perjantai 6. joulukuuta 2013

Vuoden kulinaarinen elämys 2013

Rüdesheim Reinin rannalla, aikakapseli jossa asenne kohdallaan. © Juha Virkki
On aika valita vuoden 2013 kulinaarinen elämys. Ennen, kun söin työkseni ja kirjoitin siitä elääkseni, valinta oli sekä helpompi että vaikeampi: nyt kun syö omaan piikkiin ja usein nälkään, tajunnan räjäyttäviä kokemuksia tulee harvoin. Olen syönyt tänä vuonna hyvin Tampereella, Turussa, Helsingissä ja Lontoossa, mutta valinta osuu nyt Saksaan ja Rüdesheimiin, Rheingaun upealle valkoviinialueelle.

Valintaperuste ei nyt ole yksin maku tai tekniikka vaan omistautuminen.

Kyseinen elämys osui Frankfurtin kirjamessujen jälkeiseen viikonloppuun, jonka ystäväni ja kollegani Juha Mannisen kanssa päätimme omistaa seitinohuille iltapäiväkänneille loistavien rieslingien ja spätburgunderien avulla. Ruoan suhteen kyseinen viinialue on aikamoisen konservatiivista, itse asiassa aikakapseli jostain 90-luvulta. Mutta niin ovat turistitkin, keski-ikä viikonloppuna oli varmaan yli 70.

Ravintolan nimeä en muista, se oli siinä joenrannassa (tosin oli pimeää), ruoka oli hyvin valmistettua mutta vanhanaikaista: perunaa, possua, forellia, kaikki runsaassa kastikkeessa. Viini oli hyvää ja halpaa kuitenkin.

Niin, se kulinaarinen elämys. Tilasin annoksen kevennykseksi ihan vain vihreää salaattia. Raaka-aineiltaan se oli tuoretta perustavaraa, mutta yksi asia löi minut häpnadilla: hyvä vinegretti oli huolellisesti ja varmaankin ihan paljain käsin sekoitettu salaattiin. Tajusin, että tämä on poikkeuksellista. Kastike on tavallisesti päälle roiskaistua. Asiakas saa itse käännellä sen haarukalla salaatin sekaan eikä se sittenkään vielä ole tasaisesti levittynyt. Tai sitten vetäisee kirpeän kastikkeen ensimmäisillä suupaloilla sieraimiin ja rouskuttaa lopun salaatista kuivana.

Tässä kyseisessä ravintolassa joku keittiössä oli nähnyt olennaiseksi käännellä salaatin huolella kastikkeen kanssa. Se on vuoden kulinaarisen elämyksen arvoinen teko, välittämistä ruoasta ja asiakkaasta, paneutumista siihen mikä merkitsee.

Lisää tällaista, pientä mutta tärkeää.

torstai 28. marraskuuta 2013

Kreikkalais-roomalainen kukkakaalikorvake eli uunissa paahdettua kukkakaalia ja porkkanaa fetalla ja pestolla ja muilla roippeilla

Painin olympialajina säilymisen korvakkeeksi kukkakaalia kreikkalais-roomalaisittain. Pohjalaisille tiedoksi: ei sisällä perunaa.  © Juha Virkki
Chef Santerin Rakkaat juurekset -kirjan jälkimainingeissa olen taas ryhtynyt kasvisintoilijaksi. Se ei tarkoita, ettenkö söisi lihaa, vaan minua kiinnostaa kaikki se, mitä erilaisista kasviksista voi tehdä.
Niin kuin tämä resepti, jossa olen säveltänyt Bill Grangerin Independentissä esittelemän ohjeen pohjalta (kaikkia raaka-aineita ei ollut, mutta tuollaisia olisi). En sanoisi tätä kasviruoaksi, pelkästään pirun hyväksi ruoaksi.

Noin kilon kukkakaali
4 porkkanaa
oliiviöljyä, suolaa ja pippuria

2 punasipulia renkaiksi leikattuina
2 rkl oliiviöljyä
jeeraa, garam masalaa ja chiliä
loraus viinietikkaa

1/2 granaattiomenan siemenet
kourallinen kuorittuja pistaasipähkinöitä
lehtipersiljaa hienonnettuna

fetaa
pestoa (omatekoista tai hyvää purkkitavaraa)

Uuni 220 asteeseen ja grillivastus päälle.

Lohko kukkakaali nupuiksi ja kuori ja paloittele porkkanat. Heitä kulhoon, lorauta öljyä sekaan, mausta ja sekoita käsin. Kaada uunipellille ja laita uuniin paahtumaan (20–30 minuuttia, kokeile kypsyys veitsellä tms.).

Kuumenna 2 rkl öljyä pannulla, sekoita mausteet öljyyn ja lisää sipuli. Hauduta pehmeäksi, ja holauta sekaan loraus etikkaa ja keitä se pois sekoittaen.

Sekoita granaattiomena, pähkinät ja persilja kulhossa.

Kun kukkakaali on kypsää ja jostan kohdin hieman mustunuttakin, ota se uunista ja sekoita punasipuliin. Annostele lautaselle, lusikoi granaattiomenasekoitusta päälle, murentele ylle fetaa ja säädyllisesti pestoa.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Hyvä kaupunginjohtaja, palautan kirjastokorttini tarpeettomana

