torstai 20. joulukuuta 2012

Oppi-isät

Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipoikaa (Bazar) ei tarvitse kovin pitkälle lukea, kun lukija oivaltaa, että tämä mikään tavan svedudekkari ole: uskottavuus lentää jo kättelyssä pihalle, ja sen tilalle vedellään rivakasti muutamalla ranskalaisella viirulla keskeiset ihmissuhteet ja pähkinä purtavaksi.
Ruotsalaista Oppipojassa on, että sitä ei varmaankaan olisi ilman Mankellia ja Larssonia. Heiltä on ammennettu oppia, kuten myös Thomas Harrisilta. Loppu on silkkaa kirjoittamisen ammattitaitoa: sitä, miten lukijaa pidetään koukussa ja miten tätä viedään kyseinen koukku alahuulessa. Se on enemmän tekniikkaa kuin luovuutta, mutta jos tekniikka on näin hyvin hallussa, taiteellinen vaikutelma saa ihan vapaasti jäädä soittamaan kolmatta viulua.
Ruotsalaisten osaaminen on tässä suhteessa kadehdittavaa. Oppipojassa veto on lerpahtaa vain kerran, ja sitten mennään taas. Liki 600 sivua puhtaaksi viljeltyä trilleriä, jossa jännite kantaa aivan alusta lopun ylikin, on huima saavutus. Tässä maaottelussa meillä ei olisi minkäänlaista saumaa.
Oppipojan tekijöiden tärkein oivallus saattaa olla se, että tällaisen dekkari/trillerin uskottavuus ei rakennu suhteessa todellisuuteen vaan ihan pelkästään lajityypin omiin sääntöihin. Sebastian Bergman ei ole yhtä symppis kuin Kurt Wallander, mutta ei hänen tarvitsekaan.

http://www.bazarforlag.fi/asema/oppipoika/6425

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Huojuu juuri sopivasti

Satun soittamaan (minusta) aivan mainiossa bändissä, joka treenaa taas parin tunnin kuluttua. Ja tähän liittyen aion viedä treeneihin viestin, jonka lausui Bill Wyman eilisessä The Rolling Stones -dokkarissa, joka ei muuten ollut hääppöinen.
Wyman kertoi, miten Rollareiden soitto rakentuu: "Toisin kuin tavallisissa bändeissä, meillä soitto ei rakennu rumpalin varaan. Meillä Keith soittaa, miten haluaa, Charlie mukautuu siihen ja minä taas bassolla vähän kiilaan. Sen takia soitto huojuu ja heiluu, mutta juuri sen takia kuulostamme siltä, miltä vain Rollarit kuulostavat."
Samaan tyyliin Ile Kallio kertoi Hurriganesin tyylistä. Remun omaperäisen rummutuksen päälle Cisse soitti bassoa niin kuin kitaristi sitä soittaa. Siitä syntyi svengi, jota on vaikea jäljitellä.
Olemme yrittäneet soittaa Rollareiden nopeampia biisejä ja kerran myös Hurriganesia, mutta kumpaakaan emme saa toimimaan. Mikä on oikeastaan hyvä juttu.
Bändimme alkuaikoina eräs nimeltä ja instrumentilta mainitsematon bändimme jäsen ehdotti minulle, että kokeilisin soittaa klikki korvassa, jotta tempo pysyisi tasaisena. Hän myös ehdotti, että minun pitäisi kuunnella bassoa ja rytmittää bassorumpu sen mukaan. Kieltäydyin jyrkästi, koska molemmista asioista menisin taatusti sekaisin. Vierastan suuresti ajatusta, että musiikissa saisi olla mitään mekaanista, tasaista ja laskettua.
Joidenkin mielestä selittelen tällä omaa osaamattomuuttani, mikä varmasti pitää paikkansa. En ehkä ole järin hyvä soittaja, mutta varsin hyvä kuuntelija olen, sillä olen selittänyt Rollareiden svengiä juuri samoin kuin Wyman eilen.
Alkukantaisen/alkeellisen rockin pitää huojua juuri sopivasti, muuta se kuulostaa samalta kuin ne sadat suomalaiset pubibändit, jotka soittavat tarkasti mutta tylsästi sitä rhythm'n'bluesiaan. Sen sijaan, että kuunneltaisiin metronomia, pitää osata kuunnella toisiaan: se soittaa väärin, joka soittaa "oikein" muttei kuuntele muita.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Leuka ja puskuri

