Possua maidossa

Taidanpa ryhtyä laittamaan kokkaamisiani tänne. Jäävät sitten itsellekin muistiin.

Tämä resepti on löydetty/muokattu mainiosta The River Cafe Cookbookista, ja se on erinomaisen yksinkertainen, kuten parhaat reseptit usein ovat. Se menee näin.

Ⓒ Juha Virkki

kilon verran halpaa possunosaa (uunilihaa, kassleria tms.)
suolaa ja mustapippuria myllystä
oliiviöljyä
50 g voita
4 valkosipulinkynttä halkaistuna
kourallinen salvianlehtiä
litra kuumaa punaista maitoa
2 luomusitruunan kuori (kuorimaveitsellä lähtee hyvin)

Trimmaa lihasta liiat rasvat pois ja mausta liha reilusti suolalla ja pippurilla. Kuumenna holaus oliiviöljyä kasarissa ja ruskista liha siinä kaikilta puolilta. Nosta liha pannusta ja kaada ylimääräinen rasva pois.
Sulata voi kasarissa, lisää valkosipuli ja salvianlehdet ja kuullota hetki, lisää sitten possu sekaan.
Kuumenna maito kattilassa/mikrossa ja lisää sitä sen verran, että liha peittyy 2/3. Kiehauta ja lisää sitruunankuori.
Laske lämpöä niin, että maito juuri ja juuri poreilee. Anna porista kannen alla pari tuntia.
Nosta liha sitten kastikkeesta ja viipaloi, lusikoi kastiketta lihan päälle lautaselle.

Stiruunan happoisuuden pitäisi leikata maito niin, että siitä tulee hyhmää, mutta jostain syystä en tässä onnistunut. Ei haittaa, kastike oli silti hyvää. Itse porisutin lihaa nelisen tuntia, jolloin siitä tuli niin mureaa, ettei leikkaaminen enää onnistunut, vaan terävälläkin veitsellä liha hajosi (mikä ei suinkaan haittaa).

Toimii hyvin esimerkiksi Jampan tapaan tehtyjen paahdettujen perunoiden kera  (kuvassa). http://www.jamieoliver.com/recipes/vegetables-recipes/perfect-roast-potatoes

Toisin ajatellen

Muistan edelleen kirkkaasti hetken, kun törmäsin Milan Kunderan Kuolemattomuus-kirjassa ajatukseen, jonka jälkeen en enää osannut katsella maailmaa kuin ennen. Sanatarkasti aatosta en muista, mutta sisällön kyllä: eleet eivät ole ihmisen omaisuutta vaan ihminen eleiden.

Tämä vaatinee hieman selittämistä. Tehdään se esimerkillä. Kun vilkutat jollekulle ihmiselle, Kundera väittää, että ele ei ole sinun keksimäsi tai omasi, vaan vilkuttamalla asetut tähän eleeseen, joka on ollut sinua ennen ja joka jälkeesi jää. Minua tämä hätkähdytti.

Ja sen kautta tajusin, että esimerkiksi pukeutumisella ihminen ei puhtaasti ja suorasti ilmaise itseään vaan asettuu pukeutumalla tiettyyn persoonaan tai rooliin. Kukaan ei ole oma itsensä vaan joku muu, johon haluaa samastua. Meistä aika monelle voi perustellusti huutaa, että ”hei, tyyppi!”

Oivalluksen seurauksena intouduin ajattelemaan vaatteita ja pukeutumista toisin.

Johtuu varmastikin tästä armottomasta ilmastosta, että ainakin minä olen ajatellut pukeutumista tarkenemisen näkökulmasta. Alusvaatteet lämmittävät ihmistä. Pitkät kalsarit on miehen laitettava pakkasella siksi, etteivät sukukalleudet huurru.

Sitten ajattelin tarkemmin: miten pitkät alushousut suojaavat arkoja paikkoja paremmin kuin reiteen ulottuvat bokserimalliset kalsongit? Eivät mitenkään! Pitkikset lämmittävät reisiä, polvia ja pohkeita, mitkä osat eivät ole niitä vilunarimpia.

