Mies joka unelmoi sauvakävelystä

Vuosi sitten heinäkuussa olin onnellinen. Kolmatta kuukautta olin pystynyt juoksemaan vuosikausien vammakierteen jälkeen, polvitukien kanssa, mutta silti. Sitten lenkin jälkeen oikean jalan akilles oli äkkiä kipeä. Pidin viikon tauon ja yritin uudelleen lenkille. Puolen kilometrin jälkeen nilkutin kotiin.

Parin viikon kuluttua kävin lääkärillä. Hän osasi sanoa, että katsellaan. Vaiva ei helpottunut vaan paheni levosta huolimatta. Tilasin ajan erikoislääkärille, joka suositteli fysioterapiaa. Fysioterapeutti antoi jumppaohjeet, jotka löytyivät kylmägeelin mainojulisteesta, ja kantalaput kenkiin. Ei auttanut. 

Kävin ortopedillä, joka tutki jalan ultraäänellä: ei näkyvää vammaa. Kuukauden tulehduskipulääkekuuri. Lääkäri antoi kuitenkin passituksen varmuuden vuoksi magneettikuvaan: paksuuntunut ja tulehtunut, muttei repeämää.  Ei muuta kuin lisää jumppaa, kyllä se siitä. Mutta kun ei. 

Sitten kävin tuskaisena ja ahdistuneena omalla työterveyslääkärillä, joka oli sattumalta erikoistunut urheiluvammoihin ja osasi antaa vaivalle nimen: tendinoosi eli krooninen akillesjänteen tulehdus. Sain lähetteen fysioterapiaan ja rohkaisun: yleinen vaiva, kestää tavallisesti pari–kolme kuukautta, joskus puolikin vuotta mutta 99 prosenttia paranee. Kuukauden tulehduskipulääkekuuri taas. Kävin fysioterapeutilla, joka oli sympaattinen kaveri, muttei osannut selittää, mistä moinen vamma syntyy ja miten se paranee. Sain ohjeen kumpata kylmägeelijumppaa ja kaikenlaista muuta ohjetta, joilla yritettiin estää niitä vaivoja, joita aiheutui linkkaamisesta.

Syksyllä jalka sen kuin paheni. Se ei kestänyt edes kävelemistä. Kilometrin kävelyn jälkeen en kyennyt ponnistamaan oikealla jalalla lainkaan vaan laahasin sitä mukana. Akilles oli kosketusarka ja tuplasti paksumpi kuin vasen. Minua vitutti suunnattomasti: harva asia vie keski-ikäiseltä mieheltä niin arvokkuuden pois kuin jatkuva linkkaaminen. Sitten en enää kyennyt tekemään edes jumppaa, kun akilles oli niin kipeä (minulla on aika korkea kipukynnys). Portaiden laskeutumiseen tarvitsin kaidetta.

Olin käyttänyt pari tuhatta euroa erilaisiin erikoislääkäreihin ja muihin asiantuntijoihin, eikä kukaan osannut selittää, mistä tuo vamma oli tullut ja miten se paranisi. Konkreettisin apu oli Mobilat-geelin mainoksen jumppaohje, jonka tarkoitus oli vahvistaa akillesta, joka oli niin kipeä, ettei sitä voinut vahvistaa. Aloin unelmoida sauvakävelystä.

Vittumaisen luonteen ohessa huonoin osa minusta on oikea jalka. Ennen tendinoosia samainen akilles repesi jalkapallopelissä noin kahdeksan vuotta sitten. Se oli karvan verran kiinni, joten jalkaa ei operoitu, vaan sen annettiin arpeutua. Kaksi kuukautta kipsi jalassa. Vaimo kielsi jalkapallon. Nelisen vuotta sitten liukastuin ja tein yhden jalan ripaskatyylisen alastulon oikealla jalalla. Rustovaurio ja tähystysleikkaus, jonka onnistumismahdollisuudeen leikannut lääkäri arvioi noin 50 prosentiksi. Taisin kuulua siihen väärään puolikkaaseen, koska polvi pysyi kipeänä seuraavat kolme vuotta ja siihen jäivät tennis, sulkapallo ja muut mailapelit.

Silloin en vielä unelmoinut sauvakävelystä, vaan pidin sitä nolona lajina. Se oli kuitenkin vielä nolompaa vesijuoksua lukuun ottamatta liki ainoa laji, johon pystyin. Polvituet päälle ja sauvojen kanssa metsään. En tiennyt, miten onnekas olin. Pikkuhiljaa ryhdyin varovasti juoksemaan loivat alamäet ja sitten tasamaat. Lopulta pystyin jättämään sauvat kotiin ja juoksemaan rauhallista vauhtia Litti-tyylilläni (eräs jalkalääkäreistä totesi heti sääreni nähtyään, että olen varmasti pelannut jalkapalloa). Se tuntui hyvältä, vaikka polvi vaatikin usein buranaa ja kylmää lenkin jälkeen. Sitten tuli heinäkuu 2014.

