Pasta huuleen ja herne nenään (eli savulohi-hernepasta)

Savulohipastan, joka on mainio pikaruoka melkein minä vuodenaikana hyvänsä, perusongelma on raskaus. Savulohi itsessään on jo tuhdin makuista ja rasvaista ja vielä päälle kun lorauttaa kermaa, suu huutaa hapokkuutta vastapainoksi. Sitruunahappo juoksettaa kerman, joten apua kannattaa lähteä etsimään toisaalta. Hapokas valkoviini on yksi vastaus, ja creme fraichessa on terävyyttä siinäkin.

Tässä reseptissä savulohen kaveriksi laitetaan herneitä, parhaaseen aikaan vuodesta tuoreita mutta muulloin pakasteherneetkin käyvät. Ja yrttejä kans.

300 g kuivapastaa (penneä, tagliatellea tms.)

2 dl hapolasta valkoviiniä (soave, pinot grigio)

2 dl creme fraichea

300 g lämminsavulohta haarukalla riivittynä

ruohosipulia, silopersiljaa, timjamia

suolaa ja pippuria

Kaada viini kattilaan ja keitä sitä kokoon kymmenisen minuuttia. Nosta levyltä ja sekoita joukkoon creme fraiche.

Keitä sillä väliin pasta ja lisää keittoajan lopussa sekaan herneet (tuoreet 2 minuuttia ennen oletettua valmistumisaikaa, pakasteherneet 5 minuuttia ennen). Kun pasta on al dente, siivilöi keitinvesi pois ja palauta pasta kattilaan.

Sekoita joukkoon valkkari-creme fraiche, sitten yrtit ja sen jälkeen savulohi. Mausta suolalla ja pippurilla ja tarjoile.

Kaihoisan kantribiisin selitys

Minulla usein niin sanotusti hirttää levy päälle, aivan konkreettisesti. Viime viikot olen käytännössä kuunnellut vain Lucinda Williamsia, amerikkalaista lauluntekijää. Hän on tehnyt kymmeniä aivan loistavia lauluja kaipuusta, pakkomielteisestä rakkaudesta ja hylätyksi tulemisesta. Puhutaan biiseissä myös huumeista ja kuolemasta.

Tämä pakkomielteinen soittolista on saanut minut pohtimaan, mistä tuo kaikki kumpuaa. Luulen keksineeni sen, vaikka kyseessä onkin kehäpäätelmä. Ihmisestä voi tulla ehta muusikko vain, jos hän on luonteeltaan levoton (”Toiset on tehty kulkemaan” vai miten se Wanderin’ Starin suomennos nyt menikään?). Kun levoton ihminen kiertää maata laulamassa ja soittamassa, hänellä on pääasiassa joutoaikaa kuljetusvälineessä tai vieraassa kaupungissa keikkaa odottaessa (soundcheck ja keikka vievät päivästä yhteensä noin 3 tuntia). Levoton mieli ja joutoaika on yhdistelmä, joka vaatii stimulantteja. Tällaisia ovat useimmin erilaiset päihteet ja satunnaissuhteet, joilla on paha taipumus tuhota nekin inhimilliset siteet, joita levottomalla sielulla on.

Sitten kun on morkkis ja vituttaa, ne tunteet voi kääntää lauluiksi kaipuusta, pakkomielteisestä rakkaudesta ja hylätyksi tulemisesta. Ja tietysti huumeista ja kuolemasta.

En ole koskaan ollut keikkamuusikko, mutta harrastajana jo tiedän, mikä on kupletin juoni: istua äijäköörissä autossa tuntikaupalla, sitten pystyttää kamat ja tehdä soundcheck, minkä jälkeen odotetaan tuntikausia soittamaan pääsemistä. Keikan jälkeen yöllä on vaikea saada pulssia laskemaan, joten uni ei tule heti. Ja baari on yhä auki. Aamulla pitää soittaa rahisevalla poikasopraanolla kotiin, jossa haluaisi olla (muttei oikeasti pysty).

Valitettavasti minusta ei ole biisintekijäksi, kun osaisin samaistua niin hyvin tuohon tunteeseen. Äsken leikatessani ruohoa ja kuunnellessani samalla (yllätys pyllätys) Lucinda Williamsia, kuulin erään biisin kertsin väärin, mutta sain siitä idean hienoon kantribiisiin. Sen nimi on ”I love you over-time” eli rakastan sinua ylitöinä.

Tätä kirjoittaessani ajattelin itsemurhaa

Stephen Fryn, mutta kuitenkin. Viime viikolla brittilehtien otsikoissa nimittäin sattui silmiin kaksi otsikkoa: suuresti arvostamani näyttelijä ja kirjailija Stephen Fry kertoi yrittäneensä viime vuonna itsemurhaa kuvatessaan uutta dokumenttisarjaa. Toinen otsikko kertoi näyttelijä Rhys Ifansin antamasta haastattelusta, jota The Guardian kuvaili ”journalistiseksi juna/autokolariksi”. Haastattelu päättyi pikaisesti siihen, että Ifans totesi toimittajan kyllästyttävän häntä ja marssi ulos.

