torstai 20. joulukuuta 2012

Oppi-isät

Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipoikaa (Bazar) ei tarvitse kovin pitkälle lukea, kun lukija oivaltaa, että tämä mikään tavan svedudekkari ole: uskottavuus lentää jo kättelyssä pihalle, ja sen tilalle vedellään rivakasti muutamalla ranskalaisella viirulla keskeiset ihmissuhteet ja pähkinä purtavaksi.
Ruotsalaista Oppipojassa on, että sitä ei varmaankaan olisi ilman Mankellia ja Larssonia. Heiltä on ammennettu oppia, kuten myös Thomas Harrisilta. Loppu on silkkaa kirjoittamisen ammattitaitoa: sitä, miten lukijaa pidetään koukussa ja miten tätä viedään kyseinen koukku alahuulessa. Se on enemmän tekniikkaa kuin luovuutta, mutta jos tekniikka on näin hyvin hallussa, taiteellinen vaikutelma saa ihan vapaasti jäädä soittamaan kolmatta viulua.
Ruotsalaisten osaaminen on tässä suhteessa kadehdittavaa. Oppipojassa veto on lerpahtaa vain kerran, ja sitten mennään taas. Liki 600 sivua puhtaaksi viljeltyä trilleriä, jossa jännite kantaa aivan alusta lopun ylikin, on huima saavutus. Tässä maaottelussa meillä ei olisi minkäänlaista saumaa.
Oppipojan tekijöiden tärkein oivallus saattaa olla se, että tällaisen dekkari/trillerin uskottavuus ei rakennu suhteessa todellisuuteen vaan ihan pelkästään lajityypin omiin sääntöihin. Sebastian Bergman ei ole yhtä symppis kuin Kurt Wallander, mutta ei hänen tarvitsekaan.

http://www.bazarforlag.fi/asema/oppipoika/6425

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Huojuu juuri sopivasti

Satun soittamaan (minusta) aivan mainiossa bändissä, joka treenaa taas parin tunnin kuluttua. Ja tähän liittyen aion viedä treeneihin viestin, jonka lausui Bill Wyman eilisessä The Rolling Stones -dokkarissa, joka ei muuten ollut hääppöinen.
Wyman kertoi, miten Rollareiden soitto rakentuu: "Toisin kuin tavallisissa bändeissä, meillä soitto ei rakennu rumpalin varaan. Meillä Keith soittaa, miten haluaa, Charlie mukautuu siihen ja minä taas bassolla vähän kiilaan. Sen takia soitto huojuu ja heiluu, mutta juuri sen takia kuulostamme siltä, miltä vain Rollarit kuulostavat."
Samaan tyyliin Ile Kallio kertoi Hurriganesin tyylistä. Remun omaperäisen rummutuksen päälle Cisse soitti bassoa niin kuin kitaristi sitä soittaa. Siitä syntyi svengi, jota on vaikea jäljitellä.
Olemme yrittäneet soittaa Rollareiden nopeampia biisejä ja kerran myös Hurriganesia, mutta kumpaakaan emme saa toimimaan. Mikä on oikeastaan hyvä juttu.
Bändimme alkuaikoina eräs nimeltä ja instrumentilta mainitsematon bändimme jäsen ehdotti minulle, että kokeilisin soittaa klikki korvassa, jotta tempo pysyisi tasaisena. Hän myös ehdotti, että minun pitäisi kuunnella bassoa ja rytmittää bassorumpu sen mukaan. Kieltäydyin jyrkästi, koska molemmista asioista menisin taatusti sekaisin. Vierastan suuresti ajatusta, että musiikissa saisi olla mitään mekaanista, tasaista ja laskettua.
Joidenkin mielestä selittelen tällä omaa osaamattomuuttani, mikä varmasti pitää paikkansa. En ehkä ole järin hyvä soittaja, mutta varsin hyvä kuuntelija olen, sillä olen selittänyt Rollareiden svengiä juuri samoin kuin Wyman eilen.
Alkukantaisen/alkeellisen rockin pitää huojua juuri sopivasti, muuta se kuulostaa samalta kuin ne sadat suomalaiset pubibändit, jotka soittavat tarkasti mutta tylsästi sitä rhythm'n'bluesiaan. Sen sijaan, että kuunneltaisiin metronomia, pitää osata kuunnella toisiaan: se soittaa väärin, joka soittaa "oikein" muttei kuuntele muita.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Leuka ja puskuri

En tiedä, miksi olen niin vähän järkyttynyt. Ehkä se johtuu siitä, että olen päiväkausia kärsinyt päänsärystä, joka on nyt paikallistunut leukaan ja alahampaaseen, ja siitä, että tämä särky johti siihen, mistä minun pitäisi olla järkyttynyt.
Ajoin nimittäin kolarin, tuplaristeyksessä toisen auton perään. Hollywood-ainesta ei kolarissa ollut. Pikemminkin se oli tussahdus. Katsoin ratkaisevalla hetkellä kahdessa peräkkäisessä risteyksessä väärään suuntaan, kun edelläni oleva auto päätti äkkiä jarruttaa. Huomasin sen liian myöhään ja liu'uin jäisellä kadulla edellä kulkevan perään.
Törmäys oli niin voimakas, että sipsipussi putosi kauppakassin päältä takapenkillä. Toiseen osapuoleen, jonka kanssa olin yhteydessä ainoastaan peräkoukun välityksellä, ei tullut jälkeäkään, mutta oman autoni muovinen puskuri särkyi 18 asteen pakkasessa.
Edellisen kolarinin ajoin joskus ennen 80-luvun puoliväliä, ja aivan samanlaisessa tuplaristeyksessä. Silloin Kuplan tavaratilan kahva upposi niin syvälle, että se piti poistaa lekalla. Lopputalven se oli rautalangalla kiinni. Silloin olin järkyttynyt.
Olen kai niin automiehen poika, että ajatuksen kolarista pitäisi oikeasti järkyttää. Polvien pitäisi vapista. Vaan ei. Nyt tulin kotiin, kerroin vaimolle ja tein vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölle netissä.
(Ainakin osa)syynä oli siis tämä pirullinen leukasärky, joka on jatkunut jo pitkään ja pahentunut päivä päivältä. Kipu vie keskittymiskyvyn, minkä vuoksi käsikirjoituksiin paneutuminen on töissä ollut hankalaa. Siksi olen varsin hyvin perillä käytettyjen symbaalien ja rumpukalvojen markkinatilanteesta (ks. muusikoiden.net/tori/rummut). Ja kaiken kukkuraksi olin noutamassa ostamaani bassorummun lyöntikalvoa, kun ajoin toisen auton perään. Luulen, että valppauteni herkesi juuri kipeän hampaan takia. Ja ilman kipeää hammasta en olisi lukenut myynti-ilmoituksia, löytänyt uutta kalvoa bassariin enkä päätynyt Mustalammen risteykseen, jossa kolari sattui.
Kaikki liittyy siis kaikkeen.

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...