lauantai 28. syyskuuta 2013

Pappardelle con salsiccia della sorella

Siskonmakkaroista tulee kauniin punertavia pannulla ja rapean pinnan ja mehevän sisuksen yhdistelmä on rautaa.
Suomalaisessa makkarakulttuurissa ei ole hurraamista, mutta löytyy meiltä sentään kolme mainitsemisen arvoista "erikoismakkaraa": mustamakkara, ryynimakkara ja siskonmakkara. Jälkimmäinen ei usein osu makkarahyllyllä silmään, mutta kun osuu, niin putoaa myös kärryyn. Siskonmakkarasoppa on namia, mutta siskonmakkaroita voi käyttää kaikkeen muuhunkin. Kuten tässä tapauksessa pastakastikkeeseen.
Siskonmakkaran etymologia ei liity mitenkään siskoon, vaan se tulee ruotsin (siskonkorv) kautta saksan kielen sanasta Sausischen, joka taas juontaa juurensa ranskan sanaan saucisse. Kyse on siis vain makkarasta.
Siskonmakkaroita luulee helposti vain kypsentämättömiksi nakeiksi, mutta ne ovat aivan jotain muuta.

250 g tuorepastaa (tässä pappardellea)

3 rkl oliiviöljyä
halkaistu valkospilunkynsi
500 g siskonmakkaraa
1 sipuli hienonnettuna
1/2 porkkana hienonnettuna
2 tlk säilöttyjä tomaatteja (ta 1 tlk säilöttyjä tomaatteja ja 1 tlk yrteillä maustettua tomaattimurskaa)
1 tl sokeria
basilikaa, persiljaa, oreganoa (jos on)
1 dl kermaa
suolaa ja mustapippuria

Kuumenna öljy pannulla ja laita mukaan halkaistu valkosipulinkynsi leikkauspuolet alaspäin. Öljy imee makuua valkosipulista ja voit noukkia kynnenpuolikkaat pois ennen kuin laitat muita aineksia pannulle (herkkävatsaiset kiittävät).
Puristele siskonmakkarasuolista palleroita pannulle ja pyörittele niiitä, kunnes ne ovat saaneet väriä. Lisää sitten joukkoon hienonnettu sipuli ja porkkana ja kuullota hetki.
Nyt sekaan tölkkitomaatit ja sokeri. Sitten yrttejä, jos on. Anna kiehua miedolla lämmöllä vartti.
(Laita pastavesi kiehumaan ja keitä pasta al caponeksi).
Lorauta kerma joukkoon, sekoita ja mausta suolalla ja pippurilla.
Kastikkeesta riittää santsattavaksikin.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Paahdettu jääkaapin juuresboksikeitto

Jos olisin nainen, kirjoittaisin tähän, kuinka suloisen lohduttavia näin syksyn tullen erilaiset sosekeitot ovat. Mutta kun olen mies, kirjoitan, että jääkaapin juuresboksissa (se alimmainen) oli kaikenlaista. Niinpä ajattelin tehdä siitä keiton.

Kun oli etätyöpäivä, päätin käyttää aikaa ainesten paahtamiseen, jotta niistä saa kaiken maun irti – editoisin samalla kirjaa. Tiedättehän, uunissa paahtamalla juuresten sokerit tulevat esiin ja Maillardin ilmiön ansiosta kaikki ruskettuva maistuu nannalta.

Juuresboksista löytyi:
1 kg punajuuria
6 isoa perunaa
4 porkkanaa
2 punasipulia
2 sipulia
n. 300 g pala lanttua
4 valkosipulin kynttä

Lisäksi käytin:
oliiviöljyä
ruukullisen tuoretta rosmariinia
pippuria
suolaa
1,5 l vettä
kasvisfondiköntsän
ruokalusikallista vajaan 2 dl:n purkin ruoanlaittojogurttia

Laitoin uunin lämpenemään 225 asteeseen. Kuorin juurekset ja pilkoin ne isoiksi paloiksi. Sipulit lohkoin, valkosipulin kynnet kuorin.
Heitin kaiken uunipannulle. Ripottelin päälle suolaa ja väänsin myllystä pippuria. Riivin rosmariinia sekaan, holautin öljyä ja kääntelin käsin.
Löin komeuden uuniin kolmeksi vartiksi, jonka käytin kirjan editointiin.
Kaivoin ison kattilan liedelle, kaadoin siihen juurekset (jotka hetken meinasin sittenkin syödä tuollaisina). Kaadoin päälle vettä niin, että juurekset peittyivät. Muljautin sekaan kasvisfondiköntsän. Keittelin vartin verran, jolloin ehdin käydä taas sivun käsikirjoitusta läpi.
En ajanut pacojetillä vaan sauvasekoittimella soseeksi. Lisäsin jonkin verran vettä, ettei vaikuttanut puurolta. Tarkistin maut ja suolasin hieman lisää. Sekoitin jogurtin joukkoon (ei suurta vaikutusta).
Keiton koristelin/maustoin kaapista löytyneellä vaimon maustamattomalla jogurtilla ja krutongeilla. Söin jatkaen samalla kirjan editointia.
(Tätä riittää nyt koko loppukirjan editointiin)

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Teiniuhman jälkeen

Kuva: Juha Metso
Olen taajaan siteerannut erään australialaisen kulttuurintutkijan viisautta, jonka mukaan "rock ei ollutkaan nuoruuteen liittyvä välivaihe, vaan nuoruus oli rockille välivaihe". Tämä kiteytys lausuttiin ainakin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta se pitää yhä vain paremmin kutinsa.