Kypärämäen kirjasto in memoriam.
Eilen sitten käytännössä varmistui, että lähikirjastomme Kypärämäen pienkirjasto suljetaan. Päätös ei todellakaan tullut yllätyksenä, sillä viimeiset vuodet tämä meille arvokas pieni kulttuuritila on ollut säännöllisesti mestauslavalla. Tällä kertaa kirves sitten heilahti.
Yrittäjänä ja kaupunkilaisena ymmärrän kaupungin säästötarpeet. Jos raha ei riitä, se on saatava riittämään luopumalla jostain. Kohtuullisuuden nimissä en voi puolustaa pienkirjaston säilyttämistä, jos sen takia jouduttaisiin karsimaan opetuksesta tai sosiaalitoimesta. Kaupunki säästää kirjastomme lopettamisella 20 000 euroa vuodessa. Me menetämme Hannelen.
Se, mikä tässä mättää, on järjetön, säästöihin aina liitetty ajatus keskittämisen ja isojen yksiköiden siunauksellisuudesta. Ihmisten näkökulmasta kun oleellista on, että palvelut ovat tavoitettavissa ja lähellä. Olen käynyt lähikirjastossamme vähintään kerran viikossa ja perheessämme on neljä aktiivista kirjastonkäyttäjää (kissalla ei valitettavasti ole korttia). Tämän lakkauttamisen jälkeen meidän
perheessämme on kirjastonkäyttäjiä neljä vähemmän. Pääkirjastossa keskustassa käyn vain pari kertaa vuodessa, ja hyvin voin jättää nekin väliin.
Itse lopettaisin kolhon ja jatkuvaa remonttia vaativan pääkirjaston, jakaisin valikoimat sivukirjastoihin ja myisin tontin gryndereille isosta rahasta. Sillä rahalla voisi pyörittää kirjastoja ja kartuttaa kokoelmia maailman tappiin.
Kaupungin politiikka lähikirjastomme suhteen on ollut surkuhupaisaa. Aluksi kirjasto pienennettiin ennen kaikkea lapsia palvelevaksi pienkirjastoksi, mikä oli ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävissä. (yläkerran päiväkotilapset ja naaurin koululaiset ovat olleet ahkeria kirjastonkäyttäjiä, eivät siis enää tulevana vuonna). Sitten aukioloaika lyhennettiin kolmeen kertaan viikossa, minkä jälkeen kaupungin talousviisaat oivalsivat, että tämähän on tuhlausta, koska vuokraa maksetaan koko viikosta. Alkoi tämä sulkemiseen päättynyt väsytystaistelu. Ei auttanut edes, että kyläläisemme ovat pitäneet kahtena lisäiltana viikossa kirjastoa auki, mikä on lisännyt käyttäjämäärää. Nyt ei tarvitse enää kenenkään istua väijyssä, kaupungille se on varmaan helpotus.
Aion siis palauttaa kaupunginjohtaja Markku Anderssonille kirjastokorttini tarpeettomana. Tämä on ekologisestikin järkevää, koska minun ei tarvitse autoilla pääkirjastoon. Samalla aion toivottaa kivoja lätkämatseja ja rallikisoja, joiden kumpienkaan tuista ei tingitä. Toivottavasti keksitte sille Lutakon asvalttikentälle jotain järkevää käyttöä 361 päivälle vuodessa, turvakaukalo vähentää loukkaantumisia ja aition tarjoilu pelaa.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Anonyymit kouvolalaiset

Jorma Järven suunnittelema uimahalli (1964). Hienompi kuin teillä.
"Hei, olen Juha ja olen kotoisin Kouvolasta."
"Hei, Juha."
Voin hyvin kuvitella anonyymien kouvolalaisten kokouksen, jossa kaikki jakavat kipeän kokemuksen siitä, millaista olla kotoisin Kouvolasta, Suomen turhimmasta ja paskimmasta kaupungista, maanlaajuisesta naurunaiheesta.
Mutta minäpä kerron teille yhden jutun. Minun Kouvolani (josta olen ollut poissa 27 vuotta) ei ole Suomen turhin ja paskin kaupunki. Teistä vittuilijoista huomattava osa on kotoisin jostain tuppukylästä tai pikkukaupungista, jonka korkein rakennus on ollut kaksikerroksinen. Se on Osuuspankki, johon merkonomin koulutuksen saanut johtaja halusi työhuoneensa koko kaupungin ylle. Kouvolassa on jo 60-luvulla osattu rakentaa ylöspäin (toistakymmentä kerrosta), kuten kaupungeissa kuuluu. Katsokaapas vaikka ulkomailta mallia.
Kouvolasta on tullut hyviä bändejä, itse asiassa väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin suurimmasta osasta teidän kotipaikkojanne. Siellä bändien perustamista suositumpaa oli 4H-kerho. Muistatko vielä ketjuvasikkanne nimen? Hei, Peer Gynt. Viikate.
Olette opetelleet uimaan jossain punatiilisessä laatikossa (jos teillä nyt uimahallia olikaan). Kouvolassa on Suomen kaunein uimahalli. Ja sen kahviosta sai 70-luvulla aivan sairaan hyviä lihapiirakoita, joita oli mukava mutustella kuin katseli mimmejä.
Kouvolassa on pirun hieno hyppyrimäki (jonka kuuluttamosta joskus pöllitty vahvistin kiersi köyhältä soittajalta toiselle, en tunnusta mitään). Iltamäessä hyppäsivät maailman huiput, juotiin kuumaa mehua ja syötiin makkaraa, jalkoja palelsi. Mutta Topi Mattila edusti Kouvolan Hiihtoseuraa, Holmenkollen-voittaja ja Grenoblen olympialaisten pienessä mäessä viides.
Tärkeintä kuitenkin on, että kouvolalaiset ovat vittuilun mestareita, nopeita ja älykkäitä. Siitä tämä turhimman maine, pelkkä vähemmän lahjakkaiden halpahintainen kosto.

torstai 7. marraskuuta 2013

Isänä kaksi päivää

Tänä aamuna luin Hesarista uutisen, jossa kerrottiin isyyden vahvistamisen helpottumisesta. Minulle uutinen toi kyyneleet silmiin, kun muistin, miten pari vuosikymmentä sitten ehdin olla isänä kaksi päivää. 

Melkein päivälleen 19 vuotta sitten selvisi, ettei silloisen avopuolisoni odottamalla vauvalla ollut kaikki hyvin. Keskussairaalan lääkäri avasi keskustelun kysymällä hienotunteisesti, että ”onko kummankaan suvussa lyhytraajaisuutta?” Sen jälkeen hän kieltäytyi arvioimasta enempää ja kehotti ”toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta”.

Johannes syntyi joulukuussa 1994 Kuopion yliopistosairaalassa, eli kaksi päivää ja kuoli sitten syliini, kun toivottomassa tilanteessa päätimme irrottaa hänet hengityskoneesta. Täydellisen kaunis poika, jonka kromosomeissa oli kuitenkin vikaa.

Muistan sitten, kun sain surun keskelle pari kuukautta myöhemmin lastenvalvojalta aanelosen, jossa todettiin, että isyyden vahvistaminen on rauennut, koska lapsen etua ei kuoleman jälkeen enää ollut, ja tunnustamisen peruste on yksin lapsen etu.

