Teiniuhman jälkeen

Kuva: Juha Metso

Olen taajaan siteerannut erään australialaisen kulttuurintutkijan viisautta, jonka mukaan "rock ei ollutkaan nuoruuteen liittyvä välivaihe, vaan nuoruus oli rockille välivaihe". Tämä kiteytys lausuttiin ainakin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta se pitää yhä vain paremmin kutinsa.

Rockin keskeisiä myyttejä ovat "nuoret, vihaiset miehet". Se on koko rockin kivijalka, aina rockabillysta punkiin ja grungeen (ja vielä sen jälkeenkin, vaikka ikäiselleni on vaikea keksiä, mitä tärkeää sen jälkeen on tullut). Myös "nuori, vihainen nainen" kuuluu kuvioon.

Miten sitten "todellinen rock'n'roll" (Kauko Röyhkä) irtoaa uskottavimmin keski-ikäisiltä?

Kyse ei oikeasti ole siitä, että nuoruuden vimmaa yritettäisiin jäljitellä vaari-iässä (tai mummo-). Ylen musiikkikolumnisti Mervi Vuorela (joka voisi iältään olla tyttäreni) sai minut nyökkäilemään kolumnillaan, jossa häntäkin ärsyttivät keski-ikäisen PMMP:n teinimäiset, musiikilliset itkupotkuraivarit (http://yle.fi/musiikki/c-puoli/mervi-vuorela-pitakaa-konsensuksenne). Mutta kuunelkaa rinnan esimerkiksi Röyhkän ja Nartun ekoja levyjä ja uudenlivetuplan Pois valoista (http://www.svartrecords.com/shoppe/en/home/2165-kauko-royhka-narttu-pois-valoista-2cd.html) versioita samoista biiseistä, niin ymmärrätte eron: keikkakilometrit, esiintymiset, rockin ulkopuolella eletty elämä ja niiden mukanaan tuoma isompi ymmärrys. Se kaikki tulostuu rankkuutena, joka on kaukana teiniuhmasta. Sitä ei tarvitse lietsoa, se on.

Nuorempana ajattelin myös, että ollakseen "todellista rock'n'rollia" musiikin on oltava äänekästä ja nopeaa. Sittemmin olen tajunnut, että itsensä vetäminen riehumalla hikeen ei useimmiten takaa haettua rankkuutta. Esimerkiksi Bob Dylanin viimeisimpien levyjen (pl. se joululevy) bändi koostuu partaisista, ruutupaitaisista ikämiehistä, joiden soitossa on sellaista botnea, mitä 120 desibelin sirkkeli ei voi tavoittaa. Toisaalta jossain tämän kokemuksenkin raja tulee vastaan, kuten Rollareissa.

Ja sitten vielä käytännön esimerkki siitä, mitä itse ymmärrän "todelliseksi rock'n'rolliksi", tosin ei-rockbändiltä ja vieläpä naislaulajalla. Siinä lauletaan naisen näkökulmasta samasta asiasta, jota bluesmiehet ovat kotsuvat "mojoksi". Ei irto PMMP:ltä näin.
(http://www.youtube.com/watch?v=Ibs5cM-6icA)

Huojuu juuri sopivasti

Satun soittamaan (minusta) aivan mainiossa bändissä, joka treenaa taas parin tunnin kuluttua. Ja tähän liittyen aion viedä treeneihin viestin, jonka lausui Bill Wyman eilisessä The Rolling Stones -dokkarissa, joka ei muuten ollut hääppöinen.
Wyman kertoi, miten Rollareiden soitto rakentuu: "Toisin kuin tavallisissa bändeissä, meillä soitto ei rakennu rumpalin varaan. Meillä Keith soittaa, miten haluaa, Charlie mukautuu siihen ja minä taas bassolla vähän kiilaan. Sen takia soitto huojuu ja heiluu, mutta juuri sen takia kuulostamme siltä, miltä vain Rollarit kuulostavat."
Samaan tyyliin Ile Kallio kertoi Hurriganesin tyylistä. Remun omaperäisen rummutuksen päälle Cisse soitti bassoa niin kuin kitaristi sitä soittaa. Siitä syntyi svengi, jota on vaikea jäljitellä.
Olemme yrittäneet soittaa Rollareiden nopeampia biisejä ja kerran myös Hurriganesia, mutta kumpaakaan emme saa toimimaan. Mikä on oikeastaan hyvä juttu.
Bändimme alkuaikoina eräs nimeltä ja instrumentilta mainitsematon bändimme jäsen ehdotti minulle, että kokeilisin soittaa klikki korvassa, jotta tempo pysyisi tasaisena. Hän myös ehdotti, että minun pitäisi kuunnella bassoa ja rytmittää bassorumpu sen mukaan. Kieltäydyin jyrkästi, koska molemmista asioista menisin taatusti sekaisin. Vierastan suuresti ajatusta, että musiikissa saisi olla mitään mekaanista, tasaista ja laskettua.
Joidenkin mielestä selittelen tällä omaa osaamattomuuttani, mikä varmasti pitää paikkansa. En ehkä ole järin hyvä soittaja, mutta varsin hyvä kuuntelija olen, sillä olen selittänyt Rollareiden svengiä juuri samoin kuin Wyman eilen.
Alkukantaisen/alkeellisen rockin pitää huojua juuri sopivasti, muuta se kuulostaa samalta kuin ne sadat suomalaiset pubibändit, jotka soittavat tarkasti mutta tylsästi sitä rhythm'n'bluesiaan. Sen sijaan, että kuunneltaisiin metronomia, pitää osata kuunnella toisiaan: se soittaa väärin, joka soittaa "oikein" muttei kuuntele muita.