Olen kärsinyt tendinoosista nyt yli vuoden. Alkukesästä lopetin jumpan, koska akilles kipeytyi siitä joka kerta. Eräänä päivänä sitten tajusin, että akilles oli jäykkä ja kipeä enää vain aamuisin. Päivän myötä kipua tuskin huomasi. Pyöräilystäkään se ei enää ärtynyt. Päätin tilapäisesti unohtaa Mobilat-jumpan.

Tänään kaivoin pyörän taas esiin. Takakumi oli puhki (toista kertaa tässä kuussa). Laitoin sen takaisin vajaan, kaivoin lenkkikengät kaapista ja sauvat kuistin nurkasta. Lähdin tutulle reitille Laajavuoreen. Reilut kymmenen kilometriä ja puolitoista tuntia myöhemmin istun tässä sohvalla kylmäpussi nilkassa. Jalka ei tunnu ainakaan nyt pahalta. Lopullinen tuomio tulee huomisaamuna.

Kenties unelmastani on tullut totta.

Raaka-aine & raaka-aine (mutta mitä niistä on tehty?)

Että Pöllöwaarikin, huoh...

Joskus se oli ehkä piristävä oivallus ja mukavaa vaihtelua, muttei enää pitkään aikaan: fiineimpien ravintoloiden ruokalistoilta saattoi lukea raaka-aineet sen sijaan, että niihin olisi kirjoitettu ruoka-annoksen nimi. Ei tätä Suomessa keksitty, mutta kuten aina kaikki huonot ideat, se omaksuttiin täälläkin sen kummemmin rykimättä ja vuosien vieriessä yhä kauempana pääkaupunkiseudusta.

Tuoteseloste ruokalistana on periaatteessa kai ihan kannatettava juttu, mutta eikö ravintoloista tosiaankaan löydy sellaisia henkilöitä, jotka osaisivat kirjoittaa kokonaisia lauseita ja kertoa niissä raaka-aineiden lisäksi sen, millä tekniikalla annos on valmistettu ja onko siinä kenties myös muita jujuja, joiden takia se kannattaisi valita? 

Onko tämä pelkästään tekosyy sille, että asiakas joutuu pakosta kuuntelemaan suullisen esityksen aiheesta? 

Ja tuijottamaan niska jäykkänä yliviistoon tarjoilijaa, kun olisi voinut saman asian lukea rauhassa ja kysyä, mikäli asia ei tekstistä tullut selväksi?

Luulen, että pohjimmiltaan kyse on siitä, että ravintoloissa on kyllästytty vittuiluun yhteenkirjoitusvirheistä.

Koska kaikessa kulttuurissa näkyy lopulta ns. trickle down -ilmiö, pian varmaan tuijotamme snagarilla aamuyön tunteina harittavalla katseella seuraavanlaista menua:

Chef suosittelee:

B-luokan ruokamakkara & luonnonsuoli

vesihöyry

Pakasteranskanperuna & B-luokan ruokamakkara

kananmuna, keltasipuli, pikkelöity kurkku

Paahtoleipä & sipulimakkara

keltasipuli, pikkelöity kurkku, tomaatti, sinapinsiemen

Keitinpiirakka & possu

ananas, juusto, roquefort

Keitinpiirakka (grand) & possu

roquefort, pikkelöity kurkku, valkosipuli, kananmuna, valkosipuli, tomaatti, sinapinsiemen, B-luokan ruokamakkara

Juomasuositus:

Maito, 0,5 l (1,5 %)

Munasta kiinni

"Ruoanlaittoa ilman kananmunaa on mahdoton ajatella. Mutta voiko munaa valmistaessa munata?"

Jos jokin asia tässä maailmassa on täydellinen, se on muna. Monikäyttöinen kuin mikä, esteettisesti täydellisessä ja huippukestävässä pakkauksessa ja vieläpä ravintosisällöltään aivan verraton. Silti muna on aliarvostettu ja se valmistetaan ruoaksi usein miten sattuu.

Ranskalaiset osaavat arvostaa kanamunaa. Meillä munakkaasta käy mikä tahansa sotketuista munista valmistettu lettu muttei ranskalaisille. ”Sellaista ei ole olemassakaan kuin aika hyvä munakas”, todetaan ranskalaisessa sananlaskussa. Legendaarinen pariisilaisravintoloitsija Raymond Oliver taas esitti asian näin: ”Taideteos on aina seikkailu, eikä munakas muodosta poikkeusta tästä säännöstä.” Julkkiskokki Gordon Ramsay puolestaan on kertonut testaavansa ravintoloihinsa hakevat kokit panemalla heidät tekemään munakkaan: ellei osaa tehdä hyvää munakasta, ei taatusti osaa monimutkaisempiakaan ruokia.

Asian ytimeen

Muna on niin hieno raaka-aine, ettei sitä kannata lähteä hirveästi ruuvaamaan.

Molekyylikokkaamiseen kallistuneissa huippuravintoloissa onkin jo tovin tarjoiltu niin hienostunutta ruokalajia kuin 63-asteista kananmunaa. Sen juju on, että 63 asteessa valkuainen hyytyy, mutta keltuainen on yhä juokseva (se alkaa hyytyä vasta 70 asteessa). Ei muuta kuin kokeilemaan.

