Tallenna tämä!

Olen vasta kypsässä keski-iässä kunnolla innostunut rockia käsittelevän kirjallisuuden lukemisesta,vaikka itse olen aiemmin yhden kääntänytkin (http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/343). Tämä liittyy samaan asiaan kuin kaikki muukin elämässä: nuorena on vastaus kaikkeen, mutta vanhempana sitä yrittää miettiä, mikä kysymys olikaan? Musiikki ja soittaminen muuttuvat minulle yhä suuremmiksi mysteereiksi, mitä tutummiksi ne tulevat.

"Mie lyön, sie tallennat!"

Rokkikirjojen ongelma on, että niitä on periaatteessa kahta lajia, ja omat mieltymykseni putoavat siihen väliin. Minua eivät kiinnosta rokkielämäkerrat: kuka pani ketä ja kuinka isoja kokkelivuoria hotellihuoneiden pöydiltä imuroitiin. Toisaalta en taas ymmärrä teoriaa ja tekniikkaa niin paljon, että pitäisin niitä kiinnostavina (ne ovat pelkkä väline). Miten-kysymykseen päässäni liittyy aina kysymys miksi.

Led Zeppelinin Hammer of the Gods (on kai suomeksikin) oli oikein viihdyttävä rokkikirja bändistä, josta olen aina digannut mutta jonka suuruuden olen vasta nyt täysin tajunnut. Siinä on tuota sensaatiopuolta kuitenkin enemmän kuin riittämiin. Siksi Brad Tolinskin Jimmy Page – yksinoikeudella (Minerva, http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=897) vaikutti kiinnostavalta, onhan kirjoittaja Guitar World Magazine -lehden päätoimittaja: nyt keskitytään musiikkiin eikä panojuttuihin!

Kirjassa on puutteensa – toistoa ja joutavaa mystiikkajorinaa – mutta se avaa hyvin Pagen merkitystä rock-kitaristeista kenties suurimpana. Esikuvat, ideat, soittotekniikka ja soundiajattelu aukeavat hienosti.

Yksi asia kirjassa kuitenkin nousee esiin, ja se on minulle kirjan tärkein anti: Jimmy Page tuottajana. Esimerkiksi kirjassa haastatelty Jack White väittää pokerina, että niin merkittävä kitaristi kuin Page onkin, hänen suurin antinsa rockille saattaa olla se, miten hän tallensi Bonzon Bonhamin hihat-soundin. Pagen merkityksen tajuaa vasta kun miettii, miltä rummut kuulostavat levyllä ennen Zeppeliniä: hipsuttelua taustalla. Page oivalsi, että rummut ovat akustinen intrumentti ja ne on tallennnettava tilassa. Siis mikit kauas pannuista ja ääni talteen tilassa, ei suoraan rummuista. Toki muskeli-Bonhamin kovalyöntisyys ja -äänisyys vaikuttivat nekin, mutta Pagen piikkiin menee oivallus, jonka ansiosta kaikki raskaampi rock kuulostaa nykyisin siltä kuin se kuulostaa – rytmimusiikilta, joka potkii.

Suomen surkein ruokapaikka

Jyväskylä on asukaslukuunsa suhteutettuna Suomen huonoin ravintolakaupunki. 

Meillä on yksi laadukas mutta hieman tylsä, fiini ja tyyris ravintola, yksi ihan hyvä ruoka/viiniravintola, jonka ansiot ovat kuitenkin enemmän viinipuolella, ja sitten meillä on osuuskauppa ketjuineen. Käsittämätöntä tämän kokoiselle yliopistokaupungille on, että Jyväskylässä ei ole yhtään kokkivetoista, lähiruokaan panostavaa persoonallista kuppilaa, jota saattaisi kehua ulkopaikkakuntalaiselle herkkusuulle.

Mitä meillä on? Ennen meillä oli halpapitserioita (niitä riittää vieläkin mutta hinnat ovat nousseet, taso ei), sitten meillä on ”texmex-ravintoloita” (Sakke ja Mato -tyyliin), muutama lämpöallas-thaipaikka (joissa jostain kumman syystä on lounaalla aina myös epämääräistä ”sushia”) ja sitten näitä ”rentoja” hampurilais- jne. paikkoja, joissa mustiin pikeepaitoihin pukeutuneet nuoret tarjoilevat ”rennosti” puolivalmisteita. 