Koska emme olleet naimisissa, minä en ollut kuolleen lapsemme isä. Eikä minulla virallisesti ollut poikaa. Isyyteni kesti siis kaksi päivää – tai oikeammin lain näkökulmasta ei niitäkään. Se tuntui vielä kertalyönniltä kiellon päälle.

Uuden lakiesityksen mukaan isyyden voi vahvistaa jo ennen lapsen syntymää. Se on erinomaisen hieno asia sekä lapselle että isälle.


Joten hyvää isänpäivää nykyisille ja tuleville isille. Minulla on kuolleen pojan lisäksi nyt kaksi tytärtä, joiden isänä olemisesta en voisi onnellisempi olla.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Melkein jörndonner

Jörn Donner on henkilökohtainen supersankarini, ja olen aina rakastanut hänen romaanejaan (Mammuttia en tosin ole vielä lukenut). Hyväosaisten helsinkiläisten suomenruotsalaisten elämäntarkoitusongelmat on vaikea aihe, jolta duunaritaustainen kouvolalaissyntyinen lukija vaatii paljon. Sitten Donnerin (ja Esa Sariolan) en ole tyydyttäviä kotimaisia porvariskuvauksia löytänyt. Esimerkiksi Joonas Konstigin (tosin ihan suomalaisten) keski-ikäisten etuoikeutettujen problematiikkaa puiva romsku lensi kymmenen sivun jälkeen nurkkaan: kliseitä on käsiteltävä hyvin, jotta niitä jaksaisi lukea.

Philip Teirin esikoisnovellikokoelma oli mainio, siksi kuusikymppisen sosiologian professorin (ja suomenruotsalaisen, vilket är bra!) avioerosta kertova Talvisota nosti odotukset kattoon. Lisäksi romaanin henkilökaarti muistuttaa paljon niitä vanhanvaltaajapolven yhteiskuntatieteilijöitä, joita tunnen. Siis melkein totta, mutta paremmin kuviteltua.

Romaanin alku ja loppu toimivat hienosti, liki jörndonneriaalisesti. Perheen kahden aikuisen tyttären, heistä erityisesti Helenin, tarinat kuitenkin jäävät kehittelemättömiksi. Sama pätee myös vaimo Katriinaan. Ehkä samastuin sitten liikaa päähenkilöön, tiedä häntä?

Olisin kaivannut Talvisotaan kerronnan tiheyttä ja kuningasnäytelmällisyyttä. Porvariselämä saattaa olla latteaa, mutta siitä voi kirjoittaa samaan tyyliin kuin Valeri Gergijev johtaa orkesteria: väriä, tekstuuria, hiljaisuutta ja ukkosta.

Teiristä ei ihan vielä ole jörndonneriksi, mutta ainesta on.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kuinka paljon minusta on jäljellä

Viime kesänä törmäsin laatikoita tyhjentäessäni oheiseen kuvaan, joka on otettu joskus loppuvuodesta 1988. Sittemmin olen katsellut kuvaa ja miettinyt, kuka tuo jolppi neljännesvuosisadan takaa on ja kuinka paljon hän on minä. Onko hän minä varhaisemmalla kehitysasteella vai olenko minä jotain, mitä hänestä on jäänyt jäljelle, kun vuodet ovat tehneet työtään?

Kuvassa olen (uskokaa pois) viitisen vuotta vanhempi kuin silloinen ystäväpiiri. Olin ehtinyt tehdä puutteellisella koulutuksella ja itseluottamuksella neljä ja puoli vuotta toimittajan töitä ennen kuin hain ja pääsin Jyväskylän yliopistoon. Kokemuksesta ei opiskeluvuosina ollut haittaa, mutta sen seurauksena olen myös ollut tuonnemmissa elämänvaiheissa ainakin puolenkymmentä vuotta toisia jäljessä. Tyttäreni ovat nyt 6 ja 13 (tosin minulla olisi myös 18-vuotias poika, jos olisi käynyt toisin), kun ikätovereissani alkaa olla jo vaareja ja mummoja. En osaa sanoa, onko ikähändikäppi hyvä vai huono asia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän yhteistä aikaa tyttärieni kanssa haluaisin olevan jäljellä.

Nykyminän näkökulmasta kaikki, mitä olen työkseni tehnyt, on ollut hyödyksi sille, mitä nyt teen elääkseni. Kuvanottoaikaan opiskelin, minkä vuoksi uskon oppineeni ajattelemaan (Eräsaaren Ristolle siitä kiitos) ja päädyin jäämään Jyväskylään. Entä jos olisin lähtenyt 90-luvun alussa Helsinkiin, kun siellä oli töitä tarjolla? Kuka silloin olisin nyt? En ainakaan istuisi tässä kypärämäkeläisen rintamamiestalon keittiönpöydän ääressä tätä asiaa pohtimassa. Tuskin kuitenkaan kovin erilainen, koska uraohjusvaiheeni syttyi vasta viime vuosikymmenen taitteessa tussahtaen nopeasti taas yrittäjän arjeksi.

Tuosta vanhasta kuvasta pystyn tunnistamaan romantikon, joka kuunteli The Smithsiä ja hoilotti mukana. Teoreetikosta ja idealistista elämä sorvasi realistin, joka jaksaa yhä innostua jostain (mikä tekee eron kyynikkoon). Ja Cemetery Gates löytää yhä pehmeän kohdan (http://www.youtube.com/watch?v=knM7ow5vMPA). Silti haluaisin hymyillä ja nauraa useammin (tuolla kuvan jolpilla oli sellainen astmaattinen nauru, joka nauratti toisia).

Toteutuneet unelmat? Kaksi ihanaa tytärtä, kolme omaa kirjaa (jotka olisi tietysti pitänyt tehdä paremmin ja puolenkymmentä yhdessä tehtyä sekä sama mokoma käännettyjä), rumpujen soiton aloittaminen uudelleen yli 3o vuoden jälkeen ja bändissä hyvien kaverien kanssa soittaminen ovat sellaisia. Mitäpä sitä tavallinen jörndonner sen enempää.


