keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Rebus revisited

Joulun alla luin Ian Rankinin Rebus-sarjan 20. kirjan, joka on nimeltään Even Dogs in the Wild. Minulla on sarjan kaikki kirjat (ja muutama muukin Rankin, joista en ole ollut yhtä innostunut) ja uuden ilmestyminen on aina kuin vanha kaveri vuosien takaa soittaisi ja pyytäisi oluelle. Se jälleennäkemisen ilo.

Rebus & Rebus: Ken Stott (vas.) ja John Hannah.
Viimeisin oli minulle pettymys. Ehkä vain olen oppinut liian hyvälle, kun tarinan juoni oli vähän väkinäinen ja takapainoinen. Se Skotlannin yhteiskunnallinen murros, joka on läsnä useimmissa sarjan kirjoissa, oli nyt liki kokonaan poissa. Kiehtovinta uutukaisessa oli kahden veteraanin, Rebusin ja vanhan vihulaisen McCaffertyn, välinen suhde. Pari nasakkaa juonenkäännettä ei riittänyt pelastamaan koko kirjaa.

Sitten aloin miettiä, olinko kuitenkin väärässä. Ehkä kyse on ajan kultaamista muistoista. Menin kellarin dekkarihyllylle ja kaivoin esiin ensimmäiset Rebusit. Aloin lukea sarjan ekaa (Knots and Crosses, 1987), mutta se oli juuri niin tunkkainen kuin muistinkin. Huomasin, että mullahan on sarjan toinen opus eli Hide and Seek (1990) myös suomeksi, Heikki Salojärven suomentamana nimellä Kuurupiilo (Blue Moon 2002). Pudistelin tomut kirjasta ja aloin lukea.

Olen lukenut kaikki Rebusit alkukielellä ja sitä mieltä, että huumori, murre ja sanaleikit ovat vaikeita käännettäviä suomeksi. Salojärvi on selvinnyt kokonaisuudesta kunnialla, vaikka muutama käännösvirhe osuikin silmään. Silti luen Rebusini jatkossakin englanniksi.

Kuurupiilo ei yllättänyt ja yllätti, kun edellisestä lukukerrasta oli kulunut parikymmentä vuotta. Juoni kulkee erinomaisesti, ihan oppikirjakamaa induktiivisuudessaan. Paha löytyy valtaapitävistä, jotka pitävät lopussakin yhtä. Yllätyksen muodosti itse Rebus, joka henkilönä oli vielä lähtökuopissaan. Hän ei haasta hierarkiaa, poissa on kyynisen briljantti huumorintaju, viinakaan ei oikein maistu. Suhteet toisiin poliiseihin ja muualle ovat vielä kehittämättä. Aisaparikin jää valjuksi, naissuhde vain taustalla.

Dialogi, joka on ollut Rebus-sarjan ydinmehua, ei sytyttänyt. Mietin, kuinka paljon päähenkilö rakentuu juuri kielen varaan ja kuinka paljon suomennoksessa väkisinkin menetetään. Ehkä täytyy verrata alkuteokseen vielä.

Mutta voisiko tästä kuitenkin ounastella, miten pitkäikäinen ja silti elinvoimainen dekkarisarja lopulta kehittyy: se, mikä päähenkilön persoonan kehittyessä saavutetaan, juonessa saatetaan menettää kokonaisuuden vielä pahasti kärsimättä. Vaikka kuinka taidokkaita ovatkin, en minä juonenkulkuja näissä kirjoissa rakasta, vaan Rebusia.

Paljastetaan vielä, että Rebus näyttää minusta aina enemmän John Hannahilta kuin Ken Stottilta.

Posti toi joulun jälkeen Peter Robinsonin uuden Banks-dekkarin A Necessary End, joka on sarjassa nro 26. Persana, sarjan 25. osa on jostain syystä jäänyt väliin. Korjataan asia pian.

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...