Ja sitten intialaisia kaksin kappalein, identtisin ruokalistoin ja yhtä ikävissä rakennuksissa, toinen vähän toista parempi. Kaupungin laadukkain italialainen on Rosso (ei Kirkkopuiston, meillä on näitä kaksin kappalein, tai sitten se fiinimpi osuuskaupan paikka Lutakon hotellin aulassa). On meillä myös Kissanviikset, jonka ruokalista on pysynyt ennallaan sitten ensivierailuni, joka tapahtui vuonna 1986 (perinteissä ei sinänsä mitään pahaa ole).

Jyväskylässä ravintoloitsija tarkoittaa oluthanaa vääntävää ja katteet laskevaa isäntää, joka pakosta joutuu tarjoamaan syötävää.

Toisaalta meillä ei ole kauppahalliakaan, mikä lienee ainutlaatuista tällaisessa maakuntakeskuksessa, eikä kukaan tiedä mitään keskisuomalaisesta lähiruoasta, vaikka sitä tuotetaankin. Tämä ei ole ihme, sillä ravintolat jos ketkä brändäävät paikallista tuotantoa tuomalla sitä omille listoilleen. Osuuskaupan kuppiloissa sitä jo on, mutta se ei vielä tee ketjupaikoista persoonallisia.

Tämän katkeran tilityksen siivitti kaupunkilehden uutinen, jonka mukaan Jyväskylän ravintolamaailma on saanut piristysruiskeen ”autenttisesta dinerista”, joka tulee, mistäpäs muualta kuin Syvästä Etelästä eli Tampereelta. Elviksen ja Marilynin kuvia ja isot annokset! Tärkeintähän tällaisissa ketjuravintolassa on henkilökunnan hygieniapassi, muu tulee pakkasesta ja einestehtaista.

Kuopiossa ja Joensuussa, niitä kaipaamiani on, vaikka ovatkin pienempiä maalaiskaupunkeja. Hyviä ravintoloita, joissa mennään raaka-aineet ja keittäminen edellä. Yksinkertaista mutta ajateltua ruokaa, jonkun tuottamaa, toisen tekemää ja jonkun kolmannen asiakkaalle viihtyisään pöytään tarjoilemaa. Ei se niin mahdotonta Jyväskylässäkään voi olla. Minä ainakin lupaan käydä kahdesti kuussa.

Pasta huuleen ja herne nenään (eli savulohi-hernepasta)

Savulohipastan, joka on mainio pikaruoka melkein minä vuodenaikana hyvänsä, perusongelma on raskaus. Savulohi itsessään on jo tuhdin makuista ja rasvaista ja vielä päälle kun lorauttaa kermaa, suu huutaa hapokkuutta vastapainoksi. Sitruunahappo juoksettaa kerman, joten apua kannattaa lähteä etsimään toisaalta. Hapokas valkoviini on yksi vastaus, ja creme fraichessa on terävyyttä siinäkin.

Tässä reseptissä savulohen kaveriksi laitetaan herneitä, parhaaseen aikaan vuodesta tuoreita mutta muulloin pakasteherneetkin käyvät. Ja yrttejä kans.

300 g kuivapastaa (penneä, tagliatellea tms.)

2 dl hapolasta valkoviiniä (soave, pinot grigio)

2 dl creme fraichea

300 g lämminsavulohta haarukalla riivittynä

ruohosipulia, silopersiljaa, timjamia

suolaa ja pippuria

Kaada viini kattilaan ja keitä sitä kokoon kymmenisen minuuttia. Nosta levyltä ja sekoita joukkoon creme fraiche.

Keitä sillä väliin pasta ja lisää keittoajan lopussa sekaan herneet (tuoreet 2 minuuttia ennen oletettua valmistumisaikaa, pakasteherneet 5 minuuttia ennen). Kun pasta on al dente, siivilöi keitinvesi pois ja palauta pasta kattilaan.

Sekoita joukkoon valkkari-creme fraiche, sitten yrtit ja sen jälkeen savulohi. Mausta suolalla ja pippurilla ja tarjoile.

Kaihoisan kantribiisin selitys

Minulla usein niin sanotusti hirttää levy päälle, aivan konkreettisesti. Viime viikot olen käytännössä kuunnellut vain Lucinda Williamsia, amerikkalaista lauluntekijää. Hän on tehnyt kymmeniä aivan loistavia lauluja kaipuusta, pakkomielteisestä rakkaudesta ja hylätyksi tulemisesta. Puhutaan biiseissä myös huumeista ja kuolemasta.

