Marokkolainen porkkanakeitto

Ruoka on Suomessa kallista, siitä kukaan ei ole eri mieltä. Mutta Suomessakin on mahdollista tehdä halpaa ja hyvää ruokaa, kuten tätä porkkanakeittoa.

Ostin kaksi kiloa kotimaisia porkkanoita 1,50 eurolla. Jos käytän ne kaikki tähän keittoon ja säädän muita raaka-aineita sen mukaan, noista puolestatoista eurosta ja muihin aineksiin avokätisesti laskettavasta toisesta mokomasta syntyy 12 annosta keittoa. Kun kolme euroa jakaa kahdellatoista, annoksen hinnaksi tulee 25 senttiä. Ei ole paljon hyvästä ruoasta.
Mutta tässä vain kolmelle tai neljälle.

2 rkl voita
1 sipuli hienonnettuna
1/2 kg porkkanoita, kuorittuna ja
           ohuina viipaleina
1/2 l kanalientä
1 rkl hunajaa
1/2 sitruunan mehu
1/2 tl maustepippuria

Tarjoiluun
2 dl maustamatonta jogurttia
2 rkl pannulla paahdettuja kuminansiemeniä
        morttelissa murskattuna

Sulata voi kattilassa ja hauduta sipulihake siinä pehmeäksi. Lisää porkkanat ja sekoittele hetki. Lisää kanaliemi ja keitä hiljalleen noin 20 minuuttia.

(Paahda sillä välin kuumalla pannulla kuminansiemeniä ja murskaa ne sitten huhmareessa.)

Nosta kattila levyltä ja soseuta keitto sauvasekoittimella sileäksi. Purista sitruunanpuolikkaasta mehu ja sekoita se keittoon. Sekoita joukkoon myös hunaja ja mausta maustepippurilla.

Annostele keitto kulhoihin lusikoi sen päälle jogurtti ja ripottele kaiken ylle kuminaa.

Talot, joissa asuin (henkilökohtaista historiaa Kouvolan vuosilta 1961-1991)

Kouvolassa käymässä ja päätin lähteä pyöräretkelle ajamaan kaupungin ympäri. Ajoin Tornionmäestä Ravikylään ja sitten kohti Kymenlukkoa, kun sain idean: käyn kuvaamassa kaikki talot, joissa olen asunut Kouvolassa. Kolmekymmentä vuotta ja yhdeksän taloa, osoitteet ja muistumia.

Hevosmiehentie 12 (1961-1965?)

Okei, idea tuli vasta Ravikylän jälkeen, joten kaivoin tämän äidin albumista. Ensimmäinen kotini eli mummolan yläkerta vaarin rakentamassa rapatussa rintamamiestalossa. Lapsuuden maisema, jossa vietimme siskon kanssa niin paljon aikaa senkin jälkeen, kun olimme muuttaneet pois. Olimme aina mummon ja vaarin kanssa. Täällä opin ajamaan ilman apupyöriä, hakkaamaan nauloja lankkuun, vetämään auraa perunamaalla ja kaiken muunkin oleellisen.

Käyn jokaisella Kouvolan vierailulla katsomassa taloa, joka uusilta omistajilta jo kerran sai purkutuomion mutta seisoo yhä komeana. Minusta ei tule koskaan vaarin vertaista.

Ensimmäisiä selkeitä muistikuviani on se, kun istuin mummolan ruokapöydän ääressä katsomassa ulos muuttoauton lähtöä pihasta (taisi olla Transit).

Eräpolku 13 (1965-1966?)

Muutimme Kaunisnurmelle, talkkarin asuntoon. Se oli yksiö, mikä ei ollut tuohon aikaan tavatonta nelihenkiselle perheelle. Muistan tästä kodista pihan isot lumipenkat, leikit Päivin kanssa niillä ja pihan männyt. Vanhemmatkaan eivät muista tarkasti kuinka kauan siinä asuttiin. Mutta sitten muutettiin Tommolankadun toiselle puolelle.

Torvitie 4 (1966-68)

Täälläkin olimme talkkarin perhe. Talon siipirakennuksessa oli KOP:n konttori. Sen johtaja asuin perheineen ylimmässä kerroksessa. Heillä oli kolme poikaa, nuorimmainen Heikki. Muistan, kun isoveljet polttivat Heikin kädet painamalla ne tulikuumalle roskauunin luukulle.

Tässä talossa asui myös Kaari Utrio silloisen kapiaismiehensä kanssa. Saimme häneltä hienon lampun eteiseen, funkkistyylisen. Se seurasi meitä pitkään (voi olla tallella vielä jossain).

Vaatehuoneen Simo ("vain ysiysi") asui myös talossa ja sain häneltä hienon peltisen poliisiauton, joka on minulla yhä tallella.

Tärkein asukkaista oli kuitenkin yläkerran Jari, jonka luona opin lukemaan Aku Ankasta. Jarista tuli sittemmin posteljooni, minusta lukija henkeen ja vereen.

Eräpolku 11 (1968 ja 1990 tai 1991?)

Takaisin Eräpolulle Tommolankadun yli, nyt numeroon 11.

Muutimme kaksioon, jossa ehdimme asua vain muutaman kuukauden. Täällä menin kouluun Kaunisnurmen kansakouluun, jossa jouduin kerran jälki-istuntoon, kun tappelin Vennon Jukan kanssa (se onkin ainoa tappeluni, jossa olen ollut antavana osapuolena). Erään Arin pissanäytepullo särkyi koululaukkuun ja kirjoja jouduttiin kuivattelemaan lämpöpatterin päällä. Asunnosta en itse muista mitään, sillä jo jouluksi muutimme Tornionmäkeen omakotitaloon.

Hassua oli, että 90-luvun taitteessa ollessani emerituskesätoimittajana Kouvolan Sanomissa asuin samassa talossa ja samassa kerroksessa, vain rännin toisella puolella. Siltä kesältä muistan yhdet uusiperunaöverit, kovahkon patjan ja kesäromanssin erään Hannan kanssa. Asunto oli nyt mukavan valoisa eikä baariin saati töihin ollut pitkä matka.

Metsäpolku 4 (1968-1981 ja joku
kesä 90-luvun taitteessa).

Sitten muutimme Tornionmäkeen omakotitaloon. Alkuun oli ulkohuussi ja kantovesi. Mulle rakennettiin joskus 70-luvulla huone tuonne yläkertaan, siskon huoneeseen kuljettiin sen läpi. Täällä kasvoin aikuiseksi, ja vieläpä suhteellisen kivuttomasti.