En tiedä, miksi olen niin vähän järkyttynyt. Ehkä se johtuu siitä, että olen päiväkausia kärsinyt päänsärystä, joka on nyt paikallistunut leukaan ja alahampaaseen, ja siitä, että tämä särky johti siihen, mistä minun pitäisi olla järkyttynyt.
Ajoin nimittäin kolarin, tuplaristeyksessä toisen auton perään. Hollywood-ainesta ei kolarissa ollut. Pikemminkin se oli tussahdus. Katsoin ratkaisevalla hetkellä kahdessa peräkkäisessä risteyksessä väärään suuntaan, kun edelläni oleva auto päätti äkkiä jarruttaa. Huomasin sen liian myöhään ja liu'uin jäisellä kadulla edellä kulkevan perään.
Törmäys oli niin voimakas, että sipsipussi putosi kauppakassin päältä takapenkillä. Toiseen osapuoleen, jonka kanssa olin yhteydessä ainoastaan peräkoukun välityksellä, ei tullut jälkeäkään, mutta oman autoni muovinen puskuri särkyi 18 asteen pakkasessa.
Edellisen kolarinin ajoin joskus ennen 80-luvun puoliväliä, ja aivan samanlaisessa tuplaristeyksessä. Silloin Kuplan tavaratilan kahva upposi niin syvälle, että se piti poistaa lekalla. Lopputalven se oli rautalangalla kiinni. Silloin olin järkyttynyt.
Olen kai niin automiehen poika, että ajatuksen kolarista pitäisi oikeasti järkyttää. Polvien pitäisi vapista. Vaan ei. Nyt tulin kotiin, kerroin vaimolle ja tein vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölle netissä.
(Ainakin osa)syynä oli siis tämä pirullinen leukasärky, joka on jatkunut jo pitkään ja pahentunut päivä päivältä. Kipu vie keskittymiskyvyn, minkä vuoksi käsikirjoituksiin paneutuminen on töissä ollut hankalaa. Siksi olen varsin hyvin perillä käytettyjen symbaalien ja rumpukalvojen markkinatilanteesta (ks. muusikoiden.net/tori/rummut). Ja kaiken kukkuraksi olin noutamassa ostamaani bassorummun lyöntikalvoa, kun ajoin toisen auton perään. Luulen, että valppauteni herkesi juuri kipeän hampaan takia. Ja ilman kipeää hammasta en olisi lukenut myynti-ilmoituksia, löytänyt uutta kalvoa bassariin enkä päätynyt Mustalammen risteykseen, jossa kolari sattui.
Kaikki liittyy siis kaikkeen.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Uusimman Bondin (liivi)puku-solmioyhdistelmät: *****

Entisenä elokuvakriitikkona ja vastikään ilmestyneen Sohvaperunan leffaraamattu -opuksen kirjoittajana ymmärsin velvollisuudekseni uuden Bondin katsomisen. Daniel Craigin edellisistä Bondeista en suuresti innostunut, ja tiesin osapuilleen, mitä Skyfallissa oli odotettavissa.
En pettynyt, ryminää ja peräkkäinjuoksua tuli vähintään riittävä määrä. Niitä toljottaessa mielenkiinto kiinnittyi yhteen asiaan: James Bondin solmioon.
Kaikkien Bond-leffojen kiistaton ansio on puvustus – kyllä, muistan Sean Conneryn vaaleansinisen, froteisen sortsihaalarin ja Roger Mooren purjelahkeet. Ja minusta Pierce Brosnan on tyylikkäimmin sonnustautunut Trunbull & Asserin paitoihin ja solmioihin.
Daniel Craig kantaa hänkin könttimäisestä ruumiinrakenteestaan huolimati tyylikkäästi vaatteita, mutta agentin hommissa solmio näyttää haitakkeelta. Minua potutti jatkuvasti Jamesin puolesta, kun solmio tuli naamalle sukeltaessa tai tapellessa. No, ehkä sen verran on vastapuolelle annettava tasoitusta.
Parasta Skyfallissa olivat kuitenkin hyvisten puolen miesten hienot (liivi)puku-solmioyhdistelmät. Ne todistavat vastaansanomattomasti, että klassinen miesten pukeutuminen ei ole tylsää vaan täynnä hienoja, vivahteikkaita kombinaatioita. Odotan innolla Ralph Fiennesin pukuja tulevissa Bondeissa!
Toinen hauska puoli Skyfallissa on psykologia. Kun perinteisesti henkilähahmoja on rakennettu alhaalta ylös, erityisesti Javier Bardemin Silva (ja ehkä oo7 itsekin) vaikuttivat toimivan päinvastoin. Voin kuvitella käsikirjoituspalaverin: "Tää on pahis, millainen trauma me sille keksittäisiin?"
Ja mieleeni tuli Silvasta Vesa-Matti Loiri ja Poikien loppukohtaus, jossa poikaparka roikkuu lähtevän junan perässä äitiä huutaen. Olisiko Jakesta voinut tulla Silva?

perjantai 14. syyskuuta 2012

Katoava allekirjoitus

Allekirjoituksessa, jota myös signeeraukseksi kutsutaan, on outoa voimaa. Pinnalta katsottuna se ei ole enempää kuin tavallista huonommalla, usein lukukelvottomalla käsialalla kirjoitettu oma nimi.