Tämä pakkomielteinen soittolista on saanut minut pohtimaan, mistä tuo kaikki kumpuaa. Luulen keksineeni sen, vaikka kyseessä onkin kehäpäätelmä. Ihmisestä voi tulla ehta muusikko vain, jos hän on luonteeltaan levoton (”Toiset on tehty kulkemaan” vai miten se Wanderin’ Starin suomennos nyt menikään?). Kun levoton ihminen kiertää maata laulamassa ja soittamassa, hänellä on pääasiassa joutoaikaa kuljetusvälineessä tai vieraassa kaupungissa keikkaa odottaessa (soundcheck ja keikka vievät päivästä yhteensä noin 3 tuntia). Levoton mieli ja joutoaika on yhdistelmä, joka vaatii stimulantteja. Tällaisia ovat useimmin erilaiset päihteet ja satunnaissuhteet, joilla on paha taipumus tuhota nekin inhimilliset siteet, joita levottomalla sielulla on.

Sitten kun on morkkis ja vituttaa, ne tunteet voi kääntää lauluiksi kaipuusta, pakkomielteisestä rakkaudesta ja hylätyksi tulemisesta. Ja tietysti huumeista ja kuolemasta.

En ole koskaan ollut keikkamuusikko, mutta harrastajana jo tiedän, mikä on kupletin juoni: istua äijäköörissä autossa tuntikaupalla, sitten pystyttää kamat ja tehdä soundcheck, minkä jälkeen odotetaan tuntikausia soittamaan pääsemistä. Keikan jälkeen yöllä on vaikea saada pulssia laskemaan, joten uni ei tule heti. Ja baari on yhä auki. Aamulla pitää soittaa rahisevalla poikasopraanolla kotiin, jossa haluaisi olla (muttei oikeasti pysty).

Valitettavasti minusta ei ole biisintekijäksi, kun osaisin samaistua niin hyvin tuohon tunteeseen. Äsken leikatessani ruohoa ja kuunnellessani samalla (yllätys pyllätys) Lucinda Williamsia, kuulin erään biisin kertsin väärin, mutta sain siitä idean hienoon kantribiisiin. Sen nimi on ”I love you over-time” eli rakastan sinua ylitöinä.

Tätä kirjoittaessani ajattelin itsemurhaa

Stephen Fryn, mutta kuitenkin. Viime viikolla brittilehtien otsikoissa nimittäin sattui silmiin kaksi otsikkoa: suuresti arvostamani näyttelijä ja kirjailija Stephen Fry kertoi yrittäneensä viime vuonna itsemurhaa kuvatessaan uutta dokumenttisarjaa. Toinen otsikko kertoi näyttelijä Rhys Ifansin antamasta haastattelusta, jota The Guardian kuvaili ”journalistiseksi juna/autokolariksi”. Haastattelu päättyi pikaisesti siihen, että Ifans totesi toimittajan kyllästyttävän häntä ja marssi ulos.

Molemmissa kupleteissa on sama juoni. Sanaton sopimus on olennainen osa näitä julkkishaastatteluja. Näyttelijä/muusikko/kirjailija antaa joukon haastatteluja edistääkseen uuden elokuvansa/levynsä/kirjansa myyntiä. Niissä kyseinen julkisuuden henkilö suoltaa kehuja/latteuksia kulttuurituotteesta ja toimittaja kuuliaisesti merkitsee ne muistiin, kunhan saa vastineeksi ”jotain erityistä”. Tämä tarkoittaa jotain yksityistä, salattua tai ”uutisarvoista”. Kultahippusen vastikkeeksi jutun lopussa kerrotaan, minkä vuoksi näyttelijä/muusikko/kirjailija oikeastaan antoi haastattelun eli että leffa/levy/kirja on muuten juuri tullut ulos.

Usein näissä haastattelussa nurkassa tuomaroi pr-osaston edustaja, joka valvoo, että kaikki menee kirjaamattomien sääntöjen mukaan. Koska näissä haastatteluissa harvoin on sen kummempaa sisältöä, toimittajalle on tärkeintä, että juuri hän sai henkilökohtaisen haastattelun.