Ja miksi sitten lännenleffoissa äijillä on yllä yksiosainen potkupukutyylinen aluspuku, kun hikoillaan Arizonan autiomaassa ja raahataan kuolleesta hevosesta irrotettua satulaa? Luulisi tarkenevan muutenkin!

Kun alusvaatteita alkaa pohtia tarkemmin, tajuaa niiden merkityksen – ainakin alkujaan – olleen päällysvaatteiden suojaaminen. Alusvaatteet peittävät ihmisessä nimenomaan paikat, joista ihminen erittää, ja nämä eritteet likaavat päällysvaatteita, jotka ovat vaatteista kalliimpia.

Alushousujen ansiosta ja niitä taajaan vaihtamalla yksiä ja samoja päällyshousuja voi käyttää päiväkausia, aluspaitaan sonnustautuminen pidentää kauluspaidan käyttökertaa, kauluspaidan kaulus taas suojaa takinkaulusta niskalimalta (saman asian ajoivat ennen paitojen irtokaulukset) ja mansettien pitää näkyä siksi hihansuista, ettei takki tahriinnu. Kun käyttää kesällä sukkia tennareissa, tennareista ei tule pikavauhtia ongelmajätettä.

Tekstin tässä vaiheessa pitäisi edellä keksitty viisaus nostaa uudelle abstraktiotasolle: miten se selittäisi Kreikan velkaongelmat, Huuhkajien onnettoman FIFA-rankingin tai suomalaisten alkoholikulttuurin.

Mutta en nyt keksi. Muuta kuin että asioita voi katsella monelta kantilta: ettei kreikkalainen välttämättä ole huijari, suomalainen potkupalloilija lahjaton ja meillä nyt vain ole tällainen reilu meininki.

Satisfaction

Moni teistäkin muistanee Mick Jaggerin nuoruusvuosien kuuluisan lausunnon, jonka mukaan hän ”kuolisi mieluummin kuin laulaisi Satisfactionia 45-vuotiaana”. Viime syksynä tuli kuitenkin kuluneeksi täydet 50 vuotta siitä, kun The Rolling Stones soitti ensimmäisen keikkansa, ja juhlakeikkoja on tänä vuonna luvassa niin festareilla kuin Hyde Parkissakin. Jagger on nyt 68-vuotias, ja eiköhän se Satisfactionkin – joka tosin syntyi vasta vuonna 1965 – vielä vedetä.

Jagger oli nuorena kollina varmasti yhtä vilpitön kuin nytkin. 60-luvulla 50-vuotias kuitenkin tarkoitti ihan muuta kuin tänä päivänä.

Kun synnyin puoli vuosisataa sitten, vanhempani olivat parikymppisiä ja suoraan jo aikuisia, joilla ei ollut aikaa saati muita mahdollisuuksia pohtia sitä, tuliko minusta nyt se, millaiseksi halusin. Suurille ikäluokille paskaduuneja ei vielä ollut, kun työn piti tarjota elanto eikä itsensä toteuttamista.

Kun elintaso Suomessa nousi ja koulutusmahdollisuudet paranivat, nuoruus venyi. Se tarkoitti – näin ainakin luulen – että elämä tuli valmiiksi eli asettui vakiintuneeseen uomaansa 20–30 ikävuoden välillä, kun saatiin koulutusta vastaava työpaikka ja rakennettiin tiilitalo ruutukaavaan jonnekin entiselle pellolle. Sitten tuli kesämökki, jonne aiottiin vetäytyä heti kun oli päästy eläkkeelle.

Meille 60-luvulla syntyneille, jotka pääsimme ensimmäisinä Suomessa jo lapsina kiinni populaari- ja kulutuskulttuuriin, maailma on asettunut toisin. Asettumisikä on lykkääntynyt yhä pidemmälle ja venynyt. Asettuminen on muuttunut myös yhä epävarmemmaksi, ja perinteisen ”kypsän aikuisen” muottiin ei kukaan myönnä tahtovansa. Sen sijaan kysymys ”tätäkö minä oikeasti haluan?” on alati läsnä.