Rockin keskeisiä myyttejä ovat "nuoret, vihaiset miehet". Se on koko rockin kivijalka, aina rockabillysta punkiin ja grungeen (ja vielä sen jälkeenkin, vaikka ikäiselleni on vaikea keksiä, mitä tärkeää sen jälkeen on tullut). Myös "nuori, vihainen nainen" kuuluu kuvioon.

Miten sitten "todellinen rock'n'roll" (Kauko Röyhkä) irtoaa uskottavimmin keski-ikäisiltä?

Kyse ei oikeasti ole siitä, että nuoruuden vimmaa yritettäisiin jäljitellä vaari-iässä (tai mummo-). Ylen musiikkikolumnisti Mervi Vuorela (joka voisi iältään olla tyttäreni) sai minut nyökkäilemään kolumnillaan, jossa häntäkin ärsyttivät keski-ikäisen PMMP:n teinimäiset, musiikilliset itkupotkuraivarit (http://yle.fi/musiikki/c-puoli/mervi-vuorela-pitakaa-konsensuksenne). Mutta kuunelkaa rinnan esimerkiksi Röyhkän ja Nartun ekoja levyjä ja uudenlivetuplan Pois valoista (http://www.svartrecords.com/shoppe/en/home/2165-kauko-royhka-narttu-pois-valoista-2cd.html) versioita samoista biiseistä, niin ymmärrätte eron: keikkakilometrit, esiintymiset, rockin ulkopuolella eletty elämä ja niiden mukanaan tuoma isompi ymmärrys. Se kaikki tulostuu rankkuutena, joka on kaukana teiniuhmasta. Sitä ei tarvitse lietsoa, se on.

Nuorempana ajattelin myös, että ollakseen "todellista rock'n'rollia" musiikin on oltava äänekästä ja nopeaa. Sittemmin olen tajunnut, että itsensä vetäminen riehumalla hikeen ei useimmiten takaa haettua rankkuutta. Esimerkiksi Bob Dylanin viimeisimpien levyjen (pl. se joululevy) bändi koostuu partaisista, ruutupaitaisista ikämiehistä, joiden soitossa on sellaista botnea, mitä 120 desibelin sirkkeli ei voi tavoittaa. Toisaalta jossain tämän kokemuksenkin raja tulee vastaan, kuten Rollareissa.

Ja sitten vielä käytännön esimerkki siitä, mitä itse ymmärrän "todelliseksi rock'n'rolliksi", tosin ei-rockbändiltä ja vieläpä naislaulajalla. Siinä lauletaan naisen näkökulmasta samasta asiasta, jota bluesmiehet ovat kotsuvat "mojoksi". Ei irto PMMP:ltä näin.
(http://www.youtube.com/watch?v=Ibs5cM-6icA)

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Lapsen elämää

Kun odotimme esikoistamme, asuimme vielä viehättävässä 50-luvun kerrostalossa. Neljänen kerroksen ikkunasta näki sisäpihalle, jota puolenkymmentä vastaavaa taloa ympäröi. Ajattelin, että idyllistä, mutta lapsia ei voi jättää itsekseen tuonne leikkimään ilman valvovaa silmää. Toisin oli omassa lapsuudessa, jolloin omakotitaloalueella kakaralauma juoksi pihasta toiseen ja naapurimetsässä. Vanhemmat huutelivat välillä syömään ja iltahämärissä nukkumaan. Ei tule nykylapsille sellaista elämää.
Paitsi, että tuli sittenkin. Asumme samanlaisella alueella kuin itse pienenä, ja pikaisella laskutoimituksella lähinaapurustossa on reilut 20 lasta. He juoksevat pihasta toiseen, heitä huudellaan välillä syömään ja maanitellaan illalla sisälle.
Olen tästä niin onnellinen. Maailma ei muutukaan aina huonompaan suuntaan ja jotain ylisukupolvista, arvokasta säilyy. Puhumattakaan siitä, että voin nytkin tätä kirjoittaa sunnuntaiaamuna keittiönpöydän ääressä eikä minun tarvitse päivystää leikkipuistossa.
Toivon niin, että omat lapseni voivat kirjoittaa samoin joskus parin-kolmen vuosikymmenen päästä.

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...