Olen itsekin promonnut paria kirjaa, vaikken (onneksi) mikään julkisuuden henkilö olekaan. Ja ongelma on ollut, etten ole osannut keksiä mitään otsikon arvoista, vaikka sopivia soundbaitteja olenkin tarjoillut. Joskus Helsingin kirjamessuilla mietimme kustantajani Villen kanssa, että minun olisi varmaankin kannattanut vetää ennen esiintymistä (joka oli yksi noin kolmestasadasta kirjan julkistamisesta) kunnon lärvit ja sitten Villeä turpaan lavalla. Viisastu viinistä -nimisen kirjan julkistamiseen se olisi sopinut kuin nyrkki nenään. Näkyvyys olisi ollut taattu.

Rhys Ifansin epäonnisessa haastattelussa (ei suinkaan ainoa lajissaan) keisarin uudet vaatteet paljastuivat. Huumeongelmistaan ja rokkitähteysaspiraatioistaan tunnettu näyttelijä ei jaksanut leikkiä niin kuin olisi kuulunut. Yritti muttei jaksanut. Informaationäkökulmasta oli lopulta yksi lysti, jaksoiko hän antaa haastattelua loppuun. Toimittaja oli tietysti loukkaantunut. Onneksi hän kuitenkin pääsi kirjoittamaan jutun siitä, kuinka karsea kyseinen haastattelu kaikkinensa oli.

Stephenille toivon voimia kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa ja olen onnellinen, ettei yritys onnistunut. Onnea myös Fryn uudelle sarjalle.

PS. Toimiko klikkaa ja katso -otsikko?

Tuorepastaa ja marinoituja tomaatteja

Tätä reseptiä kokeiltiin ensi kerran vuosia sitten Arin ja Elinan mökillä, ja sen jälkeen siitä on tullut vakio-ohje silloin, kun kotimaiset tomaatit ovat parhaimmillaan eli just nyt.
Tiskiä ja vaivaa syntyy vähän, kun käyttää kaupan tuorepastaa. Hätätilassa kuivapastakin käy, spagetti toimii silloin parhaiten. Tästä riittää neljälle. Ja resepti on alunperin Rose Grayn (RIP) ja Ruth Rogersin.

250 g tuorepastaa (tai 300 g spagettia)
1/2 kg kirsikkatomaatteja (tavallisetkin käyvät)
kourallinen basilikanlehtiä
5 rkl neitsytoliiviöljyä
2 rkl punaviinietikkaa
1 rkl balsamicoa
mustapippuri myllystä ja sormisuolaa

Halkaise tomaatit ja purista niistä mehu ja siemenet pois (ei niin tarkkaa). Revi basilikanlehdet.
Kaada kulhoon öljy sekä etikat ja mausta pippurilla ja suolalla. Lisää joukkoon tomaatit ja lihvaa niitä haarukalla niin, että niihin tulee imupintaa. Lisää basilika, sekoita hyvin ja jätä huoneenlämpöön tunniksi maustumaan.
Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan (al pacinoksi), kaada vesi pois. Lisää pastan joukkoon tomaatit
ja sekoita varovasti mutta hyvin. Lorottele hieman oliiviöljyä päälle.
Syö ulkona jonkun mukavan rosén siivittämänä.

Herne-chorizokeitto ja uppomuna

© Juha Virkki

Tästä tuli varsin hyvää. Kantava idea on olla keittämättä uppomunaa liian kauan, jotta se hajoaa keittoon suurukseksi/mausteeksi. Resepti on lainattu/muokattu sen ensimmäisen gastropubin The Eaglen keittokirjasta ja juuret juontavat Portugaliin. (Neljälle)

iso sipuli hienonnettuna
oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
kourallinen silopersiljaa
150 g chorizoa viipaloituna (mulla oli Lidlistä)
600 g sulatettuja pakasteherneitä
1 l lihalientä (vesikin käy)
4 munaa
mustapippuria

Holauta öljyä kasariin ja kuullota siinä sipulihakkelus, lisää sitten valkosipuli ja persilja. Sekoittele hetki.
Lisää chorizot, herneet ja lihaliemi. Keittele miedolla lämmöllä vartin verran.
Ota kauhalla keitosta parin desin verran herneitä ja surauta ne sauvasekoittimella tms. tohjoksi ja sekoita takaisin keittoon (tämä suurustaa sopan). Mausta mustapippurilla (ja suolalla, jos tarvitsee, chorizosta irtoaa suolaa mukavasti).
Tee uppomuna jokaiselle ruokailijalle (googlaa, ellet tiedä miten), mutta muista jättää keltualinen juoksevaksi (valmistusaika max. 3 min.). Kauho soppaa lauteselle ja uppomuna päälle.