Nyt viisikymppisenä hämmästyttää eniten se, miten nopeasti ikävuodet kolmestakympistä viiteenkymmeneen ovat menneet. Ystäväpiirissä näihin kahteen vuosikymmeneen ovat kuuluneet parisuhteet, lapset, erot, muutot, enemmän tai vähemmän vakiintuneet ja menestyksekkäät työkuviot, ammatinvaihdokset ja elämänmuutokset. Joku ehtiväinen on jo isovanhempi. Pysyvin asia on tainnut olla The Rolling Stones, jonka ikonisen laulun sanoma ei meille ole haalistunut vuosien varrella.

Tutkimusten mukaan ihminen on viisikymppisenä onnellisimmillaan, kun elämän perusasiat ovat vakiintuneet. Tässä iässä ihmisen pitäisi olla myös viisaimmillaan, kun aivot eivät ole vielä alkaneet rappeutua ja on tullut kierrettyä muutakin kuin tahkoa.

Tuttavapiirissä tämä onnellisuus on siellä täällä materialisoitunut viime vuosina moottoripyörinä, tuoreempaan vaihdettuina puolisoina ja soittopeleinä, jotka kaikki omalla tavallaan kertovat, kuinka oikeassa (sanoitus) ja väärässä (ajoitus) Mick Jagger joskus oli.

Miksi harrastan

Reilu vuosikymmen sitten olin yliopistossa töissä ja kuukausipalkkaa vastaan luin, ajattelin, kirjoitin ja opetin hienoja ajatuksia. Olin kiinnostunut yhteiskuntateoriasta ja kulttuurintutkimuksesta. Omissa jutuissani yritin viritellä hienostuneita ajatusmalleja siitä, miksi ja miten kulttuuriin liittyvät asiat olivat ihmisille merkityksellisiä. Kirjoitin kultivoituneita teesejä, jotka vilisivät muodikkaita käsitteitä.

Sitten jätin akatemian ja siirryin ns. oikeisiin töihin eli tuottamaan jotain sellaista, josta joku oli valmis maksamaan (tällaiset jutut esimerkiksi ovat sellaisia). Teoreettiset kysymykset kiinnostivat toki, mutta enää teoriassa ja vapaa-ajalla.

Nyt siitä on niin kauan, että enää en pysty vetäisemään Janne Gallen-Kallela-Sirénin tyylistä ohutta yläpilveä gutenbergilaisesta galaksista (kuka muistaa vielä?). Guggenheim-keskustelun yhteydessä youtube-klassikoksi nousseessa miniluennossa oli kyllä paljon jotain etäisesti tuttua ja kiehtovaakin.

Parin vuoden takainen tutkimus kertoo, että ihmisen älylliset kyvyt alkavat heiketä 45-vuotiaana. Minulle tämä tapahtui jo aiemmin. Mitä enemmän joutuu ns. todellisen maailman kanssa tekemisiin, sitä yksioikoisemmaksi muodostuu ajattelu. Ei ole ongelmia, on ratkaisuja. Kritiikin sijasta ryhtyy mieluummin hommaamaan muutoksia käytännössä. Keskustelukumppaneita en enää edes yritä lumota merkitsevällä tauolla ja silmien siristyksellä.

Käytännön toiminta on avautunut keski-iässä ihan uudella tavalla. En enää mieti, miten erilaiset kulttuuriharrastukset auttavat minua merkityksellistämään elämääni. Sen sijaan vain harrastan, tai oikeammin vain teen.

Nyt tulee salaisuus: harrastan tiettyjä asioita yksinomaan siksi, ettei minun tuolloin tarvitse ajatella mitään muuta. Piste.

Luen kirjoja siksi, että pääsen pakoon niiden maailman arkielämästä. Soitan rumpuja kaveribändissä sen takia, että viikoittaisten kahden tunnin treenien aikana minun ei tarvitse ajatella muuta kuin että kohta pitäisi soittaa filli siten, ettei komppi kaadu. Molemmat asiat tuntuvat aivan jumalattoman hyviltä. Niitä ei sen kummemmin tarvitse miettiä tai jahkailla: ne ovat pakopaikkoja, minun omiani.

