Miten dekkaritin on rikottava kymmentä käskyä

1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.
Herranpelkoinen dekkari voi olla vain tylsä. Raha, valta, seksi ovat niitä jumalia, joista nykydekkari tehdään.

2. Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.
Dekkarit ilman kiroilua ovat tylsiä, ja kiroilu on usein osa sankarin persoonallisuutta, ja mitä kekseliäämmin hän osaa käyttää väärin Herran, Jumalansa nimeä, sitä piristävämpää luettavaa dekkari yleensä on. Eli käytä, kunhan käytät nokkelasti.

3. Pyhitä lepopäivä.
Sankarilla ei ole lepopäiviä tai työaikoja vaan hän työskentelee, kunnes tapaus on selvitetty. Perhe ja harrastukset siitä kärsivät, kuten terveyskin, mutta rikollisilla ei heilläkään ole työaikoja. Dekkari antaa meille mallia myös työelämään sitoutumisesta. Vain lopputulos merkitsee, sen jälkeen voi taas vajota viettämään unettomia öitä viskipullo kourassa nojatuoliin Rollareiden soidessa taustalla.

4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
Tätä pitää rikkoa kahdella tasolla: 1) Päähenkilöillä sankarilla sekä roistolla on usein ongelmallinen suhde vanhempiinsa, yleensä isään. Nämä traumat tekevät usein hänestä, mikä hän on. 2) Sankarin on kunnioitettava jotain esimiehistään mutta heistä on löydyttävä myös sankarin työtä hankaloittava "isä". Kapinallisuus tekee sankarista kiinnostavan: hän noudattaa yhteiskunnan sääntöjä de facto muttei de jure. Isiä ja äitejä edustavat dekkareissa myös poliitikot ja viranomaiset: he ovat aina korruptoituneita tai liian pehmeitä.

5. Älä tapa.
Ilman väkivaltaa dekkaria ei olisi. Mutta älä tapa liikaa, ja jos tapat, tapa tyylillä. Verellä mässäily ei onneksi kuulu suomalaiseen dekkariin .

6. Älä tee aviorikosta.
Tee vain. Mielellään epäillyn tai kollegan kanssa. Ensin mainittu luo tarinaan kiinnostavan moraalisen ristiriidan (kovaksi keitetty), jälkimmäinen työyhteisöön ja yksityiselämään, jos sellaista on.

7. Älä varasta.
Tämä kirjailijalle: varasta todellisuudesta tai mistä muusta kirjallisuudenlajista hyvänsä, kunhan teet lainasta kirjoittamalla omaasi.

8. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
Roisto valehtelee joka tapauksessa, joten miksei sankarikin, jos tulosten saavuttaminen niin edellyttää. Tässä taas sankari voi saada kiinnostavaa moraalista särmää.

9. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.
Tämä kirjailijalle ammatillisella tasolla. Meilläkin on jo niin menestyneitä dekkaristeja, että heidän jäljittelynsä voi lyödä leiville. Ei kuitenkaan niin menestyneitä kuin Ruotsissa, jossa seuraavaksi Stieg Larssoniksi on kovaa tunkua. Älä siis tavoittele lähimmäisesi intellektuaalista omaisuutta. Kirjoita omat henkilösi ja oma tarinasi omalla tyylilläsi. Jos olet tarpeeksi hyvä, se riittää. Ellet ole, sinusta tulee vain huono kopio.

10. Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.
Tätä käskyä dekkarissa pitää noudattaa. Sankarin on kaikesta huolimatta oltava eettisesti jalo hahmo. Kaverin vaimo jätetään rauhaan, vaikka tämä flirttailisikin, oma tiimi riittää, eikä ylikomisarion Jaguaria kannata kadehtia vaikka itse ajaisikin vanhalla Astralla. Jos sankari haluaisi tätä kaikkea ja vielä saisi ne, seuraava kirja jäisi kirjoittamatta.