Torkkari oli tuolloin vielä ihan puhdasta duunarialuetta. Olin ainoa kaveripiiristä, joka lähti keskikoulusta lukioon (Purtsi seurasi vuotta myöhemmin). Tiet lapsuudenkaverien kanssa erkanivat aika nopeasti, mutta niin tapahtui maailmoillekin.

Vanhemmat asuvat yhä samassa talossa. Mun huoneeseen kulkee nykyisin avoportaikko, joten mitään vanhaa ei ole jäljellä.

Saunan ovessa on myös puutöissä tekemä ovenkahva. Pakersin löylykauhankin, mutta se ei kauan kestänyt. Tein oikein kun valitsin luku- ja kirjoitusammatin.

Kappelikatu 14 (1982-1986)

Pääsin toimitusharjoittelijaksi Kouvolan Sanomiin vuonna 1982 ja sitten ihan vakinaiseksi. Etsin kämppää, mutta vuokrakämpät noilla tuloilla olivat silloin kiven alla eikä lainaa pankista saanut. Puhuin siitä joskus töissä ja eräänä päivänä päätoimittaja Martti Joutsen kutsui minut huoneeseensa. Sanoi, että "perkele, ellei töissä oleva nuori mies saa asuntolainaa" ja käski KOP:iin, jossa toimi valvojana.

Sain lainaa ja ostin yksiön 68 000 markalla. Talo oli pahamaineisia "Liirin taloja", paskasti rakennettuja. 21 neliöön muutti sitten Helenakin. Kaikki meni tavallista reittiä, kunnes Helena lähti Jyväskylään opiskelemaan ja minä jäin kotiin rilluttelemaan. Keväällä 1986 jätin Helenan, mutta myös hänelle asunnon kesän ajaksi. Ei kovin herrasmiesmäistä, mutta ehkä vähän sentään. (Myin asunnon seuraavana vuonna muhkealla voitolla ja rilluttelin rahoista huomattavan osan ekana opiskeluvuotena.)

Kangaskatu 8 (3 viikkoa keväällä 1986)

Muutin äitini serkun Jarin, hummasimme yhdessä tuolloin, sohvan taakse 50 metrin päähän lapsuudenkodistani. Minulla oli patja Jarin sohvan takana. Hankaluuksia tuotti livahtaminen töihin ja sitten taas kämpille ilman että vanhemmat näkivät. Kolmen viikon jälkeen ovikello soi ja siellä oli isä, joka sanoi, että tulepas nyt kotiin. Kävin ja puhuttiin, mutta en muuttanut takaisin kotiin vaan...

Tornionmäentie 1 (1986)

Jarin mukana hieman kauemmas. Minulle selvisi, että olin päässyt Jyväskylään opiskelemaan ja majoituin kesäksi aika karuun yksiöön (kirkkaankeltaiset keittokomeron kaapistot). Jari taisi olla aika paljon reissussa, kun minulla oli aikaa kesäromanssiin erään Sarin kanssa (olin tosin vain kesäkissa, mutta ei, en valita). Pukeuduimme Jarin kanssa havaijipaitoihin ja söimme sikanautaa suoraan tölkistä (mainoslause: Sikanauta, testivoittaja!). Oli aika vauhdikas kesä, juu.
Sitten muutin Jyväskylään, mutta palasin sitkeästi kesäduuniin Piskiin, ehkä laiskuuttani tai ujouttani.

Kallantie 30 (1988 tai 1989)

Joskus 80-luvun lopulla asuin myös tässä talossa, joka oli aiemmin omistamani yksiön naapurissa. Maken ystävän näyttelijättären kämppä, jossa oli ennätyskova patja. Seurustelin Kirsin kanssa, joka kävi aika usein Kouvolassa. Kerran se katosi Maken kanssa aamuyöhön asti ja olin todella mustasukkainen (vaikka kaveriin pitää aina luottaa, vaikka tyttöystävään luottaminen myöhemmässä vaiheessa osoittautuikin katteettomaksi optimismiksi).

Kouvolani: Kaunisnurmi ja Tornionmäki.
(Disclaimer: Näin sen muistan)

Kesä ja kasvikset (orientaalitwistaavat kasvikset ja parmesaanilla gratinoidut kesäkurpitsat)

 Taustalla voisi soida vaikka Manchurian Beat, vaikka etelämmäs mennäänkin. © Juha Virkki

Huolimatta grillauskaudesta kesä on ainut aika vuodesta, jolloin Suomessa voi kuvitella olevansa kasvissyöjä muistakin kuin eettisistä syistä.

Kasvisruoan vieroksuminen johtuu monella siitä, että reseptissä on yritetty korvata eläinproteiini jollain kasvikuntaan kuuluvalla (soija on yleensä tämä äpärä). Ei toimi kuin poikkeustapauksissa.
Jos sen sijaan ajatellaan kasvikset raaka-aineena, jotka kannattaa valmistaa omilla ehdoillaan, ollaan heti alueella.

Tänään kokeilin kahta simppeliä ohjetta, joita kukaan ei voi ryssiä, jos ei unohdu Facebookin ääreen ilman munakelloa. Paahdoin kasviksia uunissa, marinoin ja jäähdytin. Sitten gratinoin pieniä kesäkurpitsoita parmesaanilla. Molemmat hyvää.

Orientaalitwistaavat kasvikset

1 munakoiso pitkittäin viipaloituna ja suolalla itketettynä
2-3 kesäkurpitsaa pitkittäin viipaloituna
2-3 paprikaa siemenet poistettuna ja viipaloituna
2 punasipulia viipaleina
2-3 varhaisporkkanaa pitkittäin puhueksi viipaloituina
3 halkaistua valkosipulinkynttä
muutama tomaatti viipaleina
(mitä hyvänsä muuta jääkaapista löytyvää kasvista)
reippaasti oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Kuumenna uuni 225 asteeseen (laita grillivastus päälle, jos on). Levitä kasvikset foliolla peitetylle uunipellille. Valuta niiden päälle oliiviöljyä, suolaa ja pippuroi. Sekoita paljain kourin.

Laita kasvikset uuniin 15-20 minuutiksi. Katso välillä, etteivät pala. Kääntele puolivälissä.
Tee sillä välin

Marinadi

3 rkl riisiviinietikkaa

2 chilipalkoa hienonnettuna ja siemenet poistettuna

puntti korianteria hienonnettuna

2 limetin mehu puristettuna

Ota kasvikset uunista ja anna hetken jäähtyä. Kaada ne isoon kulhoon.
Sekoita marinadin ainekset keskenään ja sitten marinadi kasviksiin kunnolla. Anna jäähtyä.