Näillä kahdella raapustetulla sanalla on kuitenkin isompi merkitys. Kun asiakirjan allekirjoittaa, se merkitään aidoksi ja tietoisena tehdyksi. Allekirjoitus tekee asiakirjasta laillisesti pätevän ja vahvistetun.

Konkreettisimmin tämän on todennut kaupan kassalla, jossa asiakas vahvistaa kortilla tehdyn kaupan allekirjoituksellaan. Tai vahvisti, sillä allekirjoitus alkaa olla katoava ilmiö, jonka korvaa yhä useammin pin-koodi tai pankkitunnus.

Täytekynällä sutaistun nimikirjoituksen ja persoonattoman numerosarjan välillä on kuitenkin jotain. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama aiheutti viime vuonna pienimuotoisen kohun allekirjoittamalla terrorismin vastaisen lain pidentämisen etänä Ranskasta. Sen mahdollisti laite nimeltä autopen, joka pyöräytti presidentin nimmarin lakiesitykseen Valkoisessa talossa, kun käsky tuli puhelinlinjoja pitkin Ranskanmaalta. Tekniikka on kehitetty Yhdysvalloissa jo 1940-luvulla ja sitä ovat käyttäneet useimmat presidentit, vaikka siitä ei ole pidettykään meteliä. Richard Nixonilta oli tallennettu laitteeseen peräti 26 erilaista allekirjoitusta ja Ronald Reaganilta ainakin 22 (kamuille Ron tai Dutch).

Etäsigneerauslaitetta käytetään myös muualla. Muistelen, että pari vuotta sitten kirjailija Margaret Atwood signeerasi kirjojaan lontoolaisessa kirjakaupassa kotimaastaan Kanadasta käsin. Atwoodin kehittämä Longpen yhdisti nimmariin ääni- ja kuvayhteyden signeeraajan ja fanin välillä. Melkein aito asia siis.

Pitäisikö kuulakärkikynän viuhautusta vahapaperille kaivata? Sillä kannalla lienee ainakin italialaisfilosofi Umberto Eco, jonka mielestä länsimainen kulttuuri alkoi rappeutua siitä hetkestä, kun kuulakärkikynä korvasi täytekynän (puhumattakaan kirjoituskoneesta, saati tietokoneesta). Kuulakärkikynä tuhosi Econ mielestä persoonallisuuden ja esteettisyyden kirjoittamisesta. Tietokoneella kirjoittaminen taas muutti ajattelua, sillä kynällä kirjoitettaessa lause oli aina ajateltava valmiiksi ennen sen paperille panemista. Tietokoneen näppäimistö taas mahdollistaa jatkuvan korjaamisen.

Nimikirjoituksessa silmän ja käden yhteistyö ja sutaisun ainutkertaisuus ovat yhä läsnä, vaikka jälki ei kaunista olisikaan. Onko pin-koodi persoonattomuudessaan helpompi näppäillä harkitsematta kuin vääntää kynällä allekirjoitus? Ja miten käy nimmarien pyytämisen? Kelpaako Jari Litmaselta pin-koodi tai pankkitunnus?

lauantai 8. syyskuuta 2012

Kullervo pururadalla

Tänään piti olla tärkeä päivä. Kolme vuotta polvivamman ja vajaat kaksi vuotta vain osittain onnistuneen tähystysleikkauksen jälkeen lähdin aamulla ensimmäiselle juoksulenkille kuluvalla vuosikymmenellä. Tätä oli pohjustettu pari kuukautta sauvakävelemällä ja pyöräilemällä. Hyvä uutinen: polveen ei sattunut. Huono uutinen: uudet, kipeä polvi mielessä ostetut erittäin hyvin vaimennetut juoksukengät kramppasivat heti alkuun säärten ja pohkeiden lihakset. Juoksemisesta ei tullut mitään, kun pomppi joustinpatjojen päällä pohkeet jumissa. Luonteeni mukaisesti suhtauduin tähän yhtä akuismaisesti kuin Kalevalan Kullervo leipään leivottuun kiveen. Hammasta purren ja itsekseni kiroten laahustin ja välillä kävelin, kun laahustamisestakaan ei tullut mitään. Kuuden kilometrin lenkistä "juoksin" ehkä reilun kolmanneksen. Myönnettäköön, että ehkä juoksulihasten rapakunto saattoi vaikuttaa tähän, mutta kyllä sieppasi. Ehkä totun uusiin kenkiin, ehkä vielä pystyn joskus juoksemaan. Ja hoen itselleni, että ainakaan polveen ei sattunut. Pikkuisen kyllä saman jalan akilleeseen, joka repesi viisi vuotta sitten.

Ravintola-arvio: Kortteliravintola Remy, Jyväskylä

– Vain huonolle ruoalle, vastaan, kun Remyn tarjoilija kysyy minulta ruoka-allergioita. Tämä allergia on hidastanut ulkona syömistäni, s...