Kalan syömisen vaikeudesta

Syö särkeä, se kasvattaa järkeä, kuuluu vanha viidakon sanonta. Tämä viittaa ilmeisestikin kalan sisältämiin rasvahappoihin, jotka ovat aivotoiminnalle ja verenkiertoelimistölle eduksi. Mutta mitä enemmän kalan syömistä tänä päivänä ajattelee, sitä monimutkaisemmaksi kysymykseksi se muodostuu.

Kuinka paljon ja mitä kalaa? Villiä vai kasvatettua? Mistä ja miten pyydettyä? Herkkua vai ravintoa?

Jokunen vuosi sitten tein periaatepäätöksen, etten syö enää tonnikalaa. Syy tähän oli, että tiettyjä tonnikalalajeja kalastettiin liikaa ja niiden kannat olivat vaarassa. Selvä peli oli olla syömättä minkään sortin tonnikalaa. Sitten aloin boikotoida turskaa, koska sekin kärsi ryöstökalastuksesta ja kannat olivat huvenneet liki olemattomiin. (Tämä asia on sittemmin muuttunut, ja syön taas innolla turskaa.)

Herkkusuuna kartoin kasvatettua kalaa ja himosin villiä, koska ero niiden välillä oli sama kuin sohvaperunan ja huippu-urheilijan. Kasvatetun kalan liha eli lihakset ovat pelkkää höttöä, kun villi kala taas on joutunut uimaan ja treenannut siinä puuhassa lihansa kiinteän makoisaksi. Kalankasvatus kaiken kukkuraksi rehevöitti vesistöjä.

Järvikala maistui tietysti aina kun sitä sai.

Olisipa maailma vielä yhtä yksinkertainen.

Ensin kolahtivat järvikalan syöntisuositukset, joissa en ollut kohderyhmää, mutta jotka jättivät epäilyksen siemenen takaraivoon: lisääntymisikään saakka haukea, silakkaa, merilohta ja taimenta kerta tai korkeintaan kaksi kuussa. Ja jos söi järvikalaa paljon eli monena päivänä viikossa, niin sitten vain sitä pienempää. Pari vuotta sitten uutisoitiin myös, että Päijänteen kaloista löytyy särkylääkejäämiä, jotka ovat peräisin vesistöön lasketuista jätevesistä.

Ja samoihin aikoihin otsikoihin puolestaan nousi se tosiasia, että Itämeren villi lohi oli uhanalaista, vaikka toinen suurista kauppaketjuista sitä vielä satunnaisesti myi. Tämän uljaan kalan sijasta pitää nyt tyytyä tehorehulla kasvatettuun pussiloheen, joka on terhakkaa vain väriltään ja joka sulaa pannulle.

Kalalle on tapahtunut ruokapöydässä se, mitä toisaalla kutsutaan polarisoitumiseksi. Yhtäältä siitä tulee harvinainen herkku. Villi kala, joka on pyydetty oikein ja sen jälkeen käsitelty ja valmistettu oikein, nousee arvossa ja kuuluu pian vain juhlapöytään ja parempiin ravintoloihin.

Sen vastakohta on kasvatettu muonakala, jolla ravitaan meidät massat. Lähellä tuotettu kala on terveellisin ja ympäristön kannalta kestävin vaihtoehto, koska se ei tule villistä luonnosta pyydettynä vaan jättimäisistä tuotantolaitoksista, joita viranomaiset valvovat.

Saaliin sijasta kyseessä on kuitenkin tuote. Kaukana ei olla siitä, että kaupan tiskiltä ostettava kala on yhtä kiehtova asia kuin ketsuppi.