© Juha Virkki

Parmesaanilla gratinoidut kesäkurpitsat

3-4 pientä kesäkurpitsaa (max. juhlakuntoisen miehisen kokoisia)
2 valkosipulinkynttä halkaistuna
oliiviöljyä
2 dl raastettua parmesaania
suolaa ja pippuria
kuivattua basilikaa, oreganoa yms.

Kuumenna uuni 225 asteeseen (grillivastus päälle, jos on).
Halkaise kesäkurpitsat pitkittäin kerran ja sitten toisen (4 osaan siis). Hiero niiden leikkauspinnat valkosipulinkynnellä. Valuta kesäkurpitsoiden päälle oliiviöljyä. Asettele uunipannulle folion päälle.

Sekoita parmesaani ja mausteet keskenään. Ripottele reilulla kädellä kesäkurpitsoiden päälle. Laita ne uuniin ja anna grillivastuksen helottaa kymmenisen minuuttia (seuraa tarkkaan, etteivät pala. Syö heti alkupalana tai lisäkkeenä.

Totuus on yksinkertainen: syö hyvin

Muutaman viime vuoden aikana käsitys siitä, millainen ruoka on meille hyväksi, on mullistunut. Totuus on lopulta yksinkertainen: luonnollinen, mahdollisimman käsittelemätön ruoka auttaa meitä voimaan hyvin.

Keski-ikään liittyy usein huoli terveydestä ja oman painon hallinnasta. Tähän saakka viisaus on ollut, että katso kalorimäärää ja vähennä rasvaa. Niin kilot eivät lisäänny, kolesteroliarvot pysyvät kohdillaan eikä diabetes uhkaa. Täsmäase tähän olivat kevyttuotteet.

Time-lehden tuore artikkeli, jota on referoitu jo iltapäivälehdissä, marssittaa kuitenkin ihan toisenlaiset tropit ruoan ja hyvinvoinnin väliseen yhteyteen. Sen pääväitteitä, joita joukko tutkimuksia tukee, ovat seuraavanlaisia:
• syöty läski ei muutu omaksi läskiksi
• eläinrasvojen sisältämän kolesterolin muuttuminen veren kolesteroliksi ei olekaan aivan yksinkertainen juttu
• sokeri ja vilja nostavat huonon kolesterolin määrää veressä
• keho muuttaa viljan hiilarit sokeriksi, joka varastoituu läskiksi
• rasvan korvaaminen hiilareilla on huono juttu
• nälkä on painonhallinnan varmin tappaja

Myytit

Tiedämme ainakin kaksi asiaa: että kauan sitten söimme paljon terveellisemmin ja vähemmän lihaa sekä että kreetalainen ruokavalio on ihanne.

Paitsi että nämä eivät ole ihan totta. Yhdysvalloissa ihmiset syövät osapuilleen yhtä paljon lihaa kuin reilut sata vuotta sitten. Rasva on korvattu hiilareilla ja sokerilla (massatuotetulla maissisokerilla erityisesti ja tätä käytetään liki aina eineksissä ja snackseissa). Niinä vuosikymmeninä kun rasvan vaaroista on varoiteltu, ylipaino ja diabetes ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti.

Kreetalaisen ruokavalion siunauksellisuus perustuu huonoon dataan. Kreetalaisten veriarvoja mitattiin toisen maailmansodan jälkeen, kun he kärsivät saksalaisten hävityksen jäljiltä nälkää. Naapurissa Korfun saarella, jossa syötiin juustoa kun sitä oli, kolesterolit olivat korkeammat, mutta se ei sopinut teesiin ja jätettiin pois tutkimusaineistosta. Kuten myös Ranska ja Saksa, rasvamaat, joissa ihmiset olivat varsin terveitä.

Läski muuttuu syödessä

Vieroksumme eläinrasvaa, koska ajattelemme sen menevän suoraan verenkiertoon rasvana.

Asia ei ole niin simppeli. Uusien tutkimusten mukaan maitorasvat itse asiassa suojaavat sydäntaudeilta. Ja lihan rasva sisältää sekä hyviä että huonoja kolesteroleja. Jälkimmäisiä on kahta lajia: isoja ja pieniä kolesterolipartikkeleita, joista jälkimmäiset ovat huomattavasti haitallisempia kuin ensin mainitut. Isot partikkelit putsaavat suonia pienistä partikkeleista. Ja näitä pieniä partikkeleita on erityisesti hiilihydraateissa, jotka nostavat huonoa kolesterolia enemmän kuin eläinrasvat.

Miten keho toimii

Kiinnostavinta artikkelissa on se, miten keho toimii hyödyntäessään erilaisia ruoka-aineita. Me kaikki tiedämme, että kasvikset ja kala ovat hyväksi. Ja että eläinrasvoja sisältävissä ruoissa on paljon kaloreita, jotka lihottavat väistämättä – mutta tämä ei pidäkään paikkaansa.

Ravitsemus on nollasummapeliä. Jos syömme vähemmän jotain, se on korvattava jollain muulla. Terveyden näkökulmasta huonoin vaihtoehto on jonkin korvaaminen ns. nopeilla hiilihydraateilla. Väliä ei lopulta ole, onko se sokeria tai valkoisia jauhoja: molemmissa tapauksissa keho muuttaa ne sokeriksi. Sokeri kiihdyttää insuliinin tuotantoa, minkä vuoksi keho alkaa varastoida energiaa.

Kun energia menee varastoon ja verensokeri laskee, meille tulee heti uudelleen nälkä. Ja sitten syömme lisää leipää, joka muuttuu sokeriksi ja menee varastoon, jne. Ellemme syö, keho tulkitsee, että nyt pitää jemmata energiaa ja lyö itsensä lukkoon.

Summarum

Ravitsemus on monimutkainen vyyhti, mutta lopulta ratkaisu on simppeli: osta kaupasta oikeat raaka-aineet ja valmista itse ruokaa. Elintarviteollisuuden "jalostamat" ruoat ovat aina huonompi vaihtoehto, olivat kuinka terveystuotteita hyvänsä.

Minulle itselleni hankalaa on leivän välttäminen. Se maistuu hyvälle ja sitä voi syödä aina kun on nälkä. Paitsi että leivän syömisen takia minulla on ehkä aina nälkä. Lihan syömistä en ekologisista syistä halua lisätä, joten tänään kauppaan, kärry täyteen kasviksia ja ehkä paahdan ne, marinoin ja laitan jääkaappiin välipaloiksi.

Timen alkuperäinen artikkeli löytyy täältä:
http://time.com/2863227/ending-the-war-on-fat/

Aakkosjärjestyksen kirous

V-merkistä huolimatta tämän herran sukunimi alkoi c:llä.