VHS-nostalgiaa

Peter von Bagh on varmaan vieläkin sitä mieltä, että leffat pitää katsoa leffateatterissa, koska videolta kuva on aina huonompi, ruutu pieni ja ääni ohut.
Itse en enää jaksa nostalgisoida alkuperäisen elokuvaelämyksen nimeen, sillä eivät leffateatterit itsekään usko elokuvan voimaan – ellei 3D:tä sellaiseksi lueta.
Seuraava nostalgia-aalto olkoon siis VHS. Olin alkuviikon sairaana ja kuumeen ollessa tapissa kaivoin kellarin 600 VHS-leffan kokoelmastani vanhaa Coppolaa ja katsoin makkarin pikkutelkkarista. Silmä alkoi pian antaa anteeksi kuvan tekniset puutteet.
Hauskinta oli kuitenkin havaita, kuinka nopeasti ihminen vieraantuu vanhasta tekniikasta. Vessakäynnin ajaksi piti pysäyttää leffa ja panikoin, että kaukosäätimessä ollut muistipaikkaa: leffanhan joutuu aloittamaan alusta, jos sen stoppaa! Meni tovi ennen kuin tajusin, että nauha jää juuri siihen, mihin sen pysäyttää, toisin kuin digitaalisessa muodossa.
Yhtä asiaa jäin ikävöimään erinomaiseksi jälleen kerran paljastunutta Keskustelua katsoessani: pitikin antaa se vanha pieni kuvaputkitelkkari pois.

Miksi lähteä kotoa?

Kirjallisuusesseisti Alberto Manguelilta on taas tullut uusi kokoelma, nimeltään A Reader on reading (Lukija lukemisesta). The Guardianin Ian Sansom kutsuu kirjaa ”lukemisen mestariluokaksi”.
Tällaisia kirjoja kaivattaisiin suomeksikin, kun yhä useampaa kiinnostaa vain se, luetaanko kirja kovakantisena, pehmeäkantisena, lukulaitteelta, tabletilta vai kännykästä, ei se, mitä ollaan lukemassa. Manguelin kauniin ajatuksen mukaan kirjat – missä formaatissa hyvänsä – ovat ”kompasseja, jotka opastavat meitä sekä itsemme löytämisessä että maailman tutkimisessa”. Jos ja kun näin on, miksi lähteä kotoa?
http://yalepress.yale.edu/yupbooks/book.asp?isbn=9780300159820

Lontoon kirjamessut 2010

Kiitos tuhkapilven olin niitä harvoja suomalaisia, jotka pääsivät käymään tämänvuotisilla Lontoon kirjamessuilla. Itsekään en olisi mennyt, ellen olisi jäänyt jumiin Lontooseen odottamaan kotimatkaa.
Messuilla oli tietysti epätavallisen hiljaista, ja joutilaat agentit ja kustantajat näpräilivät pääasiassa puhelimiaan, kun kaikki tapaamiset ulkomaalaisten kanssa oli peruttu.
Vipinää riitti joillakin osastoilla. Isoilla megakustantajilla oli tietysti vieraita, mutta myös pienemmät ja kiinnostavat, kuten Canongate, Serpent's Tail ja Faber and Faber, olivat mukavasti miehitettyjä. Itse Jamie Byng (Canongate) veti rempseää showta osastolla.
Messuilla puhuttiin tietysti ja yhä digitalisoitumisen vaikutuksista. Se on asia, jota ei tunnuta saatavan haltuun millään, koska yhdestä ratkaistusta asiasta sikiää aina kaksi uutta ratkaisua edellyttävää asiaa. Laitteisto, tekijänoikeudet ja hinnoittelu ovat vain alkua sille kaikelle, mistä on jotenkin päästävä yhteisymmärrykseen ennen kuin sähkökirjasta tulee massahyödyke.
Sitä päivää odotellessa ostin taas Lontoosta Ishiguron, Faulksin ja Hornbyn uusimmat pokkareina. Bussimatkalla Lontoosta Tukholmaan ei tarvitse huolehtia akun kestävyydestä.

Paikan henki

Olen huomenna lähdössä Oxfordiin ja retken yhtenä tarkoituksena on kulkea komisario Morsen jalan- ja tuopinjäljissä.
Sain eilen postissa Morse & Lewis -matkaoppaan, jossa on tarkasti dokumentoitu tv-sarjojen tapahtumapaikat. Pettymyksekseni huomasin, että toisin kuin kirjoissa, joissa kaupungille ollaan uskollisia, tv-sarjassa töytäillään siellä sun täällä. Kuvauspaikkojen keskeisenä valintaperusteena oli se, että kuvausryhmä oli kyettävä parkkeeraamaan sinne kalustonsa. Sarjassa saatetaan siis kulkea yhden collegen portista sisään ja tulla ulos toisen collegen portista. Morse lähtee Jaguarillaan pubin edestä ja seuraavassa risteyksessä onkin jo toisella puolen kaupunkia.
Miten käy paikan hengen, joka on lukijan päässä ennalta ohjelmoituna? Iskeekö jakomielitauti? Pitäisikö sittenkin jäädä kotiin?

