Katoava allekirjoitus

Allekirjoituksessa, jota myös signeeraukseksi kutsutaan, on outoa voimaa. Pinnalta katsottuna se ei ole enempää kuin tavallista huonommalla, usein lukukelvottomalla käsialalla kirjoitettu oma nimi.

Näillä kahdella raapustetulla sanalla on kuitenkin isompi merkitys. Kun asiakirjan allekirjoittaa, se merkitään aidoksi ja tietoisena tehdyksi. Allekirjoitus tekee asiakirjasta laillisesti pätevän ja vahvistetun.

Konkreettisimmin tämän on todennut kaupan kassalla, jossa asiakas vahvistaa kortilla tehdyn kaupan allekirjoituksellaan. Tai vahvisti, sillä allekirjoitus alkaa olla katoava ilmiö, jonka korvaa yhä useammin pin-koodi tai pankkitunnus.

Täytekynällä sutaistun nimikirjoituksen ja persoonattoman numerosarjan välillä on kuitenkin jotain. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama aiheutti viime vuonna pienimuotoisen kohun allekirjoittamalla terrorismin vastaisen lain pidentämisen etänä Ranskasta. Sen mahdollisti laite nimeltä autopen, joka pyöräytti presidentin nimmarin lakiesitykseen Valkoisessa talossa, kun käsky tuli puhelinlinjoja pitkin Ranskanmaalta. Tekniikka on kehitetty Yhdysvalloissa jo 1940-luvulla ja sitä ovat käyttäneet useimmat presidentit, vaikka siitä ei ole pidettykään meteliä. Richard Nixonilta oli tallennettu laitteeseen peräti 26 erilaista allekirjoitusta ja Ronald Reaganilta ainakin 22 (kamuille Ron tai Dutch).

Etäsigneerauslaitetta käytetään myös muualla. Muistelen, että pari vuotta sitten kirjailija Margaret Atwood signeerasi kirjojaan lontoolaisessa kirjakaupassa kotimaastaan Kanadasta käsin. Atwoodin kehittämä Longpen yhdisti nimmariin ääni- ja kuvayhteyden signeeraajan ja fanin välillä. Melkein aito asia siis.

Pitäisikö kuulakärkikynän viuhautusta vahapaperille kaivata? Sillä kannalla lienee ainakin italialaisfilosofi Umberto Eco, jonka mielestä länsimainen kulttuuri alkoi rappeutua siitä hetkestä, kun kuulakärkikynä korvasi täytekynän (puhumattakaan kirjoituskoneesta, saati tietokoneesta). Kuulakärkikynä tuhosi Econ mielestä persoonallisuuden ja esteettisyyden kirjoittamisesta. Tietokoneella kirjoittaminen taas muutti ajattelua, sillä kynällä kirjoitettaessa lause oli aina ajateltava valmiiksi ennen sen paperille panemista. Tietokoneen näppäimistö taas mahdollistaa jatkuvan korjaamisen.

Nimikirjoituksessa silmän ja käden yhteistyö ja sutaisun ainutkertaisuus ovat yhä läsnä, vaikka jälki ei kaunista olisikaan. Onko pin-koodi persoonattomuudessaan helpompi näppäillä harkitsematta kuin vääntää kynällä allekirjoitus? Ja miten käy nimmarien pyytämisen? Kelpaako Jari Litmaselta pin-koodi tai pankkitunnus?

Kullervo pururadalla

Tänään piti olla tärkeä päivä. Kolme vuotta polvivamman ja vajaat kaksi vuotta vain osittain onnistuneen tähystysleikkauksen jälkeen lähdin aamulla ensimmäiselle juoksulenkille kuluvalla vuosikymmenellä. Tätä oli pohjustettu pari kuukautta sauvakävelemällä ja pyöräilemällä. Hyvä uutinen: polveen ei sattunut. Huono uutinen: uudet, kipeä polvi mielessä ostetut erittäin hyvin vaimennetut juoksukengät kramppasivat heti alkuun säärten ja pohkeiden lihakset. Juoksemisesta ei tullut mitään, kun pomppi joustinpatjojen päällä pohkeet jumissa. Luonteeni mukaisesti suhtauduin tähän yhtä akuismaisesti kuin Kalevalan Kullervo leipään leivottuun kiveen. Hammasta purren ja itsekseni kiroten laahustin ja välillä kävelin, kun laahustamisestakaan ei tullut mitään. Kuuden kilometrin lenkistä "juoksin" ehkä reilun kolmanneksen. Myönnettäköön, että ehkä juoksulihasten rapakunto saattoi vaikuttaa tähän, mutta kyllä sieppasi. Ehkä totun uusiin kenkiin, ehkä vielä pystyn joskus juoksemaan. Ja hoen itselleni, että ainakaan polveen ei sattunut. Pikkuisen kyllä saman jalan akilleeseen, joka repesi viisi vuotta sitten.