torstai 28. marraskuuta 2013

Kreikkalais-roomalainen kukkakaalikorvake eli uunissa paahdettua kukkakaalia ja porkkanaa fetalla ja pestolla ja muilla roippeilla

Painin olympialajina säilymisen korvakkeeksi kukkakaalia kreikkalais-roomalaisittain. Pohjalaisille tiedoksi: ei sisällä perunaa.  © Juha Virkki
Chef Santerin Rakkaat juurekset -kirjan jälkimainingeissa olen taas ryhtynyt kasvisintoilijaksi. Se ei tarkoita, ettenkö söisi lihaa, vaan minua kiinnostaa kaikki se, mitä erilaisista kasviksista voi tehdä.
Niin kuin tämä resepti, jossa olen säveltänyt Bill Grangerin Independentissä esittelemän ohjeen pohjalta (kaikkia raaka-aineita ei ollut, mutta tuollaisia olisi). En sanoisi tätä kasviruoaksi, pelkästään pirun hyväksi ruoaksi.

Noin kilon kukkakaali
4 porkkanaa
oliiviöljyä, suolaa ja pippuria

2 punasipulia renkaiksi leikattuina
2 rkl oliiviöljyä
jeeraa, garam masalaa ja chiliä
loraus viinietikkaa

1/2 granaattiomenan siemenet
kourallinen kuorittuja pistaasipähkinöitä
lehtipersiljaa hienonnettuna

fetaa
pestoa (omatekoista tai hyvää purkkitavaraa)

Uuni 220 asteeseen ja grillivastus päälle.

Lohko kukkakaali nupuiksi ja kuori ja paloittele porkkanat. Heitä kulhoon, lorauta öljyä sekaan, mausta ja sekoita käsin. Kaada uunipellille ja laita uuniin paahtumaan (20–30 minuuttia, kokeile kypsyys veitsellä tms.).

Kuumenna 2 rkl öljyä pannulla, sekoita mausteet öljyyn ja lisää sipuli. Hauduta pehmeäksi, ja holauta sekaan loraus etikkaa ja keitä se pois sekoittaen.

Sekoita granaattiomena, pähkinät ja persilja kulhossa.

Kun kukkakaali on kypsää ja jostan kohdin hieman mustunuttakin, ota se uunista ja sekoita punasipuliin. Annostele lautaselle, lusikoi granaattiomenasekoitusta päälle, murentele ylle fetaa ja säädyllisesti pestoa.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Hyvä kaupunginjohtaja, palautan kirjastokorttini tarpeettomana