Slurp.

Possua maidossa

Taidanpa ryhtyä laittamaan kokkaamisiani tänne. Jäävät sitten itsellekin muistiin.

Tämä resepti on löydetty/muokattu mainiosta The River Cafe Cookbookista, ja se on erinomaisen yksinkertainen, kuten parhaat reseptit usein ovat. Se menee näin.

Ⓒ Juha Virkki

kilon verran halpaa possunosaa (uunilihaa, kassleria tms.)
suolaa ja mustapippuria myllystä
oliiviöljyä
50 g voita
4 valkosipulinkynttä halkaistuna
kourallinen salvianlehtiä
litra kuumaa punaista maitoa
2 luomusitruunan kuori (kuorimaveitsellä lähtee hyvin)

Trimmaa lihasta liiat rasvat pois ja mausta liha reilusti suolalla ja pippurilla. Kuumenna holaus oliiviöljyä kasarissa ja ruskista liha siinä kaikilta puolilta. Nosta liha pannusta ja kaada ylimääräinen rasva pois.
Sulata voi kasarissa, lisää valkosipuli ja salvianlehdet ja kuullota hetki, lisää sitten possu sekaan.
Kuumenna maito kattilassa/mikrossa ja lisää sitä sen verran, että liha peittyy 2/3. Kiehauta ja lisää sitruunankuori.
Laske lämpöä niin, että maito juuri ja juuri poreilee. Anna porista kannen alla pari tuntia.
Nosta liha sitten kastikkeesta ja viipaloi, lusikoi kastiketta lihan päälle lautaselle.

Stiruunan happoisuuden pitäisi leikata maito niin, että siitä tulee hyhmää, mutta jostain syystä en tässä onnistunut. Ei haittaa, kastike oli silti hyvää. Itse porisutin lihaa nelisen tuntia, jolloin siitä tuli niin mureaa, ettei leikkaaminen enää onnistunut, vaan terävälläkin veitsellä liha hajosi (mikä ei suinkaan haittaa).

Toimii hyvin esimerkiksi Jampan tapaan tehtyjen paahdettujen perunoiden kera  (kuvassa). http://www.jamieoliver.com/recipes/vegetables-recipes/perfect-roast-potatoes

Toisin ajatellen

Muistan edelleen kirkkaasti hetken, kun törmäsin Milan Kunderan Kuolemattomuus-kirjassa ajatukseen, jonka jälkeen en enää osannut katsella maailmaa kuin ennen. Sanatarkasti aatosta en muista, mutta sisällön kyllä: eleet eivät ole ihmisen omaisuutta vaan ihminen eleiden.

Tämä vaatinee hieman selittämistä. Tehdään se esimerkillä. Kun vilkutat jollekulle ihmiselle, Kundera väittää, että ele ei ole sinun keksimäsi tai omasi, vaan vilkuttamalla asetut tähän eleeseen, joka on ollut sinua ennen ja joka jälkeesi jää. Minua tämä hätkähdytti.

Ja sen kautta tajusin, että esimerkiksi pukeutumisella ihminen ei puhtaasti ja suorasti ilmaise itseään vaan asettuu pukeutumalla tiettyyn persoonaan tai rooliin. Kukaan ei ole oma itsensä vaan joku muu, johon haluaa samastua. Meistä aika monelle voi perustellusti huutaa, että ”hei, tyyppi!”

Oivalluksen seurauksena intouduin ajattelemaan vaatteita ja pukeutumista toisin.

Johtuu varmastikin tästä armottomasta ilmastosta, että ainakin minä olen ajatellut pukeutumista tarkenemisen näkökulmasta. Alusvaatteet lämmittävät ihmistä. Pitkät kalsarit on miehen laitettava pakkasella siksi, etteivät sukukalleudet huurru.

Sitten ajattelin tarkemmin: miten pitkät alushousut suojaavat arkoja paikkoja paremmin kuin reiteen ulottuvat bokserimalliset kalsongit? Eivät mitenkään! Pitkikset lämmittävät reisiä, polvia ja pohkeita, mitkä osat eivät ole niitä vilunarimpia.

Ja miksi sitten lännenleffoissa äijillä on yllä yksiosainen potkupukutyylinen aluspuku, kun hikoillaan Arizonan autiomaassa ja raahataan kuolleesta hevosesta irrotettua satulaa? Luulisi tarkenevan muutenkin!