Te, joiden sukunimi alkaa kirjaimilla a–t, ette tiedä tästä mitään. Me, joiden sukunimi alkaa kirjaimilla v–ö, tiedämme. Aakkosjärjestys on systemaattinen ja hiljaisesti siunattu tapa syrjiä ihmisiä.

Missä hyvänsä luokitellaan, listataan ja järjestetään ihmisiä, sukunimi on käypä ja neutraali keino. Jos sukunimen alkukirjain on aakkosten etupäässä, nimi ja sen kautta kyseinen ihminen putkahtavat automaattisesti kärkeen. Kaikki kustannusalalla toimivat tietävät, että jos kirjailijan sukunimi alkaa a-kirjaimella, siitä ei ole ainakaan mitään haittaa.

Kerronpa pari esimerkkiä siitä, mitä haittaa on, jos ihmisen sukunimi alkaa v:llä.

1990-luvun alussa hain kiivaasti rahoitusta väitöskirjaa varten. Monta kertaa turhaan. Sitten sain kuulla sisäpiirin tietoa, että olin erään säätiön jakamien vuoden mittaisten apurahansaajien ehdokaslistalla. Meitä oli muistaakseni kymmenen nimen lista.

Kun päätös tuli, en yllättäen ollutkaan listalla. Kysyin taas sisäpiirin kautta, miten se oli mahdollista. Kuulin, että eräs päättäjistä veti listan ohi mukaan oman ehdokkaansa. Yksi listalla olleista nimistä vedettiin yli. Lista oli tietysti aakkosjärjestyksessä, joten se olin minä, v-ehdokas ja siksi listan viimeinen. Jos sukunimeni olisi Aalto, saattaisin työskennellä yhä yliopistossa. (Tietysti olisin lopulta saanut rahoituksen, jos olisin ollut riittävän lahjakas ja sitkeä.)

Tyttäreni oli juuri rippileirillä. Leirejä järjestettiin kaksi. Toisessa olivat liki kaikki oman koulun kaverit, tyttären leirillä vain yksi. En keksi muuta selitystä kuin sukunimen alkukirjaimen. Leirille haluavat aakkostettiin ja loppupää siirrettiin toisen alueseurakunnan leirille. (Mikä tosin kääntyi iloiseksi asiaksi, kun tuli uusia kavereita.)

Ikävää tässä systemaattisessa jakojäännökseksi sijoittumisessa on, että se jatkuu läpi elämän. Veikkaan, että hautausmaallakin haudat poistetaan käytöstä aakkosjärjestyksessä ja lopusta alkaen.

Ehdotankin uutta järjestämisperiaatetta aakkostamisen sijaan. Tuore tutkimus kertoo, että isojen yritysten johtajat ovat keskimäärin neljä senttiä pidempiä kuin työntekijät. Muutenkaan pituudesta ei elämässä ole mitään haittaa. Siksi aakkosjärjestyksen sijaan ihmiset tulisi listata pituusjärjestyksen mukaan ja niin, että lyhyimmät tulevat ensin. Pitkät pärjäävät elämässä silloinkin, jos joutuvat jakojäännöksen osaan.

Kalan syömisen vaikeudesta

Syö särkeä, se kasvattaa järkeä, kuuluu vanha viidakon sanonta. Tämä viittaa ilmeisestikin kalan sisältämiin rasvahappoihin, jotka ovat aivotoiminnalle ja verenkiertoelimistölle eduksi. Mutta mitä enemmän kalan syömistä tänä päivänä ajattelee, sitä monimutkaisemmaksi kysymykseksi se muodostuu.

Kuinka paljon ja mitä kalaa? Villiä vai kasvatettua? Mistä ja miten pyydettyä? Herkkua vai ravintoa?

Jokunen vuosi sitten tein periaatepäätöksen, etten syö enää tonnikalaa. Syy tähän oli, että tiettyjä tonnikalalajeja kalastettiin liikaa ja niiden kannat olivat vaarassa. Selvä peli oli olla syömättä minkään sortin tonnikalaa. Sitten aloin boikotoida turskaa, koska sekin kärsi ryöstökalastuksesta ja kannat olivat huvenneet liki olemattomiin. (Tämä asia on sittemmin muuttunut, ja syön taas innolla turskaa.)

Herkkusuuna kartoin kasvatettua kalaa ja himosin villiä, koska ero niiden välillä oli sama kuin sohvaperunan ja huippu-urheilijan. Kasvatetun kalan liha eli lihakset ovat pelkkää höttöä, kun villi kala taas on joutunut uimaan ja treenannut siinä puuhassa lihansa kiinteän makoisaksi. Kalankasvatus kaiken kukkuraksi rehevöitti vesistöjä.

Järvikala maistui tietysti aina kun sitä sai.

Olisipa maailma vielä yhtä yksinkertainen.

Ensin kolahtivat järvikalan syöntisuositukset, joissa en ollut kohderyhmää, mutta jotka jättivät epäilyksen siemenen takaraivoon: lisääntymisikään saakka haukea, silakkaa, merilohta ja taimenta kerta tai korkeintaan kaksi kuussa. Ja jos söi järvikalaa paljon eli monena päivänä viikossa, niin sitten vain sitä pienempää. Pari vuotta sitten uutisoitiin myös, että Päijänteen kaloista löytyy särkylääkejäämiä, jotka ovat peräisin vesistöön lasketuista jätevesistä.

Ja samoihin aikoihin otsikoihin puolestaan nousi se tosiasia, että Itämeren villi lohi oli uhanalaista, vaikka toinen suurista kauppaketjuista sitä vielä satunnaisesti myi. Tämän uljaan kalan sijasta pitää nyt tyytyä tehorehulla kasvatettuun pussiloheen, joka on terhakkaa vain väriltään ja joka sulaa pannulle.

Kalalle on tapahtunut ruokapöydässä se, mitä toisaalla kutsutaan polarisoitumiseksi. Yhtäältä siitä tulee harvinainen herkku. Villi kala, joka on pyydetty oikein ja sen jälkeen käsitelty ja valmistettu oikein, nousee arvossa ja kuuluu pian vain juhlapöytään ja parempiin ravintoloihin.

Sen vastakohta on kasvatettu muonakala, jolla ravitaan meidät massat. Lähellä tuotettu kala on terveellisin ja ympäristön kannalta kestävin vaihtoehto, koska se ei tule villistä luonnosta pyydettynä vaan jättimäisistä tuotantolaitoksista, joita viranomaiset valvovat.

Saaliin sijasta kyseessä on kuitenkin tuote. Kaukana ei olla siitä, että kaupan tiskiltä ostettava kala on yhtä kiehtova asia kuin ketsuppi.