Tämä pakenemisen tarve ei tarkoita, ettenkö pitäisi työstäni ja tekisi sitä ahkerasti ja mahdollisimman hyvin. Saati sitä, etten rakastaisi perhettäni ja olisi onnellinen kahden ihanan tytön isänä. Tarkoitan sitä, että tarvitsen nämä omat pakopaikkani siksi, että jaksan tehdä työtä ja rakastaa. Näitä elämän perusjuttuja.

Amatööri eli harrastaja juontaa sanana juurensa latinan kielen termiin ”amator” eli rakastaja. Harrastaminen on jotain, mitä teen rakkaudesta, en muista välineellisistä syistä. Tällainen rakkaus voi olla sokea, omistuksenhaluinen ja uppiniskainen, mutta se on minun omani.

Oppi-isät

Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipoikaa (Bazar) ei tarvitse kovin pitkälle lukea, kun lukija oivaltaa, että tämä mikään tavan svedudekkari ole: uskottavuus lentää jo kättelyssä pihalle, ja sen tilalle vedellään rivakasti muutamalla ranskalaisella viirulla keskeiset ihmissuhteet ja pähkinä purtavaksi.
Ruotsalaista Oppipojassa on, että sitä ei varmaankaan olisi ilman Mankellia ja Larssonia. Heiltä on ammennettu oppia, kuten myös Thomas Harrisilta. Loppu on silkkaa kirjoittamisen ammattitaitoa: sitä, miten lukijaa pidetään koukussa ja miten tätä viedään kyseinen koukku alahuulessa. Se on enemmän tekniikkaa kuin luovuutta, mutta jos tekniikka on näin hyvin hallussa, taiteellinen vaikutelma saa ihan vapaasti jäädä soittamaan kolmatta viulua.
Ruotsalaisten osaaminen on tässä suhteessa kadehdittavaa. Oppipojassa veto on lerpahtaa vain kerran, ja sitten mennään taas. Liki 600 sivua puhtaaksi viljeltyä trilleriä, jossa jännite kantaa aivan alusta lopun ylikin, on huima saavutus. Tässä maaottelussa meillä ei olisi minkäänlaista saumaa.
Oppipojan tekijöiden tärkein oivallus saattaa olla se, että tällaisen dekkari/trillerin uskottavuus ei rakennu suhteessa todellisuuteen vaan ihan pelkästään lajityypin omiin sääntöihin. Sebastian Bergman ei ole yhtä symppis kuin Kurt Wallander, mutta ei hänen tarvitsekaan.

http://www.bazarforlag.fi/asema/oppipoika/6425

Huojuu juuri sopivasti

Satun soittamaan (minusta) aivan mainiossa bändissä, joka treenaa taas parin tunnin kuluttua. Ja tähän liittyen aion viedä treeneihin viestin, jonka lausui Bill Wyman eilisessä The Rolling Stones -dokkarissa, joka ei muuten ollut hääppöinen.
Wyman kertoi, miten Rollareiden soitto rakentuu: "Toisin kuin tavallisissa bändeissä, meillä soitto ei rakennu rumpalin varaan. Meillä Keith soittaa, miten haluaa, Charlie mukautuu siihen ja minä taas bassolla vähän kiilaan. Sen takia soitto huojuu ja heiluu, mutta juuri sen takia kuulostamme siltä, miltä vain Rollarit kuulostavat."
Samaan tyyliin Ile Kallio kertoi Hurriganesin tyylistä. Remun omaperäisen rummutuksen päälle Cisse soitti bassoa niin kuin kitaristi sitä soittaa. Siitä syntyi svengi, jota on vaikea jäljitellä.
Olemme yrittäneet soittaa Rollareiden nopeampia biisejä ja kerran myös Hurriganesia, mutta kumpaakaan emme saa toimimaan. Mikä on oikeastaan hyvä juttu.
Bändimme alkuaikoina eräs nimeltä ja instrumentilta mainitsematon bändimme jäsen ehdotti minulle, että kokeilisin soittaa klikki korvassa, jotta tempo pysyisi tasaisena. Hän myös ehdotti, että minun pitäisi kuunnella bassoa ja rytmittää bassorumpu sen mukaan. Kieltäydyin jyrkästi, koska molemmista asioista menisin taatusti sekaisin. Vierastan suuresti ajatusta, että musiikissa saisi olla mitään mekaanista, tasaista ja laskettua.
Joidenkin mielestä selittelen tällä omaa osaamattomuuttani, mikä varmasti pitää paikkansa. En ehkä ole järin hyvä soittaja, mutta varsin hyvä kuuntelija olen, sillä olen selittänyt Rollareiden svengiä juuri samoin kuin Wyman eilen.
Alkukantaisen/alkeellisen rockin pitää huojua juuri sopivasti, muuta se kuulostaa samalta kuin ne sadat suomalaiset pubibändit, jotka soittavat tarkasti mutta tylsästi sitä rhythm'n'bluesiaan. Sen sijaan, että kuunneltaisiin metronomia, pitää osata kuunnella toisiaan: se soittaa väärin, joka soittaa "oikein" muttei kuuntele muita.

