Miksi harrastan

Reilu vuosikymmen sitten olin yliopistossa töissä ja kuukausipalkkaa vastaan luin, ajattelin, kirjoitin ja opetin hienoja ajatuksia. Olin kiinnostunut yhteiskuntateoriasta ja kulttuurintutkimuksesta. Omissa jutuissani yritin viritellä hienostuneita ajatusmalleja siitä, miksi ja miten kulttuuriin liittyvät asiat olivat ihmisille merkityksellisiä. Kirjoitin kultivoituneita teesejä, jotka vilisivät muodikkaita käsitteitä.

Sitten jätin akatemian ja siirryin ns. oikeisiin töihin eli tuottamaan jotain sellaista, josta joku oli valmis maksamaan (tällaiset jutut esimerkiksi ovat sellaisia). Teoreettiset kysymykset kiinnostivat toki, mutta enää teoriassa ja vapaa-ajalla.

Nyt siitä on niin kauan, että enää en pysty vetäisemään Janne Gallen-Kallela-Sirénin tyylistä ohutta yläpilveä gutenbergilaisesta galaksista (kuka muistaa vielä?). Guggenheim-keskustelun yhteydessä youtube-klassikoksi nousseessa miniluennossa oli kyllä paljon jotain etäisesti tuttua ja kiehtovaakin.

Parin vuoden takainen tutkimus kertoo, että ihmisen älylliset kyvyt alkavat heiketä 45-vuotiaana. Minulle tämä tapahtui jo aiemmin. Mitä enemmän joutuu ns. todellisen maailman kanssa tekemisiin, sitä yksioikoisemmaksi muodostuu ajattelu. Ei ole ongelmia, on ratkaisuja. Kritiikin sijasta ryhtyy mieluummin hommaamaan muutoksia käytännössä. Keskustelukumppaneita en enää edes yritä lumota merkitsevällä tauolla ja silmien siristyksellä.

Käytännön toiminta on avautunut keski-iässä ihan uudella tavalla. En enää mieti, miten erilaiset kulttuuriharrastukset auttavat minua merkityksellistämään elämääni. Sen sijaan vain harrastan, tai oikeammin vain teen.

Nyt tulee salaisuus: harrastan tiettyjä asioita yksinomaan siksi, ettei minun tuolloin tarvitse ajatella mitään muuta. Piste.

Luen kirjoja siksi, että pääsen pakoon niiden maailman arkielämästä. Soitan rumpuja kaveribändissä sen takia, että viikoittaisten kahden tunnin treenien aikana minun ei tarvitse ajatella muuta kuin että kohta pitäisi soittaa filli siten, ettei komppi kaadu. Molemmat asiat tuntuvat aivan jumalattoman hyviltä. Niitä ei sen kummemmin tarvitse miettiä tai jahkailla: ne ovat pakopaikkoja, minun omiani.

Tämä pakenemisen tarve ei tarkoita, ettenkö pitäisi työstäni ja tekisi sitä ahkerasti ja mahdollisimman hyvin. Saati sitä, etten rakastaisi perhettäni ja olisi onnellinen kahden ihanan tytön isänä. Tarkoitan sitä, että tarvitsen nämä omat pakopaikkani siksi, että jaksan tehdä työtä ja rakastaa. Näitä elämän perusjuttuja.

Amatööri eli harrastaja juontaa sanana juurensa latinan kielen termiin ”amator” eli rakastaja. Harrastaminen on jotain, mitä teen rakkaudesta, en muista välineellisistä syistä. Tällainen rakkaus voi olla sokea, omistuksenhaluinen ja uppiniskainen, mutta se on minun omani.