Ruokaa voi tehdä monella tavalla ja astialla, mutta nerokkaimmin aterian yhteen kokoavia keksintöjä ovat brittiläiset piet. Suomeksi niitä kutsutaan piiraiksi tai paistoksiksi tilanteen mukaan. Ideana on, että normaalisti lautaselle erikseen valmistettavat raaka-aineet syntyvät yhdessä, ja makujen liittoutuessa jo valmistusvaiheessa syntyy jotain enemmän kuin osiensa summa.
Piet ovat perinteistä pubi- ja lohturuokaa ja useimmiten aivan mielettömän herkullisia. Muisto eräästä kyyhkypiiraasta lontoolaisessa 33 Great Queen Street -gastropubissa saa edelleen tipan linssiin ja kielelle. Kun hyvän pien tekeminen ei varsinaisesti ole mitään korkeampaa tiedettä, se taipuu hyvin jopa ketjukuppilaruoaksi. Olen syönyt Oxfordissa Pieminister-kuppilassa aivan verratonta steak & kidney pieta muusin ja mahtavan gravyn kera. Ei ollut kallista, mutta oli totta vie hyvää. Niin hyvää, että minulla on jopa kyseisen ketjuravintolan keittokirja (ei, se ei todellakaan ole mikään Rosso-tyylinen ketju).
Jamie Oliverin varhaisesta keittokirjasta löytyy mainio kalapiirakkaresepti (olisin itse kääntänyt sen paistokseksi). Sen kautta voi ymmärtää pien anatomian kaikessa nerokkuudessaan.
Kun reseptin dekonstruoi, siinä on neljä elementtiä: 1) proteiini (tässä tapauksessa kala ja koviksi keitetyt kananmunat, itse lisäsin kuvan annokseen katkarapuja), 2) kasvikset (tässä tapauksessa pinaattia), 3) kastike (tässä kermapohjainen, johon sitruuna ja sinappi antavat terävyyttä, itse korvasin osan kermasta turkkilaisella jogurtilla happaman jengan saamiseksi) ja 4) hiilarikansi (tässä tapauksessa tehty perunamuusista, muusiperunana puikula). Nämä kaikki voisi tietysti tarjoilla myös erikseen, mutta silloin kyseessä ei olisi pie, ja yhdessä uunissa kypsyneinä osaset vaikuttavat hienosti toisiinsa. Silti kyse ei ole möhnästä.
Kala ja munat laitetaan uunivuokaan pohjalle ja pinaatti sekoitetaan niihin. Sen jälkeen kaadetaan päälle kastike, joka tietysti sekoittuu kalaan, muniin ja pinaattiin. Päälle lusikoidaan kanneksi muusi, joka on maustettu oliiviöljyllä, suolalla, pippurilla ja muskottipähkinällä. Itse lorottelen kannen päälle vielä lisää öljyä, lisärapeus taattu. Uunissa puoli tuntia muhiessaan kastike imeytyy myös muusikanteen antaen sille makujaan, mutta kannen rapeus säilyy.
Lautaselle kauhottaessa aineosat tietysti sekoittuvat hieman, mutta jokaisella on oma rakenteensa ja ominaismakunsa. Kun ne yhdistää haarukallisessa, yhteisvaikutus on taivaallinen. Brittikeittiölle naureskelu loppuu tähän paikkaan.
Meillä tähän kuuluvat lisäkkeenä herneet.
Resepti löytyy mm. täältä:
http://drizzleanddip.com/2011/08/10/jamie-olivers-fantastic-fish-pie
33 Great Queen Street
http://www.squaremeal.co.uk/restaurants/london/view/84550/Great_Queen_Street
Pieminister
http://www.pieminister.co.uk/
Juha Virkki kirjoittaa kirjoista, kustantamisesta, musiikista ja ruoasta. Lukee, kuuntelee ja syö ja yrittää löytää aikaa ajatella, mitä, missä ja miksi on lukenut, kuullut ja syönyt.