Leuka ja puskuri

En tiedä, miksi olen niin vähän järkyttynyt. Ehkä se johtuu siitä, että olen päiväkausia kärsinyt päänsärystä, joka on nyt paikallistunut leukaan ja alahampaaseen, ja siitä, että tämä särky johti siihen, mistä minun pitäisi olla järkyttynyt.
Ajoin nimittäin kolarin, tuplaristeyksessä toisen auton perään. Hollywood-ainesta ei kolarissa ollut. Pikemminkin se oli tussahdus. Katsoin ratkaisevalla hetkellä kahdessa peräkkäisessä risteyksessä väärään suuntaan, kun edelläni oleva auto päätti äkkiä jarruttaa. Huomasin sen liian myöhään ja liu'uin jäisellä kadulla edellä kulkevan perään.
Törmäys oli niin voimakas, että sipsipussi putosi kauppakassin päältä takapenkillä. Toiseen osapuoleen, jonka kanssa olin yhteydessä ainoastaan peräkoukun välityksellä, ei tullut jälkeäkään, mutta oman autoni muovinen puskuri särkyi 18 asteen pakkasessa.
Edellisen kolarinin ajoin joskus ennen 80-luvun puoliväliä, ja aivan samanlaisessa tuplaristeyksessä. Silloin Kuplan tavaratilan kahva upposi niin syvälle, että se piti poistaa lekalla. Lopputalven se oli rautalangalla kiinni. Silloin olin järkyttynyt.
Olen kai niin automiehen poika, että ajatuksen kolarista pitäisi oikeasti järkyttää. Polvien pitäisi vapista. Vaan ei. Nyt tulin kotiin, kerroin vaimolle ja tein vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölle netissä.
(Ainakin osa)syynä oli siis tämä pirullinen leukasärky, joka on jatkunut jo pitkään ja pahentunut päivä päivältä. Kipu vie keskittymiskyvyn, minkä vuoksi käsikirjoituksiin paneutuminen on töissä ollut hankalaa. Siksi olen varsin hyvin perillä käytettyjen symbaalien ja rumpukalvojen markkinatilanteesta (ks. muusikoiden.net/tori/rummut). Ja kaiken kukkuraksi olin noutamassa ostamaani bassorummun lyöntikalvoa, kun ajoin toisen auton perään. Luulen, että valppauteni herkesi juuri kipeän hampaan takia. Ja ilman kipeää hammasta en olisi lukenut myynti-ilmoituksia, löytänyt uutta kalvoa bassariin enkä päätynyt Mustalammen risteykseen, jossa kolari sattui.
Kaikki liittyy siis kaikkeen.