Kun alusvaatteita alkaa pohtia tarkemmin, tajuaa niiden merkityksen – ainakin alkujaan – olleen päällysvaatteiden suojaaminen. Alusvaatteet peittävät ihmisessä nimenomaan paikat, joista ihminen erittää, ja nämä eritteet likaavat päällysvaatteita, jotka ovat vaatteista kalliimpia.

Alushousujen ansiosta ja niitä taajaan vaihtamalla yksiä ja samoja päällyshousuja voi käyttää päiväkausia, aluspaitaan sonnustautuminen pidentää kauluspaidan käyttökertaa, kauluspaidan kaulus taas suojaa takinkaulusta niskalimalta (saman asian ajoivat ennen paitojen irtokaulukset) ja mansettien pitää näkyä siksi hihansuista, ettei takki tahriinnu. Kun käyttää kesällä sukkia tennareissa, tennareista ei tule pikavauhtia ongelmajätettä.

Tekstin tässä vaiheessa pitäisi edellä keksitty viisaus nostaa uudelle abstraktiotasolle: miten se selittäisi Kreikan velkaongelmat, Huuhkajien onnettoman FIFA-rankingin tai suomalaisten alkoholikulttuurin.

Mutta en nyt keksi. Muuta kuin että asioita voi katsella monelta kantilta: ettei kreikkalainen välttämättä ole huijari, suomalainen potkupalloilija lahjaton ja meillä nyt vain ole tällainen reilu meininki.

Satisfaction

Moni teistäkin muistanee Mick Jaggerin nuoruusvuosien kuuluisan lausunnon, jonka mukaan hän ”kuolisi mieluummin kuin laulaisi Satisfactionia 45-vuotiaana”. Viime syksynä tuli kuitenkin kuluneeksi täydet 50 vuotta siitä, kun The Rolling Stones soitti ensimmäisen keikkansa, ja juhlakeikkoja on tänä vuonna luvassa niin festareilla kuin Hyde Parkissakin. Jagger on nyt 68-vuotias, ja eiköhän se Satisfactionkin – joka tosin syntyi vasta vuonna 1965 – vielä vedetä.

Jagger oli nuorena kollina varmasti yhtä vilpitön kuin nytkin. 60-luvulla 50-vuotias kuitenkin tarkoitti ihan muuta kuin tänä päivänä.

Kun synnyin puoli vuosisataa sitten, vanhempani olivat parikymppisiä ja suoraan jo aikuisia, joilla ei ollut aikaa saati muita mahdollisuuksia pohtia sitä, tuliko minusta nyt se, millaiseksi halusin. Suurille ikäluokille paskaduuneja ei vielä ollut, kun työn piti tarjota elanto eikä itsensä toteuttamista.

Kun elintaso Suomessa nousi ja koulutusmahdollisuudet paranivat, nuoruus venyi. Se tarkoitti – näin ainakin luulen – että elämä tuli valmiiksi eli asettui vakiintuneeseen uomaansa 20–30 ikävuoden välillä, kun saatiin koulutusta vastaava työpaikka ja rakennettiin tiilitalo ruutukaavaan jonnekin entiselle pellolle. Sitten tuli kesämökki, jonne aiottiin vetäytyä heti kun oli päästy eläkkeelle.

Meille 60-luvulla syntyneille, jotka pääsimme ensimmäisinä Suomessa jo lapsina kiinni populaari- ja kulutuskulttuuriin, maailma on asettunut toisin. Asettumisikä on lykkääntynyt yhä pidemmälle ja venynyt. Asettuminen on muuttunut myös yhä epävarmemmaksi, ja perinteisen ”kypsän aikuisen” muottiin ei kukaan myönnä tahtovansa. Sen sijaan kysymys ”tätäkö minä oikeasti haluan?” on alati läsnä.

Nyt viisikymppisenä hämmästyttää eniten se, miten nopeasti ikävuodet kolmestakympistä viiteenkymmeneen ovat menneet. Ystäväpiirissä näihin kahteen vuosikymmeneen ovat kuuluneet parisuhteet, lapset, erot, muutot, enemmän tai vähemmän vakiintuneet ja menestyksekkäät työkuviot, ammatinvaihdokset ja elämänmuutokset. Joku ehtiväinen on jo isovanhempi. Pysyvin asia on tainnut olla The Rolling Stones, jonka ikonisen laulun sanoma ei meille ole haalistunut vuosien varrella.

