Proteiinin hinnasta

Olen ajoittain flirttaillut ajatuksen kanssa, että ryhtyisin kasvissyöjäksi (kalasatunnaisuudella). Äkkiseltään se kuulostaa herkkusuulle vieraalta ajatukselta. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä se roipe, jota lihana kaupasta kotiin kannetaan, on yleensä sitä tylsintä ruokaa. Nopeasti valmista -ajattelu on liki tyystin täällä market-Suomessa siivonnut kaupan hyllyiltä ja lihatiskeiltä ne eläimen osat, jotka ovat maukkaita: "halvat ruhonosat".

Mistä pääsemmekin päivän epistolaan: se möhnä, jota meille lihana kaupassa tarjotaan, on suhteettoman kallista.

Meillä ei juuri kokolihaa syödä, kun naisväki ei siitä tykkää. Jauheliha tietysti uppoaa nuorempaan sukupolveen. Broileri on siten kompromissi, joka käy useimmille. Tehotuotettua, vailla makua, helppo valmistaa ja sen sellaista.

Ellei halua kaluta broilerin kulkuvälineitä (joilla se ei ehdi kuin seisahtaa lyhyen elämänsä aikana), tarjonta on järkyttävää. Lips'n'assholes-suikaleita ja erilaisia leikkeitä ja fileitä. Niiden hinta lähentelee viittätoista euroa kilolta, ellei suostu valmismarinadiin. Minä en.

Kävin perjantaina tekemässä viikonlopun ruokaostokset. Lauantaina syötiin villejä muikkuja, tänään sunnuntaina kompromissibroileria. Kaksi muovikassillista tavaraa eli maitojen, leipien ja jogurttien lisäksi juureksia ja kasviksia. Kassan jälkeen ryhdyin laskemaan, paljonko nuo broilerin rintafileet (hienostelevasti ilmaistu) muodostivat viikonlopun ruokalaskusta: noin viidenneksen.

Muikku, 3,99/kg, kaupan päälle mäti.

Juurekset ja kasvikset ovat juuri nyt suht halpoja, muikuista maksoin neljä euroa kilo. Broiskun hinta 14 euroa kilolta. Sen maksaisin mielelläni, jos a) liha maistuisi joltain, b) eläimet kasvatettaisiin olosuhteissa, jotka kestävät päivänvaloa.

Lihansyönnin hylkäämiselle löytyy siis muitakin kuin eettisiä periaatteita: raha. Maapallon kannalta tämä on tietysti hyvä asia, sillä raskaimmin ympäristöä kuormittavien ainesten pitääkin olla kalliita.

PS. Syysmuikuista löytyi vielä mukavasti mätiä, mikä on ylellisyysherkku.

Haja-ajatuksia Blues Brothersista

Katsoin eilen varmaankin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen John Landisin The Blues Brothersin. Muutama asia jäi siitä mieleen askarruttamaan.

Näyttelijä-muusikkous
John Belushi ja Dan Aykroyd eivät ehkä olleet oikeita laulajia, mutta silmään pisti erityisesti se, kuinka onnettomia näyttelijöitä bändin äijät olivat (ja Arethakin). Jos ei ollut kitaraa tai torvea kourassa, meno oli jäykkää kuin koulunäytelmässä. Noilla valmiuksilla videoblogin pitäminen ei olisi onnistunut, toisin kuin niillä tuhansilla verrattomasti lahjattomammilla soittajilla, jotka nykyään tekevät Youtube-klippejä nuorempien opiksi ja ojennukseksi.

Ikä
Cab Calloway edustaa leffassa senioriteettia ja vetää mainiosti Minnie the Moocherin. Esitys on täynnä vanhan herran charmia. Mutta hetkinen, leffaa tehtäessä Calloway oli 72-vuotias! Mick Jagger täytti vastikään 70, ja edustaa aivan toista ikäkäsitystä, äärimmilleen venytettyä "nuoruutta". Mitä on tapahtunut arvokkaalle vanhenemiselle vuoden 1980 jälkeen?

Tuhovoima
Kari Salminen muistaakseni joskus kirjoitti, miten  toimintaelokuvista voi päätellä, mikä on kulttuurille arvokasta: se, mitä siinä päättömästi tuhotaan. The Blues Brothersin loppukohtauksessa tuhottiin 60 poliisiautoa, ja sitä ennen ainakin yksi ostokeskus (jatko-osassa autoja meni vielä enemmän). Teoreetikon aivoni ovat jo niin ruosteessa, että jatkakaa tee ajatusta tästä.

Kulttielokuva? Varmaankin, mutta The Blues Brothersin tärkein merkitys lienee siinä, että ilman sitä maailmassa olisi r&b:tä renkuttavia tribuuttibändejä paljon vähemmän.

Planeetan yksinäisyydestä

Olen sitä länsimaista sukupolvea, jolle ensimmäisenä avautuivat kaukomaat yhteiskuntaluokasta riippumatta. 90-luvun alussa kaukomaat tarkoittivat meistä monelle Intiaa, johon matkattiin halvalla Intia-Keskuksen lennolla (yleensä Aeroflot) ja rinkka selässä. Eloonjäämispakkaus oli rinkassa pehmeissä kansissa: se oli Lonely Planetin Intian opaskirja. Vaihtoehtoja ei ollut muita kuin mitä painosta kukin piti parhaana.

Joku individualisti yritti matkata ilman kyseistä opusta, mutta joutui hankkimaan sen paikan päältä. Kirjasta löytyivät majapaikat, kulkuvälineet, ravintolat ja nähtävyydet. Ne oli joku kirjan toimittajista käynyt tarkastamassa ja siksi niihin tavattiin luottaa. Tuurilla saattoi löytää jotain parempaa, mutta usein tuuria ei ollut.

Pari viikkoa sitten opaskirjan kustantaja (ensin sarjan kustannusoikeudet osti BBC, joka myi ne alkuvuodesta amerikkalaiselle NC2 Medialle) ilmoitti isoista irtisanomisista ja strategian muuttamisesta. TripAdvisorin kaltaiset ilmaiset palvelut ovat syöneet markkinaa niin, että LP:kin siirtää painopistettä verkkoon ja sosiaaliseen mediaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että matkaajat ryhtyvät itse tuottamaan sisältöä opaskirjaan palkattujen kirjoittajien sijaan. Tiivistettynä: Lonely Planet savolaistuu eli vastuu siirtyy nyt lukijalle. Sen voi tarkastaa TripAdvisorin kaltaisista palveluista, johon kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa mistä tahansa.

Lonely Planetilla oli isompi merkitys kuin pelkkä opaskirja. Sen avulla tapasi samanhenkisiä ihmisiä, koska kaikki lukijat kävivät samoissa paikoissa. Lonely Planet oli sukupolvikokemus.

Kustantaja torppaa lopettamishuhut, mutta eihän kysymys ole kuin milloin se tapahtuu. Ilmaisen informaation maailmassa kukaan ei halua maksaa tiedosta. Lonely Planet ei ollut täydellinen, mutta verrattomasti arvokkaampi kuin ”käyttäjäkokemukset”, jotka tapaavat yhdessä ja samassa paikassa vaihdella täysin paskasta loistavaan.

Lonely Planetin perustivat Melbournessa matkakirjoittajat Maureen ja Tony Wheeler vuonna 1972, mistä olen heille hyvin kiitollinen.