Toisin ajatellen

Muistan edelleen kirkkaasti hetken, kun törmäsin Milan Kunderan Kuolemattomuus-kirjassa ajatukseen, jonka jälkeen en enää osannut katsella maailmaa kuin ennen. Sanatarkasti aatosta en muista, mutta sisällön kyllä: eleet eivät ole ihmisen omaisuutta vaan ihminen eleiden.

Tämä vaatinee hieman selittämistä. Tehdään se esimerkillä. Kun vilkutat jollekulle ihmiselle, Kundera väittää, että ele ei ole sinun keksimäsi tai omasi, vaan vilkuttamalla asetut tähän eleeseen, joka on ollut sinua ennen ja joka jälkeesi jää. Minua tämä hätkähdytti.

Ja sen kautta tajusin, että esimerkiksi pukeutumisella ihminen ei puhtaasti ja suorasti ilmaise itseään vaan asettuu pukeutumalla tiettyyn persoonaan tai rooliin. Kukaan ei ole oma itsensä vaan joku muu, johon haluaa samastua. Meistä aika monelle voi perustellusti huutaa, että ”hei, tyyppi!”

Oivalluksen seurauksena intouduin ajattelemaan vaatteita ja pukeutumista toisin.

Johtuu varmastikin tästä armottomasta ilmastosta, että ainakin minä olen ajatellut pukeutumista tarkenemisen näkökulmasta. Alusvaatteet lämmittävät ihmistä. Pitkät kalsarit on miehen laitettava pakkasella siksi, etteivät sukukalleudet huurru.

Sitten ajattelin tarkemmin: miten pitkät alushousut suojaavat arkoja paikkoja paremmin kuin reiteen ulottuvat bokserimalliset kalsongit? Eivät mitenkään! Pitkikset lämmittävät reisiä, polvia ja pohkeita, mitkä osat eivät ole niitä vilunarimpia.

Ja miksi sitten lännenleffoissa äijillä on yllä yksiosainen potkupukutyylinen aluspuku, kun hikoillaan Arizonan autiomaassa ja raahataan kuolleesta hevosesta irrotettua satulaa? Luulisi tarkenevan muutenkin!

Kun alusvaatteita alkaa pohtia tarkemmin, tajuaa niiden merkityksen – ainakin alkujaan – olleen päällysvaatteiden suojaaminen. Alusvaatteet peittävät ihmisessä nimenomaan paikat, joista ihminen erittää, ja nämä eritteet likaavat päällysvaatteita, jotka ovat vaatteista kalliimpia.

Alushousujen ansiosta ja niitä taajaan vaihtamalla yksiä ja samoja päällyshousuja voi käyttää päiväkausia, aluspaitaan sonnustautuminen pidentää kauluspaidan käyttökertaa, kauluspaidan kaulus taas suojaa takinkaulusta niskalimalta (saman asian ajoivat ennen paitojen irtokaulukset) ja mansettien pitää näkyä siksi hihansuista, ettei takki tahriinnu. Kun käyttää kesällä sukkia tennareissa, tennareista ei tule pikavauhtia ongelmajätettä.

Keltuaisravioli ja tavallista parempia tavallisia ravioleja

Copyright © Juha Virkki

Rakastan kokkaamisessa yksinkertaisuutta, ja mitä yksinkertaisempi resepti, sitä innokkaampi olen kokeilemaan. Voitte siis kuvitella, miten tohkeissani olin, kun törmäsi raviolireseptejä etsiessäni ravioliin (tai oikeammin ravioloon), jossa taikinakuoreen oli kätketty vain munankeltuainen. Siispä testaamaan ja siinä sivussa lapsia ajatellen myös tavanomaisempia ravioleja (oikeammin siis ravioloja).

Tarvitaan pastataikinaa, joka syntyy tästä:

4 dl durumvehnäjauhoja
1 tl suolaa
4 munaa
4 rkl oliiviöljyä

Laita jauhot ja suola sekaisin isoon kulhoon, tee monttu keskelle. Riko siihen munat ja kaada oliiviöljy. Sekoita munaöljy haarukalla jauhoihin nappaamalla aina lisää mukaan jauhoja. Jatka käsin ja vaivaa taikinaa, kunnes se irtoaa hyvin käsistä. Kääri tuorekelmuun ja laita jääkaappiin.

Lapset ensin eli tee tavan raviolit ensiksi ja lopuksi aikuisille keltuaisraviolit.

copyright © Juha Virkki

Täytettä normiraviolille:

1 prk ricottajuustoa
2 dl raastettua parmesaania
1 muna
suolaa ja pippuria

Pinaattia tai villirucolaa
1 rkl oliiviöljyä

Sekoita juustot ja muna hyvin kulhossa. Mausta. Lusikoi täytteestä puolet toiseen kulhoon.
Kuumenna öljy pannulla ja freesaa siinä nopeasti (30 sekuntia) vihreät. Hienonna ja sekoita toisen täytekulhon aineksiin.

Jaa taikina tennispallon kokoisiin paloihin ja tee pastakoneella tai käsin kaulimella siitä ohuita pastalevyjä.
Painele taikinasta vaikkapa teemukilla ympyröitä parillinen määrä. Laita joka toiselle kiekolle reilu teelusikallinen jompaa kumpaa täytettä.

Tarvitset nyt liimaksi mukiin rikotun kananmunan, johon on sekoitettu pari ruokalusikallista vettä.

Voitele pullasudilla raviolin alaosan reunat, laita kannet päälle ja painele sormilla reunat hyvin kiinni.

(Säästä muutama taikinakiekko keltuaisraviolia varten.)

Kiehauta isossa kattilassa reilusti (ainakin 2 litraa) vettä ja mausta se suolalla. Laske lastalla tai reikäkauhalla raviolit kiehuvaan veteen ja keitä niitä noin kolme minuuttia. Nosta reikäkauhalla ja valuta ylimääräinen vesi pois. Tarjoa hyvän tomaattikastikkeen (marinara, ei ketsuppi) kanssa.

Ja sitten aikuisille. Ota yksi luomumuna per ravioli, riko muna ja valuta sormien läpi valkuainen pois kuppiin. Nosta keltuainen varovasti taikinakiekon päälle, kostuta sen reunat muna-vesiseoksella ja laita varoen kansi päälle sulkien hyvin reunat.

Copyright © Juha Virkki

Nosta varovasti kiehuvaan veteen ja keitä noin kaksi minuuttia, jolloin keltuainen ei vielä ole hyytynyt. Nosta lautaselle, mausta ruokalusikallisella hyvää oliiviöljyä, mustapippurilla ja sormisuolalla.