Tuo jolppi olisi hyvin voinut kuvitella päätyvänsä joskus minuksi. Runsashiuksisemmaksi ja hoikemmaksi, mutta silti.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kirjan kumu

Kuva: http://www.newyorker.com/online/blogs/photobooth/2012/10/books-as-muses.html#slide_ss_0=1
Tähän alkuun pitäisi panna ne natinat painetun kirjan kuolemasta, digitalisoitumisesta jne., mutta kyllähän te ne tiedätte. En siis ryhdy.
Jos kuitenkin katsoo kotimaisten kustantamoiden syksyn listoja ja kirjojen saamaa julkisuutta, enpä todellakaan muista vastaavaa kirjasyksyä. Elokuusta lähtien ei taida olla monta päivää, jolloin joku kirja ei olisi vallannut iltapäivälehtien lööppejä, Hesarin premiaukeamaa ja aamutelkkariohjelmia. Eikä kyse ole ollut pelkästä sensationalismista, vaan kirjasyksy on ähkyyn asti täynnä ISOJA KIRJOJA sekä sepitteen että tiedon puolella.
Parin seuraavan viikon aikana painosta tulevat syksyn viimeisetkin kirjat ja sitten kustantamoissa istutaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä ja toivotaan parasta. Kaikki mahdollinen on tehty (paitsi markkinoinnissa ehkä) ja loppu on ostavan yleisön käsissä.
Kirjamarkkinoilla selvin muutos viime vuosina on, että huomio ja myynti keskittyvät entistä harvempiin titteleihin, joita sitten myydään enemmän. Kärsijöihin kuuluu pääasiassa ns. keskisarja (ei sukua historioitsijalle), joiden myynti on ollut kohtuullista ja nipin napin kannattavaa. Vähän myyviä kirjoja myydään yhä vähän, mutta niissä myyntiluvut eivät olekaan se juju.
Keskisarjan kirjat eivät pääse kirjakaupassa ja mediassa yhtä hyvin esiin kuin joskus ennen, ja niiden myyminen vaatii yhä enemmän jalkatyötä sekä kustantajalta että kirjailijalta. Onneksi tämä jalkatyö onnistuu toisinaan sosiaalisessa mediassa paremmin kuin vaadittuina konkreettisina kilometreinä. Aina sieltäkin nousee joku.
Tämän syksyn paukuilla pitäisi kustantamoissakin syntyä tulosta. Ellei kirja tällä laadulla ja huomioarvolla myy, siitä ei ole enää tekijöitä syyttäminen. Silloin Suomen kansa ei yksinkertaisesti enää ole kiinnostunut kirjoista vaan lukee netistä ja istuu toljottamassa tostitelkkaria.
En haluaisi tähän uskoa.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Matkustamisen gloriasta

Joku ystävistäni (Elina P?) kysyi taannoin, että kaipaanko usein edellistä duuniani, johon liittyi paljon matkustamista, hienoja hotelleja ja hyviä ravintoloita.
Jos yhtä noista asioista en kaipaa, niin se on matkustaminen. Matkustamiseen liitetään helposti gloriaa, mutta kyllä se on oikeasti pelkkää helvettiä.
Matkustaminen koostuu siitä, että on oltava ajoissa lentokentällä, jossa on sitten lopulta liian aikaisessa. Check-inin ovat korvanneet automaatit, jotka usein eivät toimi. (Tänään sain kolmannen masiinan tulostamaan minulle lipun.) Sitten kuitenkin jonotetaan laukkujen pudottamiseen linjalle.
Tämän jälkeen on edessä huippukohta: turvatarkastus. Tänään jonotin Frankfurtissa siihen liki tunnin, eikä kyse ollut edes ruuhkasta. Riisuuntumisen jälkeen portti tietysti piippasi. Käsintarkastuksessa syyksi selvisi vihkisormus ja housun peltinapit. Sitten taas pukeuduttiin parhaansa mukaan.
Turvatarkastuksen jälkeen huomasin, että pikku tuliaisia ei olisi kannattanut ostaa ennen turvatarkastusta, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Onneksi tyttäret ovat tyytyväisiä vähään.
Sitten pitikin jo mennä puolen lentokentän halki puolijuoksua portille.
Koneessa yritin tehdä töitä, mutta läppärin pitäminen pienellä pöydällä juotavan ja syötävän alla on uhkarohkeutta. Onneksi lento oli lyhyt ja eturauhanen vielä normimitoissa.
Helsingin päässä pakaasit tulivat nopeasti, mutta emme tietenkään ole vielä perillä, vaan jäljellä on kolmen ja puolen tunnin ajomatka (yhdellä pikatauolla) Jyväskylään. Matkustusaika: 12 tuntia.
Summarum: Jos asut Jyväskylässä, sinulta menee vähintään kokonainen päivä kotiin pääsemiseen, tulit sitten mistä hyvänsä.
Matkustamisessa ei ole mitään kaipaamisen arvoista. Perillä olossa on. Siellä, mutta erityisesti täällä – kotona.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Reinin kultaa

Täällä kasvaa suomalaisen alkoholiongelman alku ja juuri.


Frankfurtin kirjamessujen jälkeen laskeuduimme kaima Mannisen kanssa tunnin junamatkan länteen Frankfurtista. Kohde oli Assmanshaus (lisää vitsisi itse), joka sijaitsee Reinin ja viiniviljelysten välillä joenrannassa. Asumme 1400-luvulla rakennetussa hotellissa, jolla on viisi tähteä mutta oikeasti vain hatara muisto niistä. Jos 80 eurolla saa huoneessa kylpytakin, ei voi valittaa, vaikkei lämmitystä olekaan.

Perjantai-iltana tarkoitukseni oli ottaa hieno kuva aulasta, jossa on korskea kalusto ja kotkalla koristeltu takka, mutta törmäsin jo portaissa hengitysmaskilla varustettuun japanilaisukkoon ja 70 matkakumppaniin.

Tänään lauantaina sovimme matkaavamme pari kilometriä ylävirtaan Rüdensheimiin juomaan kevyt iltapäiväkänni. Kävimme alkuun hienossa viinimuseossa, minkä jälkeen siirryimme käytäntöön. Nautimme eräässä kapakassa aivan satumaisen mainiota Carl Erhardtin Rieslingiä 5 vuoden takaa, minkä jälkeen kävimme kaupungilla käpi lukuisia kojuja, joissa oli tarjolla tämän syksyn federweissia eli yhä käyvää kuluvan vuosikerran valkoviiniä sekä myös punaista versiota aiheesta. Kaiman vaatimuksesta kävimme myös brandytuottaja Asbachin tykönä. Kahden euron maistiaisilla tuli lisäjengaa kävelyyn.