Tutkimusten mukaan ihminen on viisikymppisenä onnellisimmillaan, kun elämän perusasiat ovat vakiintuneet. Tässä iässä ihmisen pitäisi olla myös viisaimmillaan, kun aivot eivät ole vielä alkaneet rappeutua ja on tullut kierrettyä muutakin kuin tahkoa.

Tuttavapiirissä tämä onnellisuus on siellä täällä materialisoitunut viime vuosina moottoripyörinä, tuoreempaan vaihdettuina puolisoina ja soittopeleinä, jotka kaikki omalla tavallaan kertovat, kuinka oikeassa (sanoitus) ja väärässä (ajoitus) Mick Jagger joskus oli.

Miksi harrastan

Reilu vuosikymmen sitten olin yliopistossa töissä ja kuukausipalkkaa vastaan luin, ajattelin, kirjoitin ja opetin hienoja ajatuksia. Olin kiinnostunut yhteiskuntateoriasta ja kulttuurintutkimuksesta. Omissa jutuissani yritin viritellä hienostuneita ajatusmalleja siitä, miksi ja miten kulttuuriin liittyvät asiat olivat ihmisille merkityksellisiä. Kirjoitin kultivoituneita teesejä, jotka vilisivät muodikkaita käsitteitä.

Sitten jätin akatemian ja siirryin ns. oikeisiin töihin eli tuottamaan jotain sellaista, josta joku oli valmis maksamaan (tällaiset jutut esimerkiksi ovat sellaisia). Teoreettiset kysymykset kiinnostivat toki, mutta enää teoriassa ja vapaa-ajalla.

Nyt siitä on niin kauan, että enää en pysty vetäisemään Janne Gallen-Kallela-Sirénin tyylistä ohutta yläpilveä gutenbergilaisesta galaksista (kuka muistaa vielä?). Guggenheim-keskustelun yhteydessä youtube-klassikoksi nousseessa miniluennossa oli kyllä paljon jotain etäisesti tuttua ja kiehtovaakin.

Parin vuoden takainen tutkimus kertoo, että ihmisen älylliset kyvyt alkavat heiketä 45-vuotiaana. Minulle tämä tapahtui jo aiemmin. Mitä enemmän joutuu ns. todellisen maailman kanssa tekemisiin, sitä yksioikoisemmaksi muodostuu ajattelu. Ei ole ongelmia, on ratkaisuja. Kritiikin sijasta ryhtyy mieluummin hommaamaan muutoksia käytännössä. Keskustelukumppaneita en enää edes yritä lumota merkitsevällä tauolla ja silmien siristyksellä.

Käytännön toiminta on avautunut keski-iässä ihan uudella tavalla. En enää mieti, miten erilaiset kulttuuriharrastukset auttavat minua merkityksellistämään elämääni. Sen sijaan vain harrastan, tai oikeammin vain teen.

Nyt tulee salaisuus: harrastan tiettyjä asioita yksinomaan siksi, ettei minun tuolloin tarvitse ajatella mitään muuta. Piste.

Luen kirjoja siksi, että pääsen pakoon niiden maailman arkielämästä. Soitan rumpuja kaveribändissä sen takia, että viikoittaisten kahden tunnin treenien aikana minun ei tarvitse ajatella muuta kuin että kohta pitäisi soittaa filli siten, ettei komppi kaadu. Molemmat asiat tuntuvat aivan jumalattoman hyviltä. Niitä ei sen kummemmin tarvitse miettiä tai jahkailla: ne ovat pakopaikkoja, minun omiani.

Tämä pakenemisen tarve ei tarkoita, ettenkö pitäisi työstäni ja tekisi sitä ahkerasti ja mahdollisimman hyvin. Saati sitä, etten rakastaisi perhettäni ja olisi onnellinen kahden ihanan tytön isänä. Tarkoitan sitä, että tarvitsen nämä omat pakopaikkani siksi, että jaksan tehdä työtä ja rakastaa. Näitä elämän perusjuttuja.

Amatööri eli harrastaja juontaa sanana juurensa latinan kielen termiin ”amator” eli rakastaja. Harrastaminen on jotain, mitä teen rakkaudesta, en muista välineellisistä syistä. Tällainen rakkaus voi olla sokea, omistuksenhaluinen ja uppiniskainen, mutta se on minun omani.