Karsi ja lisää moraali

Jens Lapiduksen Stockholm noir -sarjan kirjat viehättävät minua niiden moraalittomuuden vuoksi. Siksi Daniel Espinosan filmatisointi trilogian avausosasta Rahalla saa (Snabba cash) on pettymys. Leffa lähtee räväkästi liikkeelle, mutta sortuu puolenvälin jälkeen moralismiksi. Miksi?
Romaanifilmatisointien ongelma on, että käsikirjoituksesta on karsittava ainakin puolet kirjan aineksesta pois. Mutkia suoriksi siis. Samoin henkilöhahmojen päänsisäinen toiminta on joko muutettava repliikeiksi tai seinille tuijotteluksi. Rahalla saa on esimerkki tämän ongelman ylitsekäymättömyydestä. Otsasuonet kenties pullottavat, kun JW karjuu voimattomuuttaan, mutta katsoja ei valaistu.
Kirja on yksityinen elämys, elokuva kollektiivinen. Siksi elokuvalle moraali on tärkempä asia kuin kirjalle. Lapidus-filmatisoinnissa se näkyy tappaja-Mradon henkilössä, joka on olennaisesti muuttunut kirjasta. Siinä psykopaattinen Mrado haaveilee tyttäryytensä huoltajuudesta, filmatisoinnissa hän on huoltaja, minkä ansiosta loppu menee aivan siirapiksi. Onhan tietysti ajateltava elokuvan naiskatsojiakin, sillä kassamenestykseksi aiotussa leffassa on aina oltava jokaiselle jotain.

Turha huoli

Tämä vain kommenttina edelliseen blogiin. Ennakkoluulot osoittautuivat täysin virheellisiksi: Peter Franzenin Tumman veden päällä on toistaiseksi paras kotimainen kaunokirja tänä vuonna. Se palautti mieleeni, miltä märkä lapanen maistuu ja ulkosaunassa paljusta niskaan kaadettu huuhteluvesi tuntuu.

Julkimokirjallisuutta

Posti toi tänään näyttelijä Peter Franzenin esikoisromaanin vedoksen. Kirja ilmestyy ensi viikolla.
Ennakkoluuloista pitäisi päästä irti, mutta kovin helppoa se ei ole. Kun julkisuudesta muutoin tuttu henkilö julkaisee kirjan, yllättää (ja yllättää?) kriitikkoparka itsensä ajattelemasta, että julkaisukynnys on kenties ollut tavallista matalammalla kirjailijan jo valmiin julkisuuden takia. Kustantajan suurin työ kun on saada kirjalle ja kirjailijalleen näkyvyyttä eli julkisuutta.
Tämä perusasenne on epäreilu, se myönnettäköön. Julkisuuden henkilöllä on aivan samat eväät kirjoittaa hyvä kirja kuin kenellä muulla hyvänsä, ja jokainen kirja ansaitsee ennakkoluulottoman kohtelun (ei koske ns. vaalikirjoja).
Mutta silti. Julkisuus ei muutu rahaksi, ellei julkisella ihmisellä ole jotain hyödykettä myytävänä – oli se aineeton hyödyke tai ei. Ex-misseistä on tullut levylaulajia ja ex-ministeristä dekkaristi. Mutta miksei näyttelijä ryhdy levylaulajaksi vaan kirjailijaksi, koska hän luultavasti koulutuksensa pohjalta osaa ainakin vähän laulaa?
Nyt sydän ja pää apposen avoimena käännän Peter Franzenin kirjasta nimiösivun: Tumman veden päällä…