Sitten köysiradalla ylärinteeseen, josta on mehevät maisemat paikallisten riesling- ja spätburgundertarhojen ylle. Osa rypäleistä on yhä korjaamatta, ilmeisesti pakkasia odotellessa. Jostain syystä haluaisin näyttää tämän myös Susanna Huoviselle, jonka on opiskelijoitani Jyväskylän yliopiston ajoilta.

En oikein osaa sanoa, miksi sekä rieslingit, spätburgunderit (pinot noir teille sivistymättömät) että roseet ovat täällä niin mainioita, mutta se johtunee joko siitä ne vain ovat tai että seitinohut iltapäiväkänni niin todistaa.
(Disclaimer: tämä on kirjoitettu pienessä hönössä)

lauantai 28. syyskuuta 2013

Pappardelle con salsiccia della sorella

Siskonmakkaroista tulee kauniin punertavia pannulla ja rapean pinnan ja mehevän sisuksen yhdistelmä on rautaa.
Suomalaisessa makkarakulttuurissa ei ole hurraamista, mutta löytyy meiltä sentään kolme mainitsemisen arvoista "erikoismakkaraa": mustamakkara, ryynimakkara ja siskonmakkara. Jälkimmäinen ei usein osu makkarahyllyllä silmään, mutta kun osuu, niin putoaa myös kärryyn. Siskonmakkarasoppa on namia, mutta siskonmakkaroita voi käyttää kaikkeen muuhunkin. Kuten tässä tapauksessa pastakastikkeeseen.
Siskonmakkaran etymologia ei liity mitenkään siskoon, vaan se tulee ruotsin (siskonkorv) kautta saksan kielen sanasta Sausischen, joka taas juontaa juurensa ranskan sanaan saucisse. Kyse on siis vain makkarasta.
Siskonmakkaroita luulee helposti vain kypsentämättömiksi nakeiksi, mutta ne ovat aivan jotain muuta.

250 g tuorepastaa (tässä pappardellea)

3 rkl oliiviöljyä
halkaistu valkospilunkynsi
500 g siskonmakkaraa
1 sipuli hienonnettuna
1/2 porkkana hienonnettuna
2 tlk säilöttyjä tomaatteja (ta 1 tlk säilöttyjä tomaatteja ja 1 tlk yrteillä maustettua tomaattimurskaa)
1 tl sokeria
basilikaa, persiljaa, oreganoa (jos on)
1 dl kermaa
suolaa ja mustapippuria

Kuumenna öljy pannulla ja laita mukaan halkaistu valkosipulinkynsi leikkauspuolet alaspäin. Öljy imee makuua valkosipulista ja voit noukkia kynnenpuolikkaat pois ennen kuin laitat muita aineksia pannulle (herkkävatsaiset kiittävät).
Puristele siskonmakkarasuolista palleroita pannulle ja pyörittele niiitä, kunnes ne ovat saaneet väriä. Lisää sitten joukkoon hienonnettu sipuli ja porkkana ja kuullota hetki.
Nyt sekaan tölkkitomaatit ja sokeri. Sitten yrttejä, jos on. Anna kiehua miedolla lämmöllä vartti.
(Laita pastavesi kiehumaan ja keitä pasta al caponeksi).
Lorauta kerma joukkoon, sekoita ja mausta suolalla ja pippurilla.
Kastikkeesta riittää santsattavaksikin.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Paahdettu jääkaapin juuresboksikeitto

Jos olisin nainen, kirjoittaisin tähän, kuinka suloisen lohduttavia näin syksyn tullen erilaiset sosekeitot ovat. Mutta kun olen mies, kirjoitan, että jääkaapin juuresboksissa (se alimmainen) oli kaikenlaista. Niinpä ajattelin tehdä siitä keiton.

Kun oli etätyöpäivä, päätin käyttää aikaa ainesten paahtamiseen, jotta niistä saa kaiken maun irti – editoisin samalla kirjaa. Tiedättehän, uunissa paahtamalla juuresten sokerit tulevat esiin ja Maillardin ilmiön ansiosta kaikki ruskettuva maistuu nannalta.

Juuresboksista löytyi:
1 kg punajuuria
6 isoa perunaa
4 porkkanaa
2 punasipulia
2 sipulia
n. 300 g pala lanttua
4 valkosipulin kynttä

Lisäksi käytin:
oliiviöljyä
ruukullisen tuoretta rosmariinia
pippuria
suolaa
1,5 l vettä
kasvisfondiköntsän
ruokalusikallista vajaan 2 dl:n purkin ruoanlaittojogurttia

Laitoin uunin lämpenemään 225 asteeseen. Kuorin juurekset ja pilkoin ne isoiksi paloiksi. Sipulit lohkoin, valkosipulin kynnet kuorin.
Heitin kaiken uunipannulle. Ripottelin päälle suolaa ja väänsin myllystä pippuria. Riivin rosmariinia sekaan, holautin öljyä ja kääntelin käsin.
Löin komeuden uuniin kolmeksi vartiksi, jonka käytin kirjan editointiin.
Kaivoin ison kattilan liedelle, kaadoin siihen juurekset (jotka hetken meinasin sittenkin syödä tuollaisina). Kaadoin päälle vettä niin, että juurekset peittyivät. Muljautin sekaan kasvisfondiköntsän. Keittelin vartin verran, jolloin ehdin käydä taas sivun käsikirjoitusta läpi.
En ajanut pacojetillä vaan sauvasekoittimella soseeksi. Lisäsin jonkin verran vettä, ettei vaikuttanut puurolta. Tarkistin maut ja suolasin hieman lisää. Sekoitin jogurtin joukkoon (ei suurta vaikutusta).
Keiton koristelin/maustoin kaapista löytyneellä vaimon maustamattomalla jogurtilla ja krutongeilla. Söin jatkaen samalla kirjan editointia.
(Tätä riittää nyt koko loppukirjan editointiin)

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Teiniuhman jälkeen

Kuva: Juha Metso
Olen taajaan siteerannut erään australialaisen kulttuurintutkijan viisautta, jonka mukaan "rock ei ollutkaan nuoruuteen liittyvä välivaihe, vaan nuoruus oli rockille välivaihe". Tämä kiteytys lausuttiin ainakin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta se pitää yhä vain paremmin kutinsa.