Tunnustan, että kaikesta hienostelusta huolimatta keltuaisravioli oli pieni pettymys. Odotin veitsestä leviävästä keltuaisesta orgastista nautintoa, mutta sitä ei tullut. Ehkä munat eivät olleet tarpeeksi laadukkaita tai tuoreita? Lasten raviolit sen sijana olivat todella hyviä kaikkien mielestä.

Mario Battalin munaraviolissa keltuainen on ricottapedillä seuranaan valkotryffeliä, jota yllättäen en löytänyt Siwasta.

Intialaista voikanaa (Butter Chicken, Murg Makhani)

© Juha Virkki

Intialaisesta voikanasta on varmaan satoja erilaisia reseptejä, mutta kaikissa perusideana on mausteiseksi marinoidun kanan, hapokkaan tomaatin ja lempeän kerman (tai tässä kokeilussa jogurtin) liitto. Useimmat ohjeista ovat mutkikkaita ja vaativat intialaisen perusmaustevalikoiman (minulla aina parasta ennen -päivä on vähintään puoli vuosikymmentä sitten), mutta tässä olen oikonut siltä osin kuin en ole arvioinut sen vaikuttavan lopputulokseen. (Puolet jogurtista voi laittaa jo marinadiin, jos näin sen haluaa.)

Nimestä huolimatta tähän tulee vain nimeksi voita (ellei viimeistä voitelua lasketa, monissa resepteissä sitä ei edes tehdä).

½ kg broileria suikaleina 

1 limetin mehu

1 rkl raastettua inkivääriä (tai inkivääritahnaa)

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna

½ tl suolaa

kuivattua chiliä hiutaleina tai jauheena maun mukaan

Laita ainekset pakastepussiin, puristele mausteet tasaisesti broilerin sekaan ja laita vähintään kolmeksi tunniksi jääkaappiin maustumaan.

Kahden tunnin ja vartin jälkeen kastikkeen kimppuun:

1 sipuli hienonnettuna

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna

2 rkl voita ja 2 rkl öljyä

2 tl garam masalaa

2 tl jeeraa

1 tl kurkumaa

1 tl inkivääriä

1 tölkki paseerattua tomaattia

1 tl sokeria

2 dl partajogurttia (tai kermaa)

suolaa ja pippuria

50 g sulatettua voita

Hienonna sipulit ja kuullota ne voi-öljyseoksesssa pannulla. Lisää mausteet ja hauduta sekoitellen viitisen minuuttia.

Kaiva kanat marinadissa jääkaapista, lisää pannulle ja ruskista sekoittaen.

Lisää pannulle paseerattu tomaatti ja lusikallinen sokeria, sekoita ja keitä reilusti kokoon (vartin verran).

Sekoita joukkoon jogurtti ja mausta maistellen suolalla ja pippurilla.

Sulata voi mikrossa kupissa ja kaada varovasti kastikkeen päälle niin, että sakka jää kupin pohjalle.

Tarjoa riisin tai naanin kanssa.

Rummuttamisen ytimessä

Rumpujen soittamiseen pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin elämässä: vain olennainen on tärkeää. 

Maailma on täynnä näyttämisen halua ruumiillistavia rumpaleita, jotka eivät oikeasti haluaisi istua siellä takarivissä paukuttamassa tahtia vaan ketkuttaa lantiota eturivissä. Kaikki eivät ole yhtä nerokkaita kuin Ringo Starr, joka maksimoi oman näkyvyytensä vaatimalla korokkeen ja soittamalla mahdollisimman pientä settiä. He riehuvat itsensä hikeen soittamalla mahdollisimman paljon ja isoin elkein. Surkein esimerkki tästä on Keith Moon, varmaankin erinomainen rumpali muttei lainkaan minun makuuni. 

Saman sukupolven John Bonham ja Ginger Baker eivät hekään olleet syrjäänvetäytyviä persoonallisuuksia. Kummankaan rumpusooloja en jaksa kuunnella, mutta molemmat soittivat niin uskomattomia komppeja, että housut puttoo. 

60- ja 70-luvun kovimmille rumpaleille (edellä mainittujen lisäksi vaikkapa Bill Ward ja Mitch Mitchell) yhteistä on jazztausta. Se on verraton resurssi: jazzrumpalista voi tulla ihan käsittämätön rockrumpali, mutta yleensä rockrumpalin ei kannata yrittää mitään liian monimutkaista. Jazzrumpalit ymmärtävät yleensä myös pelkistämisen tärkeyden.

Seuraavaan olen listannut niitä biisejä rumpaleineen, joissa on päästy lähimmäs sitä, mitä pidän hyvänä rumpalointina. Jokaiseen olen liittänyt perustelut. (Koko soittolista on lopussa ja siellä vielä bonusbiisikin.)

Emmylou Harris: Where Will I Be (rummuissa Brian Blade)

https://play.spotify.com/track/4KqZE4kH2FhY4Rf1RacVxy

Daniel Lanoisin (yli)tuottamalla levyllä kaikissa muissa biiseissä rumpuja soittaa U2:n Larry Mullen Jr. Ei mitään tavallisia komppeja, mutta kontrasti on huima jazzrumpali Brian Bladen äärimmäisen kiteytyneeseen ja mikrorytmiikaltaan uskomattoman tarkkaan virvelikomppiin tässä avausbiisissä. Näin rumpuja soitetaan, kun palvellaan biisiä ja rudimentsit on opittu jossain highschool-bändissä.

Maarit: Siivet saan (rummuissa Tapani ”Nappi” Ikonen)

https://play.spotify.com/track/5SvH3a9B8SU98D6aeeWksX
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen alkanut arvostaa studioäijiä. Tapani "Nappi" Ikosen näin lapsena varmaan kymmeniä kertoja soittamassa Toivotaan, toivotaan -ohjelmassa tajuamatta miehen neroutta (soittanut liki 5000 levytetyllä biisillä, muuten). Tätä Maaritin biisiä olen kuunnellut kymmeniä kertoja vain rumpuihin keskittyen. Napin soitto on äärimmäisen musikaalista, hän soittaa paljon, irtonaisesti ja klassisen tyylikkäästi. Svengaa kuin hirvi!

Dire Straits: Tunnel of Love (rummuissa Pick Withers)

https://play.spotify.com/track/6EGcNXGJALgLsmi5pDoOHP

Dire Straits menetti minusta keskeisen osan viehätysvoimaansa, kun Pick Withers lähti bändistä keskittyäkseen – yllätys yllätys – jazzhommiin. Pick edustaa samaa näkemystä rumpuihin kuin Nappi yllä. Musikaalista soittoa kuin mikä, suhteellisen runsaskätistä mutta aina biisi edellä. Fillit, aksentit ja kaikki muu kohdallaan: Withers osaa selvästi kuunnella musiikkia, ja soittaa sen mukaan. Iso ego ei tällaiseen nerouteen kuulu.

