tiistai 16. heinäkuuta 2013

Tallenna tämä!

Olen vasta kypsässä keski-iässä kunnolla innostunut rockia käsittelevän kirjallisuuden lukemisesta,vaikka itse olen aiemmin yhden kääntänytkin (http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/343). Tämä liittyy samaan asiaan kuin kaikki muukin elämässä: nuorena on vastaus kaikkeen, mutta vanhempana sitä yrittää miettiä, mikä kysymys olikaan? Musiikki ja soittaminen muuttuvat minulle yhä suuremmiksi mysteereiksi, mitä tutummiksi ne tulevat.
"Mie lyön, sie tallennat!"

Rokkikirjojen ongelma on, että niitä on periaatteessa kahta lajia, ja omat mieltymykseni putoavat siihen väliin. Minua eivät kiinnosta rokkielämäkerrat: kuka pani ketä ja kuinka isoja kokkelivuoria hotellihuoneiden pöydiltä imuroitiin. Toisaalta en taas ymmärrä teoriaa ja tekniikkaa niin paljon, että pitäisin niitä kiinnostavina (ne ovat pelkkä väline). Miten-kysymykseen päässäni liittyy aina kysymys miksi.

Led Zeppelinin Hammer of the Gods (on kai suomeksikin) oli oikein viihdyttävä rokkikirja bändistä, josta olen aina digannut mutta jonka suuruuden olen vasta nyt täysin tajunnut. Siinä on tuota sensaatiopuolta kuitenkin enemmän kuin riittämiin. Siksi Brad Tolinskin Jimmy Page – yksinoikeudella (Minerva, http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=897) vaikutti kiinnostavalta, onhan kirjoittaja Guitar World Magazine -lehden päätoimittaja: nyt keskitytään musiikkiin eikä panojuttuihin!

Kirjassa on puutteensa – toistoa ja joutavaa mystiikkajorinaa – mutta se avaa hyvin Pagen merkitystä rock-kitaristeista kenties suurimpana. Esikuvat, ideat, soittotekniikka ja soundiajattelu aukeavat hienosti.

Yksi asia kirjassa kuitenkin nousee esiin, ja se on minulle kirjan tärkein anti: Jimmy Page tuottajana. Esimerkiksi kirjassa haastatelty Jack White väittää pokerina, että niin merkittävä kitaristi kuin Page onkin, hänen suurin antinsa rockille saattaa olla se, miten hän tallensi Bonzon Bonhamin hihat-soundin. Pagen merkityksen tajuaa vasta kun miettii, miltä rummut kuulostavat levyllä ennen Zeppeliniä: hipsuttelua taustalla. Page oivalsi, että rummut ovat akustinen intrumentti ja ne on tallennnettava tilassa. Siis mikit kauas pannuista ja ääni talteen tilassa, ei suoraan rummuista. Toki muskeli-Bonhamin kovalyöntisyys ja -äänisyys vaikuttivat nekin, mutta Pagen piikkiin menee oivallus, jonka ansiosta kaikki raskaampi rock kuulostaa nykyisin siltä kuin se kuulostaa – rytmimusiikilta, joka potkii.


torstai 11. heinäkuuta 2013

Suomen surkein ruokapaikka


Jyväskylä on asukaslukuunsa suhteutettuna Suomen huonoin ravintolakaupunki. 
Meillä on yksi laadukas mutta hieman tylsä, fiini ja tyyris ravintola, yksi ihan hyvä ruoka/viiniravintola, jonka ansiot ovat kuitenkin enemmän viinipuolella, ja sitten meillä on osuuskauppa ketjuineen. Käsittämätöntä tämän kokoiselle yliopistokaupungille on, että Jyväskylässä ei ole yhtään kokkivetoista, lähiruokaan panostavaa persoonallista kuppilaa, jota saattaisi kehua ulkopaikkakuntalaiselle herkkusuulle.

Mitä meillä on? Ennen meillä oli halpapitserioita (niitä riittää vieläkin mutta hinnat ovat nousseet, taso ei), sitten meillä on ”texmex-ravintoloita” (Sakke ja Mato -tyyliin), muutama lämpöallas-thaipaikka (joissa jostain kumman syystä on lounaalla aina myös epämääräistä ”sushia”) ja sitten näitä ”rentoja” hampurilais- jne. paikkoja, joissa mustiin pikeepaitoihin pukeutuneet nuoret tarjoilevat ”rennosti” puolivalmisteita. 

Ja sitten intialaisia kaksin kappalein, identtisin ruokalistoin ja yhtä ikävissä rakennuksissa, toinen vähän toista parempi. Kaupungin laadukkain italialainen on Rosso (ei Kirkkopuiston, meillä on näitä kaksin kappalein, tai sitten se fiinimpi osuuskaupan paikka Lutakon hotellin aulassa). On meillä myös Kissanviikset, jonka ruokalista on pysynyt ennallaan sitten ensivierailuni, joka tapahtui vuonna 1986 (perinteissä ei sinänsä mitään pahaa ole).

Jyväskylässä ravintoloitsija tarkoittaa oluthanaa vääntävää ja katteet laskevaa isäntää, joka pakosta joutuu tarjoamaan syötävää.

Toisaalta meillä ei ole kauppahalliakaan, mikä lienee ainutlaatuista tällaisessa maakuntakeskuksessa, eikä kukaan tiedä mitään keskisuomalaisesta lähiruoasta, vaikka sitä tuotetaankin. Tämä ei ole ihme, sillä ravintolat jos ketkä brändäävät paikallista tuotantoa tuomalla sitä omille listoilleen. Osuuskaupan kuppiloissa sitä jo on, mutta se ei vielä tee ketjupaikoista persoonallisia.

Tämän katkeran tilityksen siivitti kaupunkilehden uutinen, jonka mukaan Jyväskylän ravintolamaailma on saanut piristysruiskeen ”autenttisesta dinerista”, joka tulee, mistäpäs muualta kuin Syvästä Etelästä eli Tampereelta. Elviksen ja Marilynin kuvia ja isot annokset! Tärkeintähän tällaisissa ketjuravintolassa on henkilökunnan hygieniapassi, muu tulee pakkasesta ja einestehtaista.

Kuopiossa ja Joensuussa, niitä kaipaamiani on, vaikka ovatkin pienempiä maalaiskaupunkeja. Hyviä ravintoloita, joissa mennään raaka-aineet ja keittäminen edellä. Yksinkertaista mutta ajateltua ruokaa, jonkun tuottamaa, toisen tekemää ja jonkun kolmannen asiakkaalle viihtyisään pöytään tarjoilemaa. Ei se niin mahdotonta Jyväskylässäkään voi olla. Minä ainakin lupaan käydä kahdesti kuussa.

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...