Typeryys tuottaa otsikoita

Tämä aamun Hesari otsikoi: "Käsityöt ja piirtäminen lisäävät nuorten ylipainon riskiä". Vetäisin kahvit väärään kurkkuun ja verenpaineeni nousi ennätyslukemiin.
En jaksa uskoa, että joku joka väittelee aiheesta tohtoriksi Helsingin yliopistossa, olisi niin tyhmä, että menisi väittämään tällaista kausaalista yhteyttä. Paitsi jos kyseessä sattui olemaan lääketieteen väitös, joissa hyväksytään sellaiset syy-seurausväittämät, jotka eivät yhteiskuntatieteissä mene läpi edes proseminaarivaiheessa.
Uskotaan, että asialla oli toimitussihteeri, jonka piti keksiä nasakka otsikko. Uutisessa itsessäänkin kuitenkin väitettiin, että "muun muassa piirtäminen ja maalaaminen tai käsitöiden teko lisäävät ylipainoisuuden riskiä".
Eivät taatusti lisää. Sitä sen sijaan lisäävät vanhemmat, jotka ruokkivat lapsiaan eineksillä ja pikaruoalla ja jotka kuskaavat jälkikasvuaan autolla kaikkialle, mikä on oman tontin ulkopuolella. Taiteen tai käsitöiden harrastaminen eivät tee ketään läskiksi, jos hän syö ja liikkuu normaalisti. Väite on suorastaan idioottimainen – niin hölmö, että pian joku kansanedustaja varmaankin esittää taideaineiden vähentämistä kouluissa ja matemaatiikan lisäämistä, koska sen ei ole todistettu lihottavan lapsia.
Pari vuotta sitten (ainakin uutisen mukaan) joku välkky väittelijä Kuopion yliopistosta esitti tosissaan, että yksinhuoltajien lapset tekevät muita useammin itsemurhan. "Tulos" – perustui se sitten millaiseen tutkimusaineistoon hyvänsä – oli törkeä. Minusta siitä olisi voinut nostaa joukkokanteen.
Enemmän totta olisi varmaankin ollut tulos, jonka mukaan perheensä jättävä isä tappaa lapsensa

Kirja on itsensä myyntipakkaus

Useimmat kaupasta ostamamme tuotteet tulevat myyntipakkauksessa, josta itse asia sitten puretaan. Toisin on kirjojen kohdalla: niissä itse tuote on samalla myyntipakkaus.
Suomessa tehdään toki hienojakin ajatusten ja tekstien myyntipakkauksia, mutta monissa tapauksissa kansi ja muu ulkoasu ovat vain välttämätön paha.
Huono kansi ei välttämättä estä kirjaa myymästä, mutta hyvä kansi myy varmasti. Sen on paitsi oltava näyttävä ja kiinnostava, myös osuttava kohderyhmäänsä.
Samasta kirjasta eri maissa julkaistavien versioiden kansien vertailu on kiinnostavaa. Esimerkki tästä on Millions-lehden artikkeli, jossa katsellaan rinnakkain samojen kirjojen jenkki- ja brittiversioita.
http://www.themillions.com/2010/03/judging-books-by-their-covers-u-s-vs-u-k.html

iPadkö se on?

Sähkökirjoista ja niiden lukulaitteista on kohkattu pari viime vuotta niin paljon, että niiden aika lienee lopulta käsillä. Käärmettä pyssyyn, kuten tiedätte.
Kyse ei ole ylivertaisesta tekniikasta, sillä näytön sähköistä paperia lukuun ottamatta Kindlen kaltaisissa lukulaitteissa ei ole mitään sellaista, mitä tavallisesta läppäristä ei olisi löytynyt jo pitkään. Sähköisessäkin paperissa juju on siinä, että kukaan ei ole onnistunut kehittämään kohtuuhintaista akkua, joka kestäisi sähkökirjassa tarpeeksi kauan.
Sähkökirjan läpimurrossa on kyse yksinomaan siitä, että kustantajat ja lukijat saadaan viimeinkin uskomaan siihen. Amazonin Kindle raivasi tietä, mutta nyt näyttää siltä, että Applen hypetetty iPad saattaa olla se laite, jonka avulla sähkökirja tekee läpimurron globaaleille massamarkkinoille. Isot amerikkalaiset kustantajat on otettu heti alussa hankkeeseen mukaan, ja muu maailma seuraa perässä.
Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että laitteena iPad ei ole tekninen harppaus vaan jotain jo kehitettyjen laitteiden väliltä. Ja vaikka moni yritys tuo markkinoille iPadia kehittyneempiä laitteita, Applen gloriaa niillä ei ole.