Rod Stewart: You Keep Me Hangin' On (rummuissa Carmine Appice)

https://play.spotify.com/track/0GBSjKbufzRtA0WspeiZes

Carmine Appice on lähes kaikissa liemissä keitetty veteraani, raskaan rockrummutuksen isiä ja myös opettaja (mulla on Appicen rumpukoulu, mutta mitään siitä oppinut ole). Rod Stewartin taustalla äijä esittää, miten iso ego pannaan palvelemaan biisiä. Rumpaloinnissa on tässä biisissä aika paljon elvistelyä, mutta näin isoksi kasvatettu melodraama sen kestää. Itse asiassa tämä biisi käy kokonaisesta rumpukoulusta, siitä löytyy aika paljon olennaista rumpujen soittamisesta.

Led Zeppelin: Black Dog (rummuissa John Bonham)

https://play.spotify.com/track/0NSeXLBOh16zjbENkAu0P6

Bonzo on ehkä kaikkien aikojen suurin rumpali, joka löi paljon ja kovaa. Itse en jaksaa innostua pitkistä rumpusooloista, ne ovat minusta yhtä tyhmiä kuin bassosoolot, kumpikaan kun ei ole solistinen soitin. Tämän biisin kääntökomppi on nerokas! Se ei ollut bändillekään voitaleipää, sillä ottoja vaadittiin aika paljon ennen kuin jälki oli tätä. Mutta kyllä tämä on rytmistä nerokkuutta. Sen mikrorytmiikkaan liittyvät vivahteet paljastuvat vasta verrattaessa versiota äijien yhdessä Bonzon pojan Jasonin kanssa vetämään vuoden 2007 liveversioon, joka on aika kömpelöä isukkiin verrattuna.

Lucinda Williams: Real Love (rummuissa Butch Norton)

https://play.spotify.com/track/0o6cdopTLeEVZFJa1bZ11g

Sitten hetkeksi puhtaan mieltymyksen alueelle. Reilu vuosi sitten näin Lucinda Williamsin keikalla Helsingissä, ja niin hieno kuin keikka olikin, suuri pettymys oli rumpali Butch Nortonin poissaolo. Butch soitti jo Eelsissa (esimerkiksi hienolla Novocaine for the Soulilla) ja on roots-rumpaleista suosikkini. Lavalla Butch on aina liekeissä, soittaa letkeästi ja vähän, mutta kaiken olennaisen. Sympaattista on sekin, että hän uskaltaa myös mokailla. Lucindan levyjä parempia Butch-vetoja löytyy Youtubesta (ks. esim. Lu David Letterman Showssa), mutta tämä olkoon esimerkki.

Ben Harper: Faded (rummuissa Dean Butterworth)

https://play.spotify.com/track/3Bt5vZFjstranJlqhwpuZz

Näin joskus telkusta tämän biisin liveversion, jossa 26-tuumaisen basarin takana oli 130-kiloinen musta mies. Groove oli ihan hillitön, ja olen sittemmin soittanut tätä biisiä kavereille mallina siitä, miten Syvän Etelän juomavedessä on jotain, mikä tekee tällaisia rumpaleita. Kunnes minulle selvisi, että levyllä soittaakin pesunkestävä britti, Morrisseynkin kanssa rummuttanut Dean Butterworth. Hieman noloa, mutta onneksi se ei heikennä groovea! Ja aivan helvetin upeat rumpusoundit, erityisesti virveli. Biisi on aika paska, eikä tuossa akustisessa väliosassa ole mitään järkeä, mutta kyllä kulkee komppi!

Alice Cooper: Billion Dollar Babies (rummuissa Neal Smith)

https://play.spotify.com/track/6FOGRNfOgaubrZNc9MW19K

Joskus kun osaisi soittaa tuollaiset kompit ja vielä rennosti! Kuulostaisi suoralla kompilla aika erilaiselta tämä biisi.

Thin Lizzy: Bad Reputation (rummuissa Brian Downey)

https://play.spotify.com/track/5a7oZ4stokkbCuG8i8Yvso

Erityisesti raskaammassa rockissa pitää noin joka kymmenennelle albumille rakentaa rumpalille yksi menopeli, jossa hän pääsee pätemään. Brian Downeyn soittoa kohtaan minulla on aina ollut kaksijakoiset tuntemukset: taiminki heittelee ja hieman kevytkätinen, mutta tässä biisissä pääsee rumputtamaan sydämensä kyllyydestä. Ja tätä kuuntelee erityisesti siksi, että biisi on pirun hyvä.

Jackson Browne: Running on Empty (rummuissa Russ Kunkel)

https://play.spotify.com/track/4MZEZz8MqVgvIMXU6AVP22

Amerikan meininkiä. Russ Kunkel ja Jamie Oldaker ovat olleet minulle tärkeitä rumpaleita, joilla on aina äärimmäistä tyylitajua. He osaavat viedä biisiä, soittaa paljon kun on tarvis ja vähemmän kun ei pidä. Kunkel mättää tässä hienosti.

Queens of the Stone Age: No One Knows (rummuissa Dave Grohl)

https://play.spotify.com/track/5VVuxxuQIJD0pjjFls1DKL

Dave Grohl soitti Nirvanassa hienosti ja niin tässäkin. En kuitenkaan pidä häntä minään rumpujen merkkimiehenä kuin siltä osin, miltä rumpujen soittaminen näyttää. Tukkaa heiluu, hiki roiskuu, hampaat välkkyvät, lyödään kovaa ja pellit on viritetty korkealle. Foo Fightersin Taylor Hawkins edustaa samaa koulukuntaa: hammashoito on maksettu!