Uusimman Bondin (liivi)puku-solmioyhdistelmät: *****

Entisenä elokuvakriitikkona ja vastikään ilmestyneen Sohvaperunan leffaraamattu -opuksen kirjoittajana ymmärsin velvollisuudekseni uuden Bondin katsomisen. Daniel Craigin edellisistä Bondeista en suuresti innostunut, ja tiesin osapuilleen, mitä Skyfallissa oli odotettavissa.
En pettynyt, ryminää ja peräkkäinjuoksua tuli vähintään riittävä määrä. Niitä toljottaessa mielenkiinto kiinnittyi yhteen asiaan: James Bondin solmioon.
Kaikkien Bond-leffojen kiistaton ansio on puvustus – kyllä, muistan Sean Conneryn vaaleansinisen, froteisen sortsihaalarin ja Roger Mooren purjelahkeet. Ja minusta Pierce Brosnan on tyylikkäimmin sonnustautunut Trunbull & Asserin paitoihin ja solmioihin.
Daniel Craig kantaa hänkin könttimäisestä ruumiinrakenteestaan huolimati tyylikkäästi vaatteita, mutta agentin hommissa solmio näyttää haitakkeelta. Minua potutti jatkuvasti Jamesin puolesta, kun solmio tuli naamalle sukeltaessa tai tapellessa. No, ehkä sen verran on vastapuolelle annettava tasoitusta.
Parasta Skyfallissa olivat kuitenkin hyvisten puolen miesten hienot (liivi)puku-solmioyhdistelmät. Ne todistavat vastaansanomattomasti, että klassinen miesten pukeutuminen ei ole tylsää vaan täynnä hienoja, vivahteikkaita kombinaatioita. Odotan innolla Ralph Fiennesin pukuja tulevissa Bondeissa!
Toinen hauska puoli Skyfallissa on psykologia. Kun perinteisesti henkilähahmoja on rakennettu alhaalta ylös, erityisesti Javier Bardemin Silva (ja ehkä oo7 itsekin) vaikuttivat toimivan päinvastoin. Voin kuvitella käsikirjoituspalaverin: "Tää on pahis, millainen trauma me sille keksittäisiin?"
Ja mieleeni tuli Silvasta Vesa-Matti Loiri ja Poikien loppukohtaus, jossa poikaparka roikkuu lähtevän junan perässä äitiä huutaen. Olisiko Jakesta voinut tulla Silva?

Katoava allekirjoitus

Allekirjoituksessa, jota myös signeeraukseksi kutsutaan, on outoa voimaa. Pinnalta katsottuna se ei ole enempää kuin tavallista huonommalla, usein lukukelvottomalla käsialalla kirjoitettu oma nimi.

Näillä kahdella raapustetulla sanalla on kuitenkin isompi merkitys. Kun asiakirjan allekirjoittaa, se merkitään aidoksi ja tietoisena tehdyksi. Allekirjoitus tekee asiakirjasta laillisesti pätevän ja vahvistetun.

Konkreettisimmin tämän on todennut kaupan kassalla, jossa asiakas vahvistaa kortilla tehdyn kaupan allekirjoituksellaan. Tai vahvisti, sillä allekirjoitus alkaa olla katoava ilmiö, jonka korvaa yhä useammin pin-koodi tai pankkitunnus.

Täytekynällä sutaistun nimikirjoituksen ja persoonattoman numerosarjan välillä on kuitenkin jotain. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama aiheutti viime vuonna pienimuotoisen kohun allekirjoittamalla terrorismin vastaisen lain pidentämisen etänä Ranskasta. Sen mahdollisti laite nimeltä autopen, joka pyöräytti presidentin nimmarin lakiesitykseen Valkoisessa talossa, kun käsky tuli puhelinlinjoja pitkin Ranskanmaalta. Tekniikka on kehitetty Yhdysvalloissa jo 1940-luvulla ja sitä ovat käyttäneet useimmat presidentit, vaikka siitä ei ole pidettykään meteliä. Richard Nixonilta oli tallennettu laitteeseen peräti 26 erilaista allekirjoitusta ja Ronald Reaganilta ainakin 22 (kamuille Ron tai Dutch).

Etäsigneerauslaitetta käytetään myös muualla. Muistelen, että pari vuotta sitten kirjailija Margaret Atwood signeerasi kirjojaan lontoolaisessa kirjakaupassa kotimaastaan Kanadasta käsin. Atwoodin kehittämä Longpen yhdisti nimmariin ääni- ja kuvayhteyden signeeraajan ja fanin välillä. Melkein aito asia siis.