Rockin keskeisiä myyttejä ovat "nuoret, vihaiset miehet". Se on koko rockin kivijalka, aina rockabillysta punkiin ja grungeen (ja vielä sen jälkeenkin, vaikka ikäiselleni on vaikea keksiä, mitä tärkeää sen jälkeen on tullut). Myös "nuori, vihainen nainen" kuuluu kuvioon.

Miten sitten "todellinen rock'n'roll" (Kauko Röyhkä) irtoaa uskottavimmin keski-ikäisiltä?

Kyse ei oikeasti ole siitä, että nuoruuden vimmaa yritettäisiin jäljitellä vaari-iässä (tai mummo-). Ylen musiikkikolumnisti Mervi Vuorela (joka voisi iältään olla tyttäreni) sai minut nyökkäilemään kolumnillaan, jossa häntäkin ärsyttivät keski-ikäisen PMMP:n teinimäiset, musiikilliset itkupotkuraivarit (http://yle.fi/musiikki/c-puoli/mervi-vuorela-pitakaa-konsensuksenne). Mutta kuunelkaa rinnan esimerkiksi Röyhkän ja Nartun ekoja levyjä ja uudenlivetuplan Pois valoista (http://www.svartrecords.com/shoppe/en/home/2165-kauko-royhka-narttu-pois-valoista-2cd.html) versioita samoista biiseistä, niin ymmärrätte eron: keikkakilometrit, esiintymiset, rockin ulkopuolella eletty elämä ja niiden mukanaan tuoma isompi ymmärrys. Se kaikki tulostuu rankkuutena, joka on kaukana teiniuhmasta. Sitä ei tarvitse lietsoa, se on.

Nuorempana ajattelin myös, että ollakseen "todellista rock'n'rollia" musiikin on oltava äänekästä ja nopeaa. Sittemmin olen tajunnut, että itsensä vetäminen riehumalla hikeen ei useimmiten takaa haettua rankkuutta. Esimerkiksi Bob Dylanin viimeisimpien levyjen (pl. se joululevy) bändi koostuu partaisista, ruutupaitaisista ikämiehistä, joiden soitossa on sellaista botnea, mitä 120 desibelin sirkkeli ei voi tavoittaa. Toisaalta jossain tämän kokemuksenkin raja tulee vastaan, kuten Rollareissa.

Ja sitten vielä käytännön esimerkki siitä, mitä itse ymmärrän "todelliseksi rock'n'rolliksi", tosin ei-rockbändiltä ja vieläpä naislaulajalla. Siinä lauletaan naisen näkökulmasta samasta asiasta, jota bluesmiehet ovat kotsuvat "mojoksi". Ei irto PMMP:ltä näin.
(http://www.youtube.com/watch?v=Ibs5cM-6icA)

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Lapsen elämää

Kun odotimme esikoistamme, asuimme vielä viehättävässä 50-luvun kerrostalossa. Neljänen kerroksen ikkunasta näki sisäpihalle, jota puolenkymmentä vastaavaa taloa ympäröi. Ajattelin, että idyllistä, mutta lapsia ei voi jättää itsekseen tuonne leikkimään ilman valvovaa silmää. Toisin oli omassa lapsuudessa, jolloin omakotitaloalueella kakaralauma juoksi pihasta toiseen ja naapurimetsässä. Vanhemmat huutelivat välillä syömään ja iltahämärissä nukkumaan. Ei tule nykylapsille sellaista elämää.
Paitsi, että tuli sittenkin. Asumme samanlaisella alueella kuin itse pienenä, ja pikaisella laskutoimituksella lähinaapurustossa on reilut 20 lasta. He juoksevat pihasta toiseen, heitä huudellaan välillä syömään ja maanitellaan illalla sisälle.
Olen tästä niin onnellinen. Maailma ei muutukaan aina huonompaan suuntaan ja jotain ylisukupolvista, arvokasta säilyy. Puhumattakaan siitä, että voin nytkin tätä kirjoittaa sunnuntaiaamuna keittiönpöydän ääressä eikä minun tarvitse päivystää leikkipuistossa.
Toivon niin, että omat lapseni voivat kirjoittaa samoin joskus parin-kolmen vuosikymmenen päästä.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Proteiinin hinnasta

Olen ajoittain flirttaillut ajatuksen kanssa, että ryhtyisin kasvissyöjäksi (kalasatunnaisuudella). Äkkiseltään se kuulostaa herkkusuulle vieraalta ajatukselta. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä se roipe, jota lihana kaupasta kotiin kannetaan, on yleensä sitä tylsintä ruokaa. Nopeasti valmista -ajattelu on liki tyystin täällä market-Suomessa siivonnut kaupan hyllyiltä ja lihatiskeiltä ne eläimen osat, jotka ovat maukkaita: "halvat ruhonosat".

Mistä pääsemmekin päivän epistolaan: se möhnä, jota meille lihana kaupassa tarjotaan, on suhteettoman kallista.

Meillä ei juuri kokolihaa syödä, kun naisväki ei siitä tykkää. Jauheliha tietysti uppoaa nuorempaan sukupolveen. Broileri on siten kompromissi, joka käy useimmille. Tehotuotettua, vailla makua, helppo valmistaa ja sen sellaista.

Ellei halua kaluta broilerin kulkuvälineitä (joilla se ei ehdi kuin seisahtaa lyhyen elämänsä aikana), tarjonta on järkyttävää. Lips'n'assholes-suikaleita ja erilaisia leikkeitä ja fileitä. Niiden hinta lähentelee viittätoista euroa kilolta, ellei suostu valmismarinadiin. Minä en.

Kävin perjantaina tekemässä viikonlopun ruokaostokset. Lauantaina syötiin villejä muikkuja, tänään sunnuntaina kompromissibroileria. Kaksi muovikassillista tavaraa eli maitojen, leipien ja jogurttien lisäksi juureksia ja kasviksia. Kassan jälkeen ryhdyin laskemaan, paljonko nuo broilerin rintafileet (hienostelevasti ilmaistu) muodostivat viikonlopun ruokalaskusta: noin viidenneksen.