Green On Red: Rock'n'roll Disease (rummuissa Jim Dickinson)

https://www.youtube.com/watch?v=rEgGOJptsoE

Green On Redin näin vuonna 1989 Edinburghissa, eivätkä olleet enää hyvässä tikissä. Mutta tällä biisillä ovat ja tuottajanakin toiminut Jim Dickinson soittaa rumpuosuuden kuin itse perkele. Ei ole monimutkaista tämä komppi, mutta siinä on rockrumpaloinnin ydinmehu tiivistettynä. Ja taatusti on tullut hiki! (Ja minäkin osaan tälleen soittaa!)

https://play.spotify.com/user/johnsmiling/playlist/3ZMrYoGRbDkmibKnSkDhoR

Etäparsakeitto

© Juha Virkki

Etätyöpäivän lounasaikaan avasin jääkaapin oven ja mietin, mitä söisin. Viikon puoliväli on hetkistä julmin, kun viikonlopun jäämingit on syöty eikä kaappia ole vielä ladattu uudelleen. Vihanneslaatikoista kuitenkin löytyy yleensä jotain.
Tällä kertaa se oli puntti parsaa, joka oli jäänyt yli viikonlopulta ja yhä melko ryhdikästä (Unkarista, ei Meksikosta, kuten aivan alkukeväästä).
Parsakeittoreseptejä löytyy netistä kosolti, mutta ennen niistä kokkaamista on mietittävä, mikä parsakeitossa on olennaista. Raaka-aineen maun on säilyttävä, keiton oltava kermaista, mutta kermaisuudelle pitäisi löytää vastavoimaa jostain hapokkaasta ja jotain pureskeltavaa pitäisi olla. Siispä seuraavin ohjein eteenpäin.

500 g vihreää parsaa
1 keltasipuli
2 rkl voita
5 dl kasvislientä
lasillinen hapokasta valko- tai kuohuviiniä (pullonpohja käy)
2 dl kuohukermaa
1 rkl maizenaa tai perunajauhoja
suolaa ja pippuria

Hienonna sipuli ja huuhtele parsat, napsauttele niistä tyven kovat osat pois ja paloittele sitten varrret, ota nuput sivuun.
Kuumenna voi kattilassa ja hauduta siinä viitisen minuuttia sipulia ja parsanvarsia. Kaada viini ja kasvisliemi sekaan ja keitä kymmenisen minuuttia.
Kun parsanvarret ovat pehmenneet, soseuta sauva- tai tehosekoittimella sileäksi.
Sekoita jauhot desiin kermaa ja sitten suurus huolellisesti keittoon. Mausta maistellen (kiitos, Santeri) suolalla ja pippurilla. Heitä sekaan parsannuput ja anna keiton hautua miedolla lämmöllä vielä viitisen minuuttia, että nuput lämpenevät.
Jos haluat silmäkarkkia, vatkaa jäljelle jäänyt desi kuohukermaa vaahdoksi.
Nostele keitosta muutama parsannuppu erikseen, annostele keitto lautasille, laita keskelle nokare kermavaahtoa (millähän sen voisi maustaa?) ja sen päälle pari nuppua kellumaan.

Asioita, jotka ahdistavat juuri nyt

Tulevaisuus
Sekä suomalaisen yhteiskunnan että yksilöiden. Pääseekö kukaan koskaan enää kunniallisesti eläkkeelle työstä, jota osaa tehdä? Ovatko lapseni ensimmäinen sukupolvi, jolla elämä on aineellisesti niukempaa ja mahdollisuuksiltaan kapeampaa kuin vanhemmillaan? Onko kymmenen vuoden päästä mahdollista tehdä sisällöllisesti mielekästä työtä ja elää sillä? Oliko Nokia sittenkin kirous?

Politiikka
Miksi porvari ei nuku persujen takia huonosti vaan vasemmisto? Miksi minua vituttaa, kun persuja demonisoidaan, vaikka olenkin liki kaikessa heidän kanssaan eri mieltä eikä heistä ole politiikassa mihinkään? Miksi meillä on huono hallitus, ja jos hallitus olisi parempi, olisiko meillä kaikilla asiat huonommin?

Politiikka (kansainvälinen)
Putin, saatana sentään.

Media (perinteinen)
Miksi televisio on yhä tyhmempi? Miten viihdeohjelmista tuli "uutisaiheita"? Klikkijournalismi. Lähdekritiikin puute. Yleissivistyksen puute. Älykkyyden puute.

Internet
Miksi mikään sosiaalisen median väittely ei täytä keskustelun tunnusmerkkejä? Miksi älykkäätkin ihmiset sortuvat jatkuvasti äärimielipiteisiin? Lähdekritiikki. Erilaisten kantojen pohtiminen ja kuuro apinameininki.

Kirjallisuus
Jaksanko lukea Knausgårdit loppuun? Onko Ian Rankinin uusi pettymys? Miten ehtisin lukea klassikoita? Muista palauttaa kirjastokortti kuukauden päästä, kun lähikirjastomme suljetaan.

Liikunta
Oliko uusi juoksupuku turha hankinta? Kannattaako juosta näin paskoilla polvilla? Miksi en osaa hyväksyä, että mailapelit ja futis ovat ehkä osaltani pelattu?

Musiikki
Miten ehdin kuunnella kaikkea uutta ja kiinnostavaa musiikkia? Näenkö koskaan Tom Waitsia livenä? Kuinka paska rumpali olen?

Elämä
Kuinka pitkä? Milloin on kivaa?

Äänellään laulaa

Musiikin suhteen kun yritän olla utelias, ryhdyin äsken kuuntelemaan kovasti kehuttua Pietarin Spektaakkelia. Tulin heti perimmäisen kysymyksen äärelle: miksi suomalaiset mieslaulajat eivät osaa laulaa? Kenellä heistä on hieno ääni (Matti Johannes Koivua lukuun ottamatta)? Hevivinkujia ja sumusireeneitä ei lasketa.

Otetaanpa omia ikiaikaisia suosikkejani: Kauko Röyhkä, Tuomari Nurmio, Kari Peitsamo – ei todellakaan. Muita: J. Karjalainen, Ismo Alanko, Hector, Juice Leskinen herra paratkoon, Martti Syrjä. Räppääjää pikemminkin muistuttava Samuli Putro, Neumann, Juha Tapio luoja soikoon. Jokaista saattaa kutsua korkeintaan persoonalliseksi, mikä on oikeasti eufemismi.

Ketään näistä herroista en kuuntele äänen soinnin vuoksi, kuten vaikkapa Bonoa, John Murrya, Jason Isbelliä tai Nick Cavea. Eikä tämä voi johtua yksin suomalaisuudesta, sillä suomalaisilla naislaulajille on upeita ääniä.

Onko tämä hinta, jota maksamme suomirockin kirjallisesta perinteestä? Missä ovat hienot suomalaiset miesLAULAJAT? Täytyy heitä olla, mutten vain muista. Muistuttakaa minua. Samuli Edelmann ei riitä vastaukseksi.

Pietarin Spektaakkelia en pysty kuuntelemaan, koska se kuulostaa hipsteriversiolta Faarao Pirttikankaalta.

Okei, Tapio Rautavaara, Olavi Virta ja Reijo Frank, mutta nämä eivät ole ihan tuoreita eivätkä rockia. Hei, Pave Maijasella on hieno ääni.