sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Santokulilla

Mies kun tulee tiettyyn ikään, hän kohtaa lihaskadon. Karmea yhdyssana, joka tarkoittaa, että tuossa kolmenkympin jälkeen lihasmassa alkaa vähentyä ainakin prosentin vuodessa. Niin kuin kaljuuntumisessa ja karvankasvussa ei olisi tarpeeksi. Onneksi olen huono prosenttilaskussa.


Kun oli pieni ja yritin pullistella hauiksiani, vaarini kutsui niitä "amerikkalaisiksi piilolihaksiksi", koska yrityksen tulos ei ollut mikään silmiä poksauttava. Minulla on ne yhä: kukkakeppijalat ja käsivarret, joissa siniset suonet eivät varsinaisesti risteile pinkeiden muskelien yllä. Ei se ole koskaan haitannut, mieluummin olen aina ollut laiha kuin köntti.

Noin 12-vuotiaana tilasin lehdestä löytämälläni kupongilla Joe Weiderin lehden, joka kehotti minua lakkaamaan olemasta heikko raukka ja ryhtymään he-maniksi. Voimavietereillä ei tullut tulosta, kerran vain musta silmä, kun haiusliikettä tehdessä kahva lipsesi froteesukan alta. Ja naapurin Harrin Weiderin voimajousella lähti tukko niskatukkaa, kun se jäi jousen väliin.

Elin seuraavat vuosikymmenet ihan tyytyväisenä heikkona raukkana.

Kuluvan vuosikymmenen jalkavaivavuosien (revennyt akilles – rustovaurio polvessa – liki puolitoista vuotta kestänyt krooninen akilleen tulehdus – kulumat, muutamia mainitakseni) viime vaiheessa lääkäri sanoi, että onpa jaloista aika paljon hävinnyt lihasta. Itse minua harmitti enemmän, että niistä oli kadonnut ponnistusvoima. Näin jopa unia, joissa en pystynyt ponnistamaan konepistoolilla ampuvan toiston edestä liikkeelle, vaan lähtö oli kuin syvässä vedessä. Niin kuin se oikeasti taitaa ollakin.

Chape salilla.
Vihaan kuntosaleja. Kellarissa minulla on penkki ja käsipainot, mutten rakasta niitäkään. Välillä kun oikein on vituttanut, olen käynyt niitä repimässä. Olen kesän fillaroinut ja "juossut". Kaikki kuntosaliaikeet ovat jääneet aiemmin(kin) muutamaan kertaan, koska en tunne oloani yhtään kotoisaksi muiden asiakkaiden joukossa. Ketään ei tunnu kiinnostavan kirjat eikä hyvä musiikki. Toisaalta en kaipaa seuraksi Jussi Parviaistakaan.

Kaveri pyysi jo keväällä salille mukanaan, koska sen kaveri pääsee ilmaiseksi. Tänään menin. Oltiin Joken kanssa tunti ja vartti. Kävin läpi laitteita, joista mieleen tulee aina Chaplinin Nykyaika. Yritin tehdä kunnolla, mutten repiä liian isoilla vastuksilla. Yritin olla vihaamatta ja tyytyä tilanteeseen.

Miksikö? Koska asiantuntijat sanovat, että on ihan vitun sama, pyöräilenkö tai juoksenko simona, ellen tee lihaskuntoa. Lihakset katoavat, vain mahanröllykkä jää. Ja minusta tulee yhä vaivaisempi, lopulta ihmisraunio. Ikääntyminen olisi mukavampaa, ellei tätäkin helvettiä olisi joku lääketieteilijä keksinyt. (Lisää rahaa avaruustutkimukseen!)

Nyt ei vielä satu mihinkään. On vain hieman raukea olo. En hirveästi nytkään nauttinut laitteiden vetelystä tai työntelystä, koska niissä maisema ei vaihdu, mistä liikkumisessa pidän. Hauskinta oli kuntopyörällä lämmittely ja jäähdyttely. Molempia varttitunti kohtuuvastuksella ja 90:n kadenssilla. Ihan kuin Chris Froome, jolla on hurjat reidet mutta orastava lihaskato yläruumiissa.

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...