Pitäisikö kuulakärkikynän viuhautusta vahapaperille kaivata? Sillä kannalla lienee ainakin italialaisfilosofi Umberto Eco, jonka mielestä länsimainen kulttuuri alkoi rappeutua siitä hetkestä, kun kuulakärkikynä korvasi täytekynän (puhumattakaan kirjoituskoneesta, saati tietokoneesta). Kuulakärkikynä tuhosi Econ mielestä persoonallisuuden ja esteettisyyden kirjoittamisesta. Tietokoneella kirjoittaminen taas muutti ajattelua, sillä kynällä kirjoitettaessa lause oli aina ajateltava valmiiksi ennen sen paperille panemista. Tietokoneen näppäimistö taas mahdollistaa jatkuvan korjaamisen.

Nimikirjoituksessa silmän ja käden yhteistyö ja sutaisun ainutkertaisuus ovat yhä läsnä, vaikka jälki ei kaunista olisikaan. Onko pin-koodi persoonattomuudessaan helpompi näppäillä harkitsematta kuin vääntää kynällä allekirjoitus? Ja miten käy nimmarien pyytämisen? Kelpaako Jari Litmaselta pin-koodi tai pankkitunnus?

Kullervo pururadalla

Tänään piti olla tärkeä päivä. Kolme vuotta polvivamman ja vajaat kaksi vuotta vain osittain onnistuneen tähystysleikkauksen jälkeen lähdin aamulla ensimmäiselle juoksulenkille kuluvalla vuosikymmenellä. Tätä oli pohjustettu pari kuukautta sauvakävelemällä ja pyöräilemällä. Hyvä uutinen: polveen ei sattunut. Huono uutinen: uudet, kipeä polvi mielessä ostetut erittäin hyvin vaimennetut juoksukengät kramppasivat heti alkuun säärten ja pohkeiden lihakset. Juoksemisesta ei tullut mitään, kun pomppi joustinpatjojen päällä pohkeet jumissa. Luonteeni mukaisesti suhtauduin tähän yhtä akuismaisesti kuin Kalevalan Kullervo leipään leivottuun kiveen. Hammasta purren ja itsekseni kiroten laahustin ja välillä kävelin, kun laahustamisestakaan ei tullut mitään. Kuuden kilometrin lenkistä "juoksin" ehkä reilun kolmanneksen. Myönnettäköön, että ehkä juoksulihasten rapakunto saattoi vaikuttaa tähän, mutta kyllä sieppasi. Ehkä totun uusiin kenkiin, ehkä vielä pystyn joskus juoksemaan. Ja hoen itselleni, että ainakaan polveen ei sattunut. Pikkuisen kyllä saman jalan akilleeseen, joka repesi viisi vuotta sitten.

Rock, rock ja rock

Tietofinlandia-raadilta jäi tänä syksynä tyystin huomaamatta, miten suurta osaa suomalaisesta kulttuurihistoriasta kirjoitettiin nyt ensi kertaa pieteetillä ja perusteellisesti. Kaikki kunnia Vesa Sirenin tuhatsivuiselle kapellimestarimatrikkelille, mutta Tietofinlandia olisi oikeasti kuulunut joko Jukka Lindforsin, Markku Salon ja Raimo Pesosen Tuomari Nurmio -kirjalle "Dumari. Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan" (WSOY) tai sitten John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan perusteelliselle elämäkerralle Albert Järvisestä (Johnny Kniga).
Kotimainen rock-kirjallisuus ei aina ole tasollaan häikäissyt, mutta nyt häikäisee. Molemmat suurmiehet ovat saaneet pieteetillä kirjoitetut, kuvatoimitetut ja tyylikkäät kirjat. Niiden ainoa ongelma on se, että järkälemäisinä opuksina niitä ei uskalla lukea illalla snängyssä, sillä jos sattuu nukahtamaan kirjan kanssa, nenä saattaa murtua opuksen kaatuessa kasvoille.
Mainiota taustatukea kirjakaksikolle antaa YLE Teeman dokumenttisarja Rock-Suomi, joka on aivan loistava omassa lajissaan. Se tarjoaa paitsi puhuvia päitä ja musiikkinäytteitä, myös fiksuja näkökulmia siihen, miksi suomalaisesta rockista tuli niin oma leimaista kuin se on.
Näistä kolmesta kulttuuriteosta sydämellinen kiitos ja niin syvä kumarrus kuin keski-ikäiseltä irtoaa.