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
lauantai 11. tammikuuta 2014
Hanska
Minulla on sellainen
työväenluokkaisesta syntyperästäni johtuva periaate, että
mieluummin ostan halvan brändin parhaan tuotteen kuin kalliin
brändin halvimman tuotteen. Ajattelen, että näin minua huijataan
vähiten. Huijatuksi tulemiseltä ei voi säästyä, mutta sen voi
minimoida. Bossin halvinkin puku maksaa paljon mutta on taatusti
paskempaa kangasta ja työtä kuin erään norjalaisomisteisen
miestenvaatehtimoketjun paras puku, joka ainakin väittää olevansa
sataprosenttista italialaista kampavillaa ja joka jopa istuu
silloinkin, kun en itse seiso. Näyttää taatusti paremmalta, kun ei
heiluttele helmoja niin, että lipuke näkyisi.
Olin hukannut hansikkaan ja minulla oli
täysi pari vain sellaisia halvan brändin halpoja. Paksut ja
huonosti istuvat, jopa silloin kun koukistin sormeni.
Alennusmyynti, ja astelin maineeltaan
halvan brändin miestenvaatehtimoliikkeeseen. Aleseinällä oli
oikein mukavan näköiset, ruskeat hansikkaat: sopiva koko, ohut
nahka ja hyvin ommeltu vuori. Alennusprosentti ei ilmennyt
plakaatista, toisen puolen tumput olivat miinus 50, ja myyjäneitonen
kertoi olevansa ensimmäistä päivää kyseisessä myymälässä.
”Ale tarkoittaa tuossa varmaan, että toisen parin saa puoleen
hintaan”, neitokainen arveli.
Työväenluokkaisen syntyperäni ja
keskiluokkaisen asemani/habitukseni diskrepanssista johtuen esiinnyin
tilanteessa maailmanmiehenä, jolle moisella ei ollut väliä, koska
yhdet hanskat tarvitsin, ja menin kassalle. Silloin paljastui, että
kyseiset, maineeltaan halvan miestenvaatehtimoliikkeen
premium-hansikkaat maksoivat 50 euroa. Diskrepanssin pimeä puoli
ilmeni siinä, etten kehdannut ryhtyä nikottelemaan hinnasta, joka
oli selvästi yli – olin vuotta aiemmin ostanut huomattavasti
laadukkaammat, kotimaiset hirvennahkahanskat Stockmannilta samaan
hintaan, ja toiset vielä isäukolle joululahjaksi – vaan maksoin.
Tunnustan, että tunsin itseni huijatuksi ja vaikka yritin selitellä
itselleni, että minulla on varaa näihin ja nämähän ovat ihan
hyvät, tuli vähän paha mieli.
Ehdin neljä päivää totutella ja
opetalla tyytyväiseksi ylihinnoiteltuihin, halvan brändin
premium-hanskoihin, kunnes hukkasin niistä toisen. Se katosi jossain
päiväkodin ja kodin välisellä matkalla, rajatulla alueella, johon
materia ei periaatteessa voi hävitä. Ei löytynyt päiväkodin
kurahanskojen löytölootasta eikä autosta, vaikka kuinka toivoin.
Ihme, kuinka paljon saatoinkin toivoa ja rukoilla, että löytäisin
tuon hanskan. Ehkä siksi, että tunsin olevani huijattu ja
kulturelli maailmanmiehisyyteeni paljastui sen myötä
pintakiilloksi, joka murenee yhden hanskan hukkaamisen myötä. Koska
hansikkaat olivat ylihinnoitellut, ne olivat tulleet minulle
arvokkaiksi.
Kiroillen palasin synnyinjuurilleni ja
ostin kympin hanskat marketista. Mustat mutta pehmeää nahkaa,
vuorit ei niin hyvin ommeltu. Paleleminen loppui siihen, mutta yhä
toivoin hartaasti löytäväni sen kadonneen hanskan. Ajattelin, että
sen löytyminen olisi käypä merkki jumalallisesta väliintulosta.
Kolme päivää myöhemmin vaimoni
löysi hansikkaan pihaltamme, kuraisena mutta silti. Oli auton
pimeällä puolella parkkipaikalla. Olin kävellyt sen yli usemman
kerran, niin läheltä mutta sokeana tolvanana.
Tunsin itseni siunatuksi. Harras
toiveeni oli juuri täyttynyt. Elämässä oli sittenkin toivoa, kun
riittävän kovasti vain jaksoi uskoa. Laitoin hansikkaan kuivumaan
ilmalämpöpumpun alle ja hieroin siitä sitten kuivuneen mudan pois
ja hellästi nahan pehmeäksi.