Muikku, 3,99/kg, kaupan päälle mäti.
Juurekset ja kasvikset ovat juuri nyt suht halpoja, muikuista maksoin neljä euroa kilo. Broiskun hinta 14 euroa kilolta. Sen maksaisin mielelläni, jos a) liha maistuisi joltain, b) eläimet kasvatettaisiin olosuhteissa, jotka kestävät päivänvaloa.

Lihansyönnin hylkäämiselle löytyy siis muitakin kuin eettisiä periaatteita: raha. Maapallon kannalta tämä on tietysti hyvä asia, sillä raskaimmin ympäristöä kuormittavien ainesten pitääkin olla kalliita.

PS. Syysmuikuista löytyi vielä mukavasti mätiä, mikä on ylellisyysherkku.

lauantai 10. elokuuta 2013

Haja-ajatuksia Blues Brothersista

Katsoin eilen varmaankin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen John Landisin The Blues Brothersin. Muutama asia jäi siitä mieleen askarruttamaan.

Näyttelijä-muusikkous
John Belushi ja Dan Aykroyd eivät ehkä olleet oikeita laulajia, mutta silmään pisti erityisesti se, kuinka onnettomia näyttelijöitä bändin äijät olivat (ja Arethakin). Jos ei ollut kitaraa tai torvea kourassa, meno oli jäykkää kuin koulunäytelmässä. Noilla valmiuksilla videoblogin pitäminen ei olisi onnistunut, toisin kuin niillä tuhansilla verrattomasti lahjattomammilla soittajilla, jotka nykyään tekevät Youtube-klippejä nuorempien opiksi ja ojennukseksi.

Ikä
Cab Calloway edustaa leffassa senioriteettia ja vetää mainiosti Minnie the Moocherin. Esitys on täynnä vanhan herran charmia. Mutta hetkinen, leffaa tehtäessä Calloway oli 72-vuotias! Mick Jagger täytti vastikään 70, ja edustaa aivan toista ikäkäsitystä, äärimmilleen venytettyä "nuoruutta". Mitä on tapahtunut arvokkaalle vanhenemiselle vuoden 1980 jälkeen?

Tuhovoima
Kari Salminen muistaakseni joskus kirjoitti, miten  toimintaelokuvista voi päätellä, mikä on kulttuurille arvokasta: se, mitä siinä päättömästi tuhotaan. The Blues Brothersin loppukohtauksessa tuhottiin 60 poliisiautoa, ja sitä ennen ainakin yksi ostokeskus (jatko-osassa autoja meni vielä enemmän). Teoreetikon aivoni ovat jo niin ruosteessa, että jatkakaa tee ajatusta tästä.

Kulttielokuva? Varmaankin, mutta The Blues Brothersin tärkein merkitys lienee siinä, että ilman sitä maailmassa olisi r&b:tä renkuttavia tribuuttibändejä paljon vähemmän.

perjantai 2. elokuuta 2013

Planeetan yksinäisyydestä

Olen sitä länsimaista sukupolvea, jolle ensimmäisenä avautuivat kaukomaat yhteiskuntaluokasta riippumatta. 90-luvun alussa kaukomaat tarkoittivat meistä monelle Intiaa, johon matkattiin halvalla Intia-Keskuksen lennolla (yleensä Aeroflot) ja rinkka selässä. Eloonjäämispakkaus oli rinkassa pehmeissä kansissa: se oli Lonely Planetin Intian opaskirja. Vaihtoehtoja ei ollut muita kuin mitä painosta kukin piti parhaana.
Joku individualisti yritti matkata ilman kyseistä opusta, mutta joutui hankkimaan sen paikan päältä. Kirjasta löytyivät majapaikat, kulkuvälineet, ravintolat ja nähtävyydet. Ne oli joku kirjan toimittajista käynyt tarkastamassa ja siksi niihin tavattiin luottaa. Tuurilla saattoi löytää jotain parempaa, mutta usein tuuria ei ollut.
Pari viikkoa sitten opaskirjan kustantaja (ensin sarjan kustannusoikeudet osti BBC, joka myi ne alkuvuodesta amerikkalaiselle NC2 Medialle) ilmoitti isoista irtisanomisista ja strategian muuttamisesta. TripAdvisorin kaltaiset ilmaiset palvelut ovat syöneet markkinaa niin, että LP:kin siirtää painopistettä verkkoon ja sosiaaliseen mediaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että matkaajat ryhtyvät itse tuottamaan sisältöä opaskirjaan palkattujen kirjoittajien sijaan. Tiivistettynä: Lonely Planet savolaistuu eli vastuu siirtyy nyt lukijalle. Sen voi tarkastaa TripAdvisorin kaltaisista palveluista, johon kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa mistä tahansa.
Lonely Planetilla oli isompi merkitys kuin pelkkä opaskirja. Sen avulla tapasi samanhenkisiä ihmisiä, koska kaikki lukijat kävivät samoissa paikoissa. Lonely Planet oli sukupolvikokemus.
Kustantaja torppaa lopettamishuhut, mutta eihän kysymys ole kuin milloin se tapahtuu. Ilmaisen informaation maailmassa kukaan ei halua maksaa tiedosta. Lonely Planet ei ollut täydellinen, mutta verrattomasti arvokkaampi kuin ”käyttäjäkokemukset”, jotka tapaavat yhdessä ja samassa paikassa vaihdella täysin paskasta loistavaan.
Lonely Planetin perustivat Melbournessa matkakirjoittajat Maureen ja Tony Wheeler vuonna 1972, mistä olen heille hyvin kiitollinen.



tiistai 16. heinäkuuta 2013

Tallenna tämä!

Olen vasta kypsässä keski-iässä kunnolla innostunut rockia käsittelevän kirjallisuuden lukemisesta,vaikka itse olen aiemmin yhden kääntänytkin (http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/343). Tämä liittyy samaan asiaan kuin kaikki muukin elämässä: nuorena on vastaus kaikkeen, mutta vanhempana sitä yrittää miettiä, mikä kysymys olikaan? Musiikki ja soittaminen muuttuvat minulle yhä suuremmiksi mysteereiksi, mitä tutummiksi ne tulevat.
"Mie lyön, sie tallennat!"

