Oppi-isät

Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipoikaa (Bazar) ei tarvitse kovin pitkälle lukea, kun lukija oivaltaa, että tämä mikään tavan svedudekkari ole: uskottavuus lentää jo kättelyssä pihalle, ja sen tilalle vedellään rivakasti muutamalla ranskalaisella viirulla keskeiset ihmissuhteet ja pähkinä purtavaksi.
Ruotsalaista Oppipojassa on, että sitä ei varmaankaan olisi ilman Mankellia ja Larssonia. Heiltä on ammennettu oppia, kuten myös Thomas Harrisilta. Loppu on silkkaa kirjoittamisen ammattitaitoa: sitä, miten lukijaa pidetään koukussa ja miten tätä viedään kyseinen koukku alahuulessa. Se on enemmän tekniikkaa kuin luovuutta, mutta jos tekniikka on näin hyvin hallussa, taiteellinen vaikutelma saa ihan vapaasti jäädä soittamaan kolmatta viulua.
Ruotsalaisten osaaminen on tässä suhteessa kadehdittavaa. Oppipojassa veto on lerpahtaa vain kerran, ja sitten mennään taas. Liki 600 sivua puhtaaksi viljeltyä trilleriä, jossa jännite kantaa aivan alusta lopun ylikin, on huima saavutus. Tässä maaottelussa meillä ei olisi minkäänlaista saumaa.
Oppipojan tekijöiden tärkein oivallus saattaa olla se, että tällaisen dekkari/trillerin uskottavuus ei rakennu suhteessa todellisuuteen vaan ihan pelkästään lajityypin omiin sääntöihin. Sebastian Bergman ei ole yhtä symppis kuin Kurt Wallander, mutta ei hänen tarvitsekaan.

http://www.bazarforlag.fi/asema/oppipoika/6425