sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Erään ruokalajin anatomia

Ruokaa voi tehdä monella tavalla ja astialla, mutta nerokkaimmin aterian yhteen kokoavia keksintöjä ovat brittiläiset piet. Suomeksi niitä kutsutaan piiraiksi tai paistoksiksi tilanteen mukaan. Ideana on, että normaalisti lautaselle erikseen valmistettavat raaka-aineet syntyvät yhdessä, ja makujen liittoutuessa jo valmistusvaiheessa syntyy jotain enemmän kuin osiensa summa.

Piet ovat perinteistä pubi- ja lohturuokaa ja useimmiten aivan mielettömän herkullisia. Muisto eräästä kyyhkypiiraasta lontoolaisessa 33 Great Queen Street -gastropubissa saa edelleen tipan linssiin ja kielelle. Kun hyvän pien tekeminen ei varsinaisesti ole mitään korkeampaa tiedettä, se taipuu hyvin jopa ketjukuppilaruoaksi. Olen syönyt Oxfordissa Pieminister-kuppilassa aivan verratonta steak & kidney pieta muusin ja mahtavan gravyn kera. Ei ollut kallista, mutta oli totta vie hyvää. Niin hyvää, että minulla on jopa kyseisen ketjuravintolan keittokirja (ei, se ei todellakaan ole mikään Rosso-tyylinen ketju).

Jamie Oliverin varhaisesta keittokirjasta löytyy mainio kalapiirakkaresepti (olisin itse kääntänyt sen paistokseksi). Sen kautta voi ymmärtää pien anatomian kaikessa nerokkuudessaan.

Kun reseptin dekonstruoi, siinä on neljä elementtiä: 1) proteiini (tässä tapauksessa kala ja koviksi keitetyt kananmunat, itse lisäsin kuvan annokseen katkarapuja), 2) kasvikset (tässä tapauksessa pinaattia), 3) kastike (tässä kermapohjainen, johon sitruuna ja sinappi antavat terävyyttä, itse korvasin osan kermasta turkkilaisella jogurtilla happaman jengan saamiseksi) ja 4) hiilarikansi (tässä tapauksessa tehty perunamuusista, muusiperunana puikula). Nämä kaikki voisi tietysti tarjoilla myös erikseen, mutta silloin kyseessä ei olisi pie, ja yhdessä uunissa kypsyneinä osaset vaikuttavat hienosti toisiinsa. Silti kyse ei ole möhnästä.

Kala ja munat laitetaan uunivuokaan pohjalle ja pinaatti sekoitetaan niihin. Sen jälkeen kaadetaan päälle kastike, joka tietysti sekoittuu kalaan, muniin ja pinaattiin. Päälle lusikoidaan kanneksi muusi, joka on maustettu oliiviöljyllä, suolalla, pippurilla ja muskottipähkinällä. Itse lorottelen kannen päälle vielä lisää öljyä, lisärapeus taattu. Uunissa puoli tuntia muhiessaan kastike imeytyy myös muusikanteen antaen sille makujaan, mutta kannen rapeus säilyy.

Lautaselle kauhottaessa aineosat tietysti sekoittuvat hieman, mutta jokaisella on oma rakenteensa ja ominaismakunsa. Kun ne yhdistää haarukallisessa, yhteisvaikutus on taivaallinen. Brittikeittiölle naureskelu loppuu tähän paikkaan.

Meillä tähän kuuluvat lisäkkeenä herneet.

Resepti löytyy mm. täältä:
http://drizzleanddip.com/2011/08/10/jamie-olivers-fantastic-fish-pie

33 Great Queen Street
http://www.squaremeal.co.uk/restaurants/london/view/84550/Great_Queen_Street

Pieminister
http://www.pieminister.co.uk/

lauantai 11. tammikuuta 2014

Hanska

Minulla on sellainen työväenluokkaisesta syntyperästäni johtuva periaate, että mieluummin ostan halvan brändin parhaan tuotteen kuin kalliin brändin halvimman tuotteen. Ajattelen, että näin minua huijataan vähiten. Huijatuksi tulemiseltä ei voi säästyä, mutta sen voi minimoida. Bossin halvinkin puku maksaa paljon mutta on taatusti paskempaa kangasta ja työtä kuin erään norjalaisomisteisen miestenvaatehtimoketjun paras puku, joka ainakin väittää olevansa sataprosenttista italialaista kampavillaa ja joka jopa istuu silloinkin, kun en itse seiso. Näyttää taatusti paremmalta, kun ei heiluttele helmoja niin, että lipuke näkyisi.