Rokkikirjojen ongelma on, että niitä on periaatteessa kahta lajia, ja omat mieltymykseni putoavat siihen väliin. Minua eivät kiinnosta rokkielämäkerrat: kuka pani ketä ja kuinka isoja kokkelivuoria hotellihuoneiden pöydiltä imuroitiin. Toisaalta en taas ymmärrä teoriaa ja tekniikkaa niin paljon, että pitäisin niitä kiinnostavina (ne ovat pelkkä väline). Miten-kysymykseen päässäni liittyy aina kysymys miksi.

Led Zeppelinin Hammer of the Gods (on kai suomeksikin) oli oikein viihdyttävä rokkikirja bändistä, josta olen aina digannut mutta jonka suuruuden olen vasta nyt täysin tajunnut. Siinä on tuota sensaatiopuolta kuitenkin enemmän kuin riittämiin. Siksi Brad Tolinskin Jimmy Page – yksinoikeudella (Minerva, http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=897) vaikutti kiinnostavalta, onhan kirjoittaja Guitar World Magazine -lehden päätoimittaja: nyt keskitytään musiikkiin eikä panojuttuihin!

Kirjassa on puutteensa – toistoa ja joutavaa mystiikkajorinaa – mutta se avaa hyvin Pagen merkitystä rock-kitaristeista kenties suurimpana. Esikuvat, ideat, soittotekniikka ja soundiajattelu aukeavat hienosti.

Yksi asia kirjassa kuitenkin nousee esiin, ja se on minulle kirjan tärkein anti: Jimmy Page tuottajana. Esimerkiksi kirjassa haastatelty Jack White väittää pokerina, että niin merkittävä kitaristi kuin Page onkin, hänen suurin antinsa rockille saattaa olla se, miten hän tallensi Bonzon Bonhamin hihat-soundin. Pagen merkityksen tajuaa vasta kun miettii, miltä rummut kuulostavat levyllä ennen Zeppeliniä: hipsuttelua taustalla. Page oivalsi, että rummut ovat akustinen intrumentti ja ne on tallennnettava tilassa. Siis mikit kauas pannuista ja ääni talteen tilassa, ei suoraan rummuista. Toki muskeli-Bonhamin kovalyöntisyys ja -äänisyys vaikuttivat nekin, mutta Pagen piikkiin menee oivallus, jonka ansiosta kaikki raskaampi rock kuulostaa nykyisin siltä kuin se kuulostaa – rytmimusiikilta, joka potkii.


torstai 11. heinäkuuta 2013

Suomen surkein ruokapaikka


Jyväskylä on asukaslukuunsa suhteutettuna Suomen huonoin ravintolakaupunki. 
Meillä on yksi laadukas mutta hieman tylsä, fiini ja tyyris ravintola, yksi ihan hyvä ruoka/viiniravintola, jonka ansiot ovat kuitenkin enemmän viinipuolella, ja sitten meillä on osuuskauppa ketjuineen. Käsittämätöntä tämän kokoiselle yliopistokaupungille on, että Jyväskylässä ei ole yhtään kokkivetoista, lähiruokaan panostavaa persoonallista kuppilaa, jota saattaisi kehua ulkopaikkakuntalaiselle herkkusuulle.

Mitä meillä on? Ennen meillä oli halpapitserioita (niitä riittää vieläkin mutta hinnat ovat nousseet, taso ei), sitten meillä on ”texmex-ravintoloita” (Sakke ja Mato -tyyliin), muutama lämpöallas-thaipaikka (joissa jostain kumman syystä on lounaalla aina myös epämääräistä ”sushia”) ja sitten näitä ”rentoja” hampurilais- jne. paikkoja, joissa mustiin pikeepaitoihin pukeutuneet nuoret tarjoilevat ”rennosti” puolivalmisteita. 

Ja sitten intialaisia kaksin kappalein, identtisin ruokalistoin ja yhtä ikävissä rakennuksissa, toinen vähän toista parempi. Kaupungin laadukkain italialainen on Rosso (ei Kirkkopuiston, meillä on näitä kaksin kappalein, tai sitten se fiinimpi osuuskaupan paikka Lutakon hotellin aulassa). On meillä myös Kissanviikset, jonka ruokalista on pysynyt ennallaan sitten ensivierailuni, joka tapahtui vuonna 1986 (perinteissä ei sinänsä mitään pahaa ole).

Jyväskylässä ravintoloitsija tarkoittaa oluthanaa vääntävää ja katteet laskevaa isäntää, joka pakosta joutuu tarjoamaan syötävää.

Toisaalta meillä ei ole kauppahalliakaan, mikä lienee ainutlaatuista tällaisessa maakuntakeskuksessa, eikä kukaan tiedä mitään keskisuomalaisesta lähiruoasta, vaikka sitä tuotetaankin. Tämä ei ole ihme, sillä ravintolat jos ketkä brändäävät paikallista tuotantoa tuomalla sitä omille listoilleen. Osuuskaupan kuppiloissa sitä jo on, mutta se ei vielä tee ketjupaikoista persoonallisia.

Tämän katkeran tilityksen siivitti kaupunkilehden uutinen, jonka mukaan Jyväskylän ravintolamaailma on saanut piristysruiskeen ”autenttisesta dinerista”, joka tulee, mistäpäs muualta kuin Syvästä Etelästä eli Tampereelta. Elviksen ja Marilynin kuvia ja isot annokset! Tärkeintähän tällaisissa ketjuravintolassa on henkilökunnan hygieniapassi, muu tulee pakkasesta ja einestehtaista.

Kuopiossa ja Joensuussa, niitä kaipaamiani on, vaikka ovatkin pienempiä maalaiskaupunkeja. Hyviä ravintoloita, joissa mennään raaka-aineet ja keittäminen edellä. Yksinkertaista mutta ajateltua ruokaa, jonkun tuottamaa, toisen tekemää ja jonkun kolmannen asiakkaalle viihtyisään pöytään tarjoilemaa. Ei se niin mahdotonta Jyväskylässäkään voi olla. Minä ainakin lupaan käydä kahdesti kuussa.

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...