Jens Lapiduksen Stockholm noir -sarjan kirjat viehättävät minua niiden moraalittomuuden vuoksi. Siksi Daniel Espinosan filmatisointi trilogian avausosasta Rahalla saa (Snabba cash) on pettymys. Leffa lähtee räväkästi liikkeelle, mutta sortuu puolenvälin jälkeen moralismiksi. Miksi?
Romaanifilmatisointien ongelma on, että käsikirjoituksesta on karsittava ainakin puolet kirjan aineksesta pois. Mutkia suoriksi siis. Samoin henkilöhahmojen päänsisäinen toiminta on joko muutettava repliikeiksi tai seinille tuijotteluksi. Rahalla saa on esimerkki tämän ongelman ylitsekäymättömyydestä. Otsasuonet kenties pullottavat, kun JW karjuu voimattomuuttaan, mutta katsoja ei valaistu.
Kirja on yksityinen elämys, elokuva kollektiivinen. Siksi elokuvalle moraali on tärkempä asia kuin kirjalle. Lapidus-filmatisoinnissa se näkyy tappaja-Mradon henkilössä, joka on olennaisesti muuttunut kirjasta. Siinä psykopaattinen Mrado haaveilee tyttäryytensä huoltajuudesta, filmatisoinnissa hän on huoltaja, minkä ansiosta loppu menee aivan siirapiksi. Onhan tietysti ajateltava elokuvan naiskatsojiakin, sillä kassamenestykseksi aiotussa leffassa on aina oltava jokaiselle jotain.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
-
Jörn Donner on henkilökohtainen supersankarini, ja olen aina rakastanut hänen romaanejaan (Mammuttia en tosin ole vielä lukenut). Hyväosaist...
-
Ruoka on Suomessa kallista, siitä kukaan ei ole eri mieltä. Mutta Suomessakin on mahdollista tehdä halpaa ja hyvää ruokaa, kuten tätä porkka...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti