sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kuinka paljon minusta on jäljellä

Viime kesänä törmäsin laatikoita tyhjentäessäni oheiseen kuvaan, joka on otettu joskus loppuvuodesta 1988. Sittemmin olen katsellut kuvaa ja miettinyt, kuka tuo jolppi neljännesvuosisadan takaa on ja kuinka paljon hän on minä. Onko hän minä varhaisemmalla kehitysasteella vai olenko minä jotain, mitä hänestä on jäänyt jäljelle, kun vuodet ovat tehneet työtään?

Kuvassa olen (uskokaa pois) viitisen vuotta vanhempi kuin silloinen ystäväpiiri. Olin ehtinyt tehdä puutteellisella koulutuksella ja itseluottamuksella neljä ja puoli vuotta toimittajan töitä ennen kuin hain ja pääsin Jyväskylän yliopistoon. Kokemuksesta ei opiskeluvuosina ollut haittaa, mutta sen seurauksena olen myös ollut tuonnemmissa elämänvaiheissa ainakin puolenkymmentä vuotta toisia jäljessä. Tyttäreni ovat nyt 6 ja 13 (tosin minulla olisi myös 18-vuotias poika, jos olisi käynyt toisin), kun ikätovereissani alkaa olla jo vaareja ja mummoja. En osaa sanoa, onko ikähändikäppi hyvä vai huono asia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän yhteistä aikaa tyttärieni kanssa haluaisin olevan jäljellä.

Nykyminän näkökulmasta kaikki, mitä olen työkseni tehnyt, on ollut hyödyksi sille, mitä nyt teen elääkseni. Kuvanottoaikaan opiskelin, minkä vuoksi uskon oppineeni ajattelemaan (Eräsaaren Ristolle siitä kiitos) ja päädyin jäämään Jyväskylään. Entä jos olisin lähtenyt 90-luvun alussa Helsinkiin, kun siellä oli töitä tarjolla? Kuka silloin olisin nyt? En ainakaan istuisi tässä kypärämäkeläisen rintamamiestalon keittiönpöydän ääressä tätä asiaa pohtimassa. Tuskin kuitenkaan kovin erilainen, koska uraohjusvaiheeni syttyi vasta viime vuosikymmenen taitteessa tussahtaen nopeasti taas yrittäjän arjeksi.

Tuosta vanhasta kuvasta pystyn tunnistamaan romantikon, joka kuunteli The Smithsiä ja hoilotti mukana. Teoreetikosta ja idealistista elämä sorvasi realistin, joka jaksaa yhä innostua jostain (mikä tekee eron kyynikkoon). Ja Cemetery Gates löytää yhä pehmeän kohdan (http://www.youtube.com/watch?v=knM7ow5vMPA). Silti haluaisin hymyillä ja nauraa useammin (tuolla kuvan jolpilla oli sellainen astmaattinen nauru, joka nauratti toisia).

Toteutuneet unelmat? Kaksi ihanaa tytärtä, kolme omaa kirjaa (jotka olisi tietysti pitänyt tehdä paremmin ja puolenkymmentä yhdessä tehtyä sekä sama mokoma käännettyjä), rumpujen soiton aloittaminen uudelleen yli 3o vuoden jälkeen ja bändissä hyvien kaverien kanssa soittaminen ovat sellaisia. Mitäpä sitä tavallinen jörndonner sen enempää.


Tuo jolppi olisi hyvin voinut kuvitella päätyvänsä joskus minuksi. Runsashiuksisemmaksi ja hoikemmaksi, mutta silti.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kirjan kumu

Kuva: http://www.newyorker.com/online/blogs/photobooth/2012/10/books-as-muses.html#slide_ss_0=1
Tähän alkuun pitäisi panna ne natinat painetun kirjan kuolemasta, digitalisoitumisesta jne., mutta kyllähän te ne tiedätte. En siis ryhdy.
Jos kuitenkin katsoo kotimaisten kustantamoiden syksyn listoja ja kirjojen saamaa julkisuutta, enpä todellakaan muista vastaavaa kirjasyksyä. Elokuusta lähtien ei taida olla monta päivää, jolloin joku kirja ei olisi vallannut iltapäivälehtien lööppejä, Hesarin premiaukeamaa ja aamutelkkariohjelmia. Eikä kyse ole ollut pelkästä sensationalismista, vaan kirjasyksy on ähkyyn asti täynnä ISOJA KIRJOJA sekä sepitteen että tiedon puolella.
Parin seuraavan viikon aikana painosta tulevat syksyn viimeisetkin kirjat ja sitten kustantamoissa istutaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä ja toivotaan parasta. Kaikki mahdollinen on tehty (paitsi markkinoinnissa ehkä) ja loppu on ostavan yleisön käsissä.
Kirjamarkkinoilla selvin muutos viime vuosina on, että huomio ja myynti keskittyvät entistä harvempiin titteleihin, joita sitten myydään enemmän. Kärsijöihin kuuluu pääasiassa ns. keskisarja (ei sukua historioitsijalle), joiden myynti on ollut kohtuullista ja nipin napin kannattavaa. Vähän myyviä kirjoja myydään yhä vähän, mutta niissä myyntiluvut eivät olekaan se juju.
Keskisarjan kirjat eivät pääse kirjakaupassa ja mediassa yhtä hyvin esiin kuin joskus ennen, ja niiden myyminen vaatii yhä enemmän jalkatyötä sekä kustantajalta että kirjailijalta. Onneksi tämä jalkatyö onnistuu toisinaan sosiaalisessa mediassa paremmin kuin vaadittuina konkreettisina kilometreinä. Aina sieltäkin nousee joku.
Tämän syksyn paukuilla pitäisi kustantamoissakin syntyä tulosta. Ellei kirja tällä laadulla ja huomioarvolla myy, siitä ei ole enää tekijöitä syyttäminen. Silloin Suomen kansa ei yksinkertaisesti enää ole kiinnostunut kirjoista vaan lukee netistä ja istuu toljottamassa tostitelkkaria.
En haluaisi tähän uskoa.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Matkustamisen gloriasta