Olin hukannut hansikkaan ja minulla oli täysi pari vain sellaisia halvan brändin halpoja. Paksut ja huonosti istuvat, jopa silloin kun koukistin sormeni.

Alennusmyynti, ja astelin maineeltaan halvan brändin miestenvaatehtimoliikkeeseen. Aleseinällä oli oikein mukavan näköiset, ruskeat hansikkaat: sopiva koko, ohut nahka ja hyvin ommeltu vuori. Alennusprosentti ei ilmennyt plakaatista, toisen puolen tumput olivat miinus 50, ja myyjäneitonen kertoi olevansa ensimmäistä päivää kyseisessä myymälässä. ”Ale tarkoittaa tuossa varmaan, että toisen parin saa puoleen hintaan”, neitokainen arveli.

Työväenluokkaisen syntyperäni ja keskiluokkaisen asemani/habitukseni diskrepanssista johtuen esiinnyin tilanteessa maailmanmiehenä, jolle moisella ei ollut väliä, koska yhdet hanskat tarvitsin, ja menin kassalle. Silloin paljastui, että kyseiset, maineeltaan halvan miestenvaatehtimoliikkeen premium-hansikkaat maksoivat 50 euroa. Diskrepanssin pimeä puoli ilmeni siinä, etten kehdannut ryhtyä nikottelemaan hinnasta, joka oli selvästi yli – olin vuotta aiemmin ostanut huomattavasti laadukkaammat, kotimaiset hirvennahkahanskat Stockmannilta samaan hintaan, ja toiset vielä isäukolle joululahjaksi – vaan maksoin. Tunnustan, että tunsin itseni huijatuksi ja vaikka yritin selitellä itselleni, että minulla on varaa näihin ja nämähän ovat ihan hyvät, tuli vähän paha mieli.

Ehdin neljä päivää totutella ja opetalla tyytyväiseksi ylihinnoiteltuihin, halvan brändin premium-hanskoihin, kunnes hukkasin niistä toisen. Se katosi jossain päiväkodin ja kodin välisellä matkalla, rajatulla alueella, johon materia ei periaatteessa voi hävitä. Ei löytynyt päiväkodin kurahanskojen löytölootasta eikä autosta, vaikka kuinka toivoin. Ihme, kuinka paljon saatoinkin toivoa ja rukoilla, että löytäisin tuon hanskan. Ehkä siksi, että tunsin olevani huijattu ja kulturelli maailmanmiehisyyteeni paljastui sen myötä pintakiilloksi, joka murenee yhden hanskan hukkaamisen myötä. Koska hansikkaat olivat ylihinnoitellut, ne olivat tulleet minulle arvokkaiksi.

Kiroillen palasin synnyinjuurilleni ja ostin kympin hanskat marketista. Mustat mutta pehmeää nahkaa, vuorit ei niin hyvin ommeltu. Paleleminen loppui siihen, mutta yhä toivoin hartaasti löytäväni sen kadonneen hanskan. Ajattelin, että sen löytyminen olisi käypä merkki jumalallisesta väliintulosta.
Kolme päivää myöhemmin vaimoni löysi hansikkaan pihaltamme, kuraisena mutta silti. Oli auton pimeällä puolella parkkipaikalla. Olin kävellyt sen yli usemman kerran, niin läheltä mutta sokeana tolvanana.

Tunsin itseni siunatuksi. Harras toiveeni oli juuri täyttynyt. Elämässä oli sittenkin toivoa, kun riittävän kovasti vain jaksoi uskoa. Laitoin hansikkaan kuivumaan ilmalämpöpumpun alle ja hieroin siitä sitten kuivuneen mudan pois ja hellästi nahan pehmeäksi.


Nyt en millään löydä kaapista sen paria, jota en hukannut.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Musta ja valkoiset

Hesarin kuukausiliitteen luokkakysely on herättänyt runsaasti kommentteja virtuaalisessa ystäväpiirissäni. Okei, algoritmi oli alkeellinen ja lopputuleman osasi arvata heti alkuun. Silti minun ei ole vaikea tunnustaa, että kuulun ylempään keskiluokkaan ja kulutustottumuksiltani eliittiin. Tämä siitä huolimatta, että olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja harrastan rumpujen soittamista. Olen nousukas, yrittäjä (vaikken sillä koskaan rikastu) ja ylpeä sivistykseni pintakiillosta. Kuka muu tunnustaa reilusti väriä?

Yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneena olen sitä mieltä, että Suomi on luokkayhteiskunta. Uskon, että siitä on tullut sellainen kuitenkin vasta sen jälkeen, kun teollisuus-Suomi lakkasi olemasta eli käytännössä 2000-luvulla. Käsitys ei perustu tutkimukseen tai muuhun kuin mutuun, mutta Suomesta tuli luokkayhteiskunta siinä vaiheessa, kun vasemmisto lakkasi olemasta vastavoima oikeistolle ja pääomalle. Demarit ovat olleet menetetty voima jo pitkään, mutta viimeinen nitkahdus tapahtui, kun vasemmistoliitosta tuli hipsteripuolue ja persuista alaluokan ainoa äänitorvi. Ay-liike vaikuttaa nykyään kaiken mahdollisen jarrulta, joka on henkisesti jäänyt johonkin viime vuosituhannelle.

Kun vasemmisto oli vielä oikeasti olemassa, sen ajatteluun oli sisäänrakennettu lupaus sosiaalisesta kohoamisesta. Duunarien lapsille, kuten minulle, avautui mahdollisuus koulutuksen kautta päästä eteenpäin ja nousta keskiluokkaan, jopa eliittiin. Jos oli tosi kova demari, jonkun työväen akatemian kautta pääsi puolueputkeen ja vaikka ministeriksi asti. Vasemmiston johtajat olivat koulutettuja (vaikkeivät Hankenissa) ja edustivat oman puolensa eliittiä. Vaikka vasemmisto oli vankasti eri mieltä oikeiston ja pääoman kanssa, he puhuivat yhteistä kieltä: ylös- ja eteenpäin.

Persujen nousun kanssa käsi kädessä 2000-luvulla Suomeen on syntynyt alaluokka, joka ei elättele toivoa sosiaalisesta noususta tai paremmasta tulevaisuudesta koulutuksen ja aktiivisuuden kautta. Sen viesti valtiovallalle ja hallitukselle on: mieluummin en.

Ei ole kova montaa asiaa, josta olen persujen kanssa samaa mieltä, mutta ymmärrän, mihin kysymykseen puolue on vastaus. Meille koulutetuille, keskiluokkaisille, rationaalisuuteen ja työteliäisyyteen uskoville ja kulttuurisesti eliittiin kuuluville persut ovat mahdoton pähkinä. Kun me haluaisimme haastaa heidät, he sanovat: mieluummin en. Persut eivät halua pelata samaa peliä kuin vasemmisto ennen.

Tämän vuoksi meille eliittiin kuuluville on kovin helppo määritellä persut ja heidän kannattajansa idiooteiksi, joiden kanssa ei edes kannata yrittää puhua. He ovat meille valkoisille pelkkää mustaa. Me, siis demarit, koksut, vihreät, svenskit ja kepulaiset, pitäisikö sanoa vanha valta, yritämme keksiä konsteja parantaa, kehittää ja kasvattaa, kun tuo hieman pulska, huppariin pukeutunut peräkylän poika ryyppää halpacolaa puolentoista litran pullosta ja sanoo: emmie.


Sitä meidän on vaikea hyväksyä.

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...