Kypärämäen kirjasto in memoriam.
Eilen sitten käytännössä varmistui, että lähikirjastomme Kypärämäen pienkirjasto suljetaan. Päätös ei todellakaan tullut yllätyksenä, sillä viimeiset vuodet tämä meille arvokas pieni kulttuuritila on ollut säännöllisesti mestauslavalla. Tällä kertaa kirves sitten heilahti.
Yrittäjänä ja kaupunkilaisena ymmärrän kaupungin säästötarpeet. Jos raha ei riitä, se on saatava riittämään luopumalla jostain. Kohtuullisuuden nimissä en voi puolustaa pienkirjaston säilyttämistä, jos sen takia jouduttaisiin karsimaan opetuksesta tai sosiaalitoimesta. Kaupunki säästää kirjastomme lopettamisella 20 000 euroa vuodessa. Me menetämme Hannelen.
Se, mikä tässä mättää, on järjetön, säästöihin aina liitetty ajatus keskittämisen ja isojen yksiköiden siunauksellisuudesta. Ihmisten näkökulmasta kun oleellista on, että palvelut ovat tavoitettavissa ja lähellä. Olen käynyt lähikirjastossamme vähintään kerran viikossa ja perheessämme on neljä aktiivista kirjastonkäyttäjää (kissalla ei valitettavasti ole korttia). Tämän lakkauttamisen jälkeen meidän
perheessämme on kirjastonkäyttäjiä neljä vähemmän. Pääkirjastossa keskustassa käyn vain pari kertaa vuodessa, ja hyvin voin jättää nekin väliin.
Itse lopettaisin kolhon ja jatkuvaa remonttia vaativan pääkirjaston, jakaisin valikoimat sivukirjastoihin ja myisin tontin gryndereille isosta rahasta. Sillä rahalla voisi pyörittää kirjastoja ja kartuttaa kokoelmia maailman tappiin.
Kaupungin politiikka lähikirjastomme suhteen on ollut surkuhupaisaa. Aluksi kirjasto pienennettiin ennen kaikkea lapsia palvelevaksi pienkirjastoksi, mikä oli ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävissä. (yläkerran päiväkotilapset ja naaurin koululaiset ovat olleet ahkeria kirjastonkäyttäjiä, eivät siis enää tulevana vuonna). Sitten aukioloaika lyhennettiin kolmeen kertaan viikossa, minkä jälkeen kaupungin talousviisaat oivalsivat, että tämähän on tuhlausta, koska vuokraa maksetaan koko viikosta. Alkoi tämä sulkemiseen päättynyt väsytystaistelu. Ei auttanut edes, että kyläläisemme ovat pitäneet kahtena lisäiltana viikossa kirjastoa auki, mikä on lisännyt käyttäjämäärää. Nyt ei tarvitse enää kenenkään istua väijyssä, kaupungille se on varmaan helpotus.
Aion siis palauttaa kaupunginjohtaja Markku Anderssonille kirjastokorttini tarpeettomana. Tämä on ekologisestikin järkevää, koska minun ei tarvitse autoilla pääkirjastoon. Samalla aion toivottaa kivoja lätkämatseja ja rallikisoja, joiden kumpienkaan tuista ei tingitä. Toivottavasti keksitte sille Lutakon asvalttikentälle jotain järkevää käyttöä 361 päivälle vuodessa, turvakaukalo vähentää loukkaantumisia ja aition tarjoilu pelaa.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Anonyymit kouvolalaiset

Jorma Järven suunnittelema uimahalli (1964). Hienompi kuin teillä.
"Hei, olen Juha ja olen kotoisin Kouvolasta."
"Hei, Juha."
Voin hyvin kuvitella anonyymien kouvolalaisten kokouksen, jossa kaikki jakavat kipeän kokemuksen siitä, millaista olla kotoisin Kouvolasta, Suomen turhimmasta ja paskimmasta kaupungista, maanlaajuisesta naurunaiheesta.
Mutta minäpä kerron teille yhden jutun. Minun Kouvolani (josta olen ollut poissa 27 vuotta) ei ole Suomen turhin ja paskin kaupunki. Teistä vittuilijoista huomattava osa on kotoisin jostain tuppukylästä tai pikkukaupungista, jonka korkein rakennus on ollut kaksikerroksinen. Se on Osuuspankki, johon merkonomin koulutuksen saanut johtaja halusi työhuoneensa koko kaupungin ylle. Kouvolassa on jo 60-luvulla osattu rakentaa ylöspäin (toistakymmentä kerrosta), kuten kaupungeissa kuuluu. Katsokaapas vaikka ulkomailta mallia.
Kouvolasta on tullut hyviä bändejä, itse asiassa väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin suurimmasta osasta teidän kotipaikkojanne. Siellä bändien perustamista suositumpaa oli 4H-kerho. Muistatko vielä ketjuvasikkanne nimen? Hei, Peer Gynt. Viikate.
Olette opetelleet uimaan jossain punatiilisessä laatikossa (jos teillä nyt uimahallia olikaan). Kouvolassa on Suomen kaunein uimahalli. Ja sen kahviosta sai 70-luvulla aivan sairaan hyviä lihapiirakoita, joita oli mukava mutustella kuin katseli mimmejä.
Kouvolassa on pirun hieno hyppyrimäki (jonka kuuluttamosta joskus pöllitty vahvistin kiersi köyhältä soittajalta toiselle, en tunnusta mitään). Iltamäessä hyppäsivät maailman huiput, juotiin kuumaa mehua ja syötiin makkaraa, jalkoja palelsi. Mutta Topi Mattila edusti Kouvolan Hiihtoseuraa, Holmenkollen-voittaja ja Grenoblen olympialaisten pienessä mäessä viides.
Tärkeintä kuitenkin on, että kouvolalaiset ovat vittuilun mestareita, nopeita ja älykkäitä. Siitä tämä turhimman maine, pelkkä vähemmän lahjakkaiden halpahintainen kosto.

torstai 7. marraskuuta 2013

Isänä kaksi päivää

Tänä aamuna luin Hesarista uutisen, jossa kerrottiin isyyden vahvistamisen helpottumisesta. Minulle uutinen toi kyyneleet silmiin, kun muistin, miten pari vuosikymmentä sitten ehdin olla isänä kaksi päivää. 

Melkein päivälleen 19 vuotta sitten selvisi, ettei silloisen avopuolisoni odottamalla vauvalla ollut kaikki hyvin. Keskussairaalan lääkäri avasi keskustelun kysymällä hienotunteisesti, että ”onko kummankaan suvussa lyhytraajaisuutta?” Sen jälkeen hän kieltäytyi arvioimasta enempää ja kehotti ”toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta”.

Johannes syntyi joulukuussa 1994 Kuopion yliopistosairaalassa, eli kaksi päivää ja kuoli sitten syliini, kun toivottomassa tilanteessa päätimme irrottaa hänet hengityskoneesta. Täydellisen kaunis poika, jonka kromosomeissa oli kuitenkin vikaa.

Muistan sitten, kun sain surun keskelle pari kuukautta myöhemmin lastenvalvojalta aanelosen, jossa todettiin, että isyyden vahvistaminen on rauennut, koska lapsen etua ei kuoleman jälkeen enää ollut, ja tunnustamisen peruste on yksin lapsen etu.

Koska emme olleet naimisissa, minä en ollut kuolleen lapsemme isä. Eikä minulla virallisesti ollut poikaa. Isyyteni kesti siis kaksi päivää – tai oikeammin lain näkökulmasta ei niitäkään. Se tuntui vielä kertalyönniltä kiellon päälle.

Uuden lakiesityksen mukaan isyyden voi vahvistaa jo ennen lapsen syntymää. Se on erinomaisen hieno asia sekä lapselle että isälle.


Joten hyvää isänpäivää nykyisille ja tuleville isille. Minulla on kuolleen pojan lisäksi nyt kaksi tytärtä, joiden isänä olemisesta en voisi onnellisempi olla.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Melkein jörndonner

Jörn Donner on henkilökohtainen supersankarini, ja olen aina rakastanut hänen romaanejaan (Mammuttia en tosin ole vielä lukenut). Hyväosaisten helsinkiläisten suomenruotsalaisten elämäntarkoitusongelmat on vaikea aihe, jolta duunaritaustainen kouvolalaissyntyinen lukija vaatii paljon. Sitten Donnerin (ja Esa Sariolan) en ole tyydyttäviä kotimaisia porvariskuvauksia löytänyt. Esimerkiksi Joonas Konstigin (tosin ihan suomalaisten) keski-ikäisten etuoikeutettujen problematiikkaa puiva romsku lensi kymmenen sivun jälkeen nurkkaan: kliseitä on käsiteltävä hyvin, jotta niitä jaksaisi lukea.

Philip Teirin esikoisnovellikokoelma oli mainio, siksi kuusikymppisen sosiologian professorin (ja suomenruotsalaisen, vilket är bra!) avioerosta kertova Talvisota nosti odotukset kattoon. Lisäksi romaanin henkilökaarti muistuttaa paljon niitä vanhanvaltaajapolven yhteiskuntatieteilijöitä, joita tunnen. Siis melkein totta, mutta paremmin kuviteltua.

Romaanin alku ja loppu toimivat hienosti, liki jörndonneriaalisesti. Perheen kahden aikuisen tyttären, heistä erityisesti Helenin, tarinat kuitenkin jäävät kehittelemättömiksi. Sama pätee myös vaimo Katriinaan. Ehkä samastuin sitten liikaa päähenkilöön, tiedä häntä?

Olisin kaivannut Talvisotaan kerronnan tiheyttä ja kuningasnäytelmällisyyttä. Porvariselämä saattaa olla latteaa, mutta siitä voi kirjoittaa samaan tyyliin kuin Valeri Gergijev johtaa orkesteria: väriä, tekstuuria, hiljaisuutta ja ukkosta.

Teiristä ei ihan vielä ole jörndonneriksi, mutta ainesta on.

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...