Joku ystävistäni (Elina P?) kysyi taannoin, että kaipaanko usein edellistä duuniani, johon liittyi paljon matkustamista, hienoja hotelleja ja hyviä ravintoloita.
Jos yhtä noista asioista en kaipaa, niin se on matkustaminen. Matkustamiseen liitetään helposti gloriaa, mutta kyllä se on oikeasti pelkkää helvettiä.
Matkustaminen koostuu siitä, että on oltava ajoissa lentokentällä, jossa on sitten lopulta liian aikaisessa. Check-inin ovat korvanneet automaatit, jotka usein eivät toimi. (Tänään sain kolmannen masiinan tulostamaan minulle lipun.) Sitten kuitenkin jonotetaan laukkujen pudottamiseen linjalle.
Tämän jälkeen on edessä huippukohta: turvatarkastus. Tänään jonotin Frankfurtissa siihen liki tunnin, eikä kyse ollut edes ruuhkasta. Riisuuntumisen jälkeen portti tietysti piippasi. Käsintarkastuksessa syyksi selvisi vihkisormus ja housun peltinapit. Sitten taas pukeuduttiin parhaansa mukaan.
Turvatarkastuksen jälkeen huomasin, että pikku tuliaisia ei olisi kannattanut ostaa ennen turvatarkastusta, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Onneksi tyttäret ovat tyytyväisiä vähään.
Sitten pitikin jo mennä puolen lentokentän halki puolijuoksua portille.
Koneessa yritin tehdä töitä, mutta läppärin pitäminen pienellä pöydällä juotavan ja syötävän alla on uhkarohkeutta. Onneksi lento oli lyhyt ja eturauhanen vielä normimitoissa.
Helsingin päässä pakaasit tulivat nopeasti, mutta emme tietenkään ole vielä perillä, vaan jäljellä on kolmen ja puolen tunnin ajomatka (yhdellä pikatauolla) Jyväskylään. Matkustusaika: 12 tuntia.
Summarum: Jos asut Jyväskylässä, sinulta menee vähintään kokonainen päivä kotiin pääsemiseen, tulit sitten mistä hyvänsä.
Matkustamisessa ei ole mitään kaipaamisen arvoista. Perillä olossa on. Siellä, mutta erityisesti täällä – kotona.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Reinin kultaa

Täällä kasvaa suomalaisen alkoholiongelman alku ja juuri.


Frankfurtin kirjamessujen jälkeen laskeuduimme kaima Mannisen kanssa tunnin junamatkan länteen Frankfurtista. Kohde oli Assmanshaus (lisää vitsisi itse), joka sijaitsee Reinin ja viiniviljelysten välillä joenrannassa. Asumme 1400-luvulla rakennetussa hotellissa, jolla on viisi tähteä mutta oikeasti vain hatara muisto niistä. Jos 80 eurolla saa huoneessa kylpytakin, ei voi valittaa, vaikkei lämmitystä olekaan.

Perjantai-iltana tarkoitukseni oli ottaa hieno kuva aulasta, jossa on korskea kalusto ja kotkalla koristeltu takka, mutta törmäsin jo portaissa hengitysmaskilla varustettuun japanilaisukkoon ja 70 matkakumppaniin.

Tänään lauantaina sovimme matkaavamme pari kilometriä ylävirtaan Rüdensheimiin juomaan kevyt iltapäiväkänni. Kävimme alkuun hienossa viinimuseossa, minkä jälkeen siirryimme käytäntöön. Nautimme eräässä kapakassa aivan satumaisen mainiota Carl Erhardtin Rieslingiä 5 vuoden takaa, minkä jälkeen kävimme kaupungilla käpi lukuisia kojuja, joissa oli tarjolla tämän syksyn federweissia eli yhä käyvää kuluvan vuosikerran valkoviiniä sekä myös punaista versiota aiheesta. Kaiman vaatimuksesta kävimme myös brandytuottaja Asbachin tykönä. Kahden euron maistiaisilla tuli lisäjengaa kävelyyn.

Sitten köysiradalla ylärinteeseen, josta on mehevät maisemat paikallisten riesling- ja spätburgundertarhojen ylle. Osa rypäleistä on yhä korjaamatta, ilmeisesti pakkasia odotellessa. Jostain syystä haluaisin näyttää tämän myös Susanna Huoviselle, jonka on opiskelijoitani Jyväskylän yliopiston ajoilta.

En oikein osaa sanoa, miksi sekä rieslingit, spätburgunderit (pinot noir teille sivistymättömät) että roseet ovat täällä niin mainioita, mutta se johtunee joko siitä ne vain ovat tai että seitinohut iltapäiväkänni niin todistaa.
(Disclaimer: tämä on kirjoitettu pienessä hönössä)

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...