Nyt en millään löydä kaapista sen paria,
jota en hukannut.
lauantai 4. tammikuuta 2014
Musta ja valkoiset
Hesarin kuukausiliitteen luokkakysely
on herättänyt runsaasti kommentteja virtuaalisessa
ystäväpiirissäni. Okei, algoritmi oli alkeellinen ja lopputuleman
osasi arvata heti alkuun. Silti minun ei ole vaikea tunnustaa, että
kuulun ylempään keskiluokkaan ja kulutustottumuksiltani eliittiin.
Tämä siitä huolimatta, että olin sukuni ensimmäinen ylioppilas
ja harrastan rumpujen soittamista. Olen nousukas, yrittäjä (vaikken
sillä koskaan rikastu) ja ylpeä sivistykseni pintakiillosta. Kuka
muu tunnustaa reilusti väriä?
Yhteiskuntatieteellisen koulutuksen
saaneena olen sitä mieltä, että Suomi on luokkayhteiskunta. Uskon,
että siitä on tullut sellainen kuitenkin vasta sen jälkeen, kun
teollisuus-Suomi lakkasi olemasta eli käytännössä 2000-luvulla.
Käsitys ei perustu tutkimukseen tai muuhun kuin mutuun, mutta
Suomesta tuli luokkayhteiskunta siinä vaiheessa, kun vasemmisto
lakkasi olemasta vastavoima oikeistolle ja pääomalle. Demarit ovat
olleet menetetty voima jo pitkään, mutta viimeinen nitkahdus
tapahtui, kun vasemmistoliitosta tuli hipsteripuolue ja persuista
alaluokan ainoa äänitorvi. Ay-liike vaikuttaa nykyään kaiken
mahdollisen jarrulta, joka on henkisesti jäänyt johonkin viime
vuosituhannelle.
Kun vasemmisto oli vielä oikeasti
olemassa, sen ajatteluun oli sisäänrakennettu lupaus sosiaalisesta
kohoamisesta. Duunarien lapsille, kuten minulle, avautui mahdollisuus
koulutuksen kautta päästä eteenpäin ja nousta keskiluokkaan, jopa
eliittiin. Jos oli tosi kova demari, jonkun työväen akatemian
kautta pääsi puolueputkeen ja vaikka ministeriksi asti. Vasemmiston
johtajat olivat koulutettuja (vaikkeivät Hankenissa) ja edustivat
oman puolensa eliittiä. Vaikka vasemmisto oli vankasti eri mieltä
oikeiston ja pääoman kanssa, he puhuivat yhteistä kieltä: ylös-
ja eteenpäin.
Persujen nousun kanssa käsi kädessä
2000-luvulla Suomeen on syntynyt alaluokka, joka ei elättele toivoa
sosiaalisesta noususta tai paremmasta tulevaisuudesta koulutuksen ja
aktiivisuuden kautta. Sen viesti valtiovallalle ja hallitukselle on:
mieluummin en.
Ei ole kova montaa asiaa, josta olen
persujen kanssa samaa mieltä, mutta ymmärrän, mihin kysymykseen
puolue on vastaus. Meille koulutetuille, keskiluokkaisille,
rationaalisuuteen ja työteliäisyyteen uskoville ja kulttuurisesti
eliittiin kuuluville persut ovat mahdoton pähkinä. Kun me
haluaisimme haastaa heidät, he sanovat: mieluummin en. Persut eivät
halua pelata samaa peliä kuin vasemmisto ennen.
Tämän vuoksi meille eliittiin
kuuluville on kovin helppo määritellä persut ja heidän
kannattajansa idiooteiksi, joiden kanssa ei edes kannata yrittää
puhua. He ovat meille valkoisille pelkkää mustaa. Me, siis demarit,
koksut, vihreät, svenskit ja kepulaiset, pitäisikö sanoa vanha
valta, yritämme keksiä konsteja parantaa, kehittää ja kasvattaa,
kun tuo hieman pulska, huppariin pukeutunut peräkylän poika ryyppää
halpacolaa puolentoista litran pullosta ja sanoo: emmie.
Sitä meidän on vaikea hyväksyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
-
Kypärämäen kirjasto in memoriam. Eilen sitten käytännössä varmistui, että lähikirjastomme Kypärämäen pienkirjasto suljetaan. Päätös ei t...
-
Piti mennä lenkille, kun sade näytti helpottavan. Puin lenkkikamppeet ylle vain huomatakseni portailla, että vettä tuli taas reilusti. Jote...