Molemmissa kupleteissa on sama juoni. Sanaton sopimus on olennainen osa näitä julkkishaastatteluja. Näyttelijä/muusikko/kirjailija antaa joukon haastatteluja edistääkseen uuden elokuvansa/levynsä/kirjansa myyntiä. Niissä kyseinen julkisuuden henkilö suoltaa kehuja/latteuksia kulttuurituotteesta ja toimittaja kuuliaisesti merkitsee ne muistiin, kunhan saa vastineeksi ”jotain erityistä”. Tämä tarkoittaa jotain yksityistä, salattua tai ”uutisarvoista”. Kultahippusen vastikkeeksi jutun lopussa kerrotaan, minkä vuoksi näyttelijä/muusikko/kirjailija oikeastaan antoi haastattelun eli että leffa/levy/kirja on muuten juuri tullut ulos.

Usein näissä haastattelussa nurkassa tuomaroi pr-osaston edustaja, joka valvoo, että kaikki menee kirjaamattomien sääntöjen mukaan. Koska näissä haastatteluissa harvoin on sen kummempaa sisältöä, toimittajalle on tärkeintä, että juuri hän sai henkilökohtaisen haastattelun.

Olen itsekin promonnut paria kirjaa, vaikken (onneksi) mikään julkisuuden henkilö olekaan. Ja ongelma on ollut, etten ole osannut keksiä mitään otsikon arvoista, vaikka sopivia soundbaitteja olenkin tarjoillut. Joskus Helsingin kirjamessuilla mietimme kustantajani Villen kanssa, että minun olisi varmaankin kannattanut vetää ennen esiintymistä (joka oli yksi noin kolmestasadasta kirjan julkistamisesta) kunnon lärvit ja sitten Villeä turpaan lavalla. Viisastu viinistä -nimisen kirjan julkistamiseen se olisi sopinut kuin nyrkki nenään. Näkyvyys olisi ollut taattu.

Rhys Ifansin epäonnisessa haastattelussa (ei suinkaan ainoa lajissaan) keisarin uudet vaatteet paljastuivat. Huumeongelmistaan ja rokkitähteysaspiraatioistaan tunnettu näyttelijä ei jaksanut leikkiä niin kuin olisi kuulunut. Yritti muttei jaksanut. Informaationäkökulmasta oli lopulta yksi lysti, jaksoiko hän antaa haastattelua loppuun. Toimittaja oli tietysti loukkaantunut. Onneksi hän kuitenkin pääsi kirjoittamaan jutun siitä, kuinka karsea kyseinen haastattelu kaikkinensa oli.

Stephenille toivon voimia kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa ja olen onnellinen, ettei yritys onnistunut. Onnea myös Fryn uudelle sarjalle.

PS. Toimiko klikkaa ja katso -otsikko?

Tuorepastaa ja marinoituja tomaatteja

Tätä reseptiä kokeiltiin ensi kerran vuosia sitten Arin ja Elinan mökillä, ja sen jälkeen siitä on tullut vakio-ohje silloin, kun kotimaiset tomaatit ovat parhaimmillaan eli just nyt.
Tiskiä ja vaivaa syntyy vähän, kun käyttää kaupan tuorepastaa. Hätätilassa kuivapastakin käy, spagetti toimii silloin parhaiten. Tästä riittää neljälle. Ja resepti on alunperin Rose Grayn (RIP) ja Ruth Rogersin.

250 g tuorepastaa (tai 300 g spagettia)
1/2 kg kirsikkatomaatteja (tavallisetkin käyvät)
kourallinen basilikanlehtiä
5 rkl neitsytoliiviöljyä
2 rkl punaviinietikkaa
1 rkl balsamicoa
mustapippuri myllystä ja sormisuolaa

Halkaise tomaatit ja purista niistä mehu ja siemenet pois (ei niin tarkkaa). Revi basilikanlehdet.
Kaada kulhoon öljy sekä etikat ja mausta pippurilla ja suolalla. Lisää joukkoon tomaatit ja lihvaa niitä haarukalla niin, että niihin tulee imupintaa. Lisää basilika, sekoita hyvin ja jätä huoneenlämpöön tunniksi maustumaan.
Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan (al pacinoksi), kaada vesi pois. Lisää pastan joukkoon tomaatit
ja sekoita varovasti mutta hyvin. Lorottele hieman oliiviöljyä päälle.
Syö ulkona jonkun mukavan rosén siivittämänä.