Haasteellisen 65-asteisen (tasaluku kelvatkoon kotikeittiössä) munan valmistamisesta tekevät välineet. Halpahallista ostettu paistolämpömittari ja Rosenlewin Kotiliesi 50 eivät ole ihan ammattivehkeitä. Uunin säätäminen niin, että lämpötila pysyy 65 asteessa, vaatii jatkuvaa nappulan kääntelyä ja luukun availua.

Otan kaksi huoneenlämpöistä munaa ja laitan ne pienessä kulhossa 65-asteisessa vesihauteessa uuniin. Kolmannen munan rikon ystäviltä Berliinin-tuliaiseksi saatuun muotoiluklassikkoon: Bauhaus-gurun Wilhelm Wagenfeldin vuonna 1933 suunnittelemaan lasiseen munanhauduttimeen, ja laitan senkin uuniin.

Kahden tunnin kuluttua kaivan munat uunista. Patakinnasta ei näillä lämmöillä tarvitse käyttää. Munanhauduttimessa syntynyt lopputulos saa huokaamaan ihastuksesta. Juuri ja juuri hyytynyt valkuainen ja juokseva keltuainen. Maku on kohdallaan: ”elämäksi taittunut auringonvalo”, kuten keittäjäguru Harold McGee munasta runoilee.

Muikea hymy huulilla asettelen toisen, nyt vesihauteessa uunissa kypsytetyn munan kuppiin ja tempaisen siitä veitsellä pään pois. Tyrmistys! Valkuainen on aivan kirkas ja valuu pöydälle. Sormella kokeillen munan sisälämpö on lähellä ruumiinlämpöä. Jospa se johtuu siitä, että viilensin munaa hetken vesihanan alla? Puhkaisen toisen munan pään ja työnnän lämpömittarin keltuaisen keskelle. Tulos on vaivaiset 45 astetta.

Munankuori, joka on innoittanut kirkkoholvien ihanteellista rakennetta pohtineita arkkitehteja läpi vuosisatain, on myös hyvä lämmöneriste! Täydellisen keitetyn munan valmistamiseksi on tämän perusteella suositeltava prinssi Charlesin aamiaismunametodia. Hän saa eteensä neljä luomumunaa, joiden keittoajat poikkeavat toisistaan puolella minuutilla. Sitten munat riviin keittoajan perusteella. Jos eka on liian löysä, napautetaan seuraava auki, kunnes täydellinen muna on löytynyt.

Munia säästäen

Munakkaan vuoro. Satun lueskelemaan italialaisen esseistin Aldo Buzzin Täydellinen muna -nimistä kirjaa ja törmään siinä tarinaan ”yhden munan munakkaasta”, josta riittää kahdelle. Ajatus on niin omituinen, että tavallisen omeletin sijasta päätän kokeilla sitä.

Ohje on simppeli, kuinkas muuten. Otetaan lasillinen maitoa, johon sekoitetaan kaksi ruokalusikallista jauhoja. Rikotaan yksi muna, vispataan se haarukalla ja sekoitetaan maitoon. Maustetaan varovasti suolalla. Paistetaan voissa pannulla ja kääntämisen yhteydessä laitetaan pannulle toinen nokare voita.

Reseptin nerokkuus piilee siinä, että yhdellä iskulla syntyvät sekä pää- että jälkiruoka. Kun tarjoilet munakkaasta puolet esimerkiksi salaatin ja kermaviilikastikkeen kanssa, sinulla on kevyt lounas. Toinen puolikas hillon kanssa, ja sinulla on jälkkäri.

Yhden munan munakasta popsiessani tajuan, että olen syönyt tällaista ennenkin, Wienissä. Aivan, tämähän maistuu aivan Kaiserschmarrnilta. Tuo itävaltalainen klassinen jälkiruoka on tosin paljon mutkikkaampi tehdä ja tarjoillaan pölysokerin ja hedelmäkompotin kera, mutta pikaversio uppoaa kuin väärä raha. Maku on kuohkean pehmeä, hieman kuin pannulla paistettu pannari.

Kahdella litralla maitoa ja kymmenen munan pakkauksella ruokkii 20 ihmistä, resepti siis talteen lastenkutsuja varten.

Munameduusa

Uppomunan valmistaminen on hanke, jossa kotikokki yleensä onnistuu huonosti tai hyvin huonosti. Väitetään, että etikan lisääminen hiljalleen kiehuvaan veteen estäisi munan leviämisen meduusamaiseksi rihmastoksi, mutta siitä ei ole tieteellistä näyttöä – eikä tällä kokilla empiiristäkään. Tuore muna kuitenkin pysyy parhaiten koossa.

Hieman kireä kokki yrittää ensin laskea hymyilevään veteen munan pienellä kulholla, mutta varovaisuudesta huolimatta se leviää. Kauhalla homma onnistuu muuten paremmin, mutta valkuainen tarttuu kauhaan eikä tulos ole juuri siistimpi.

Paras siis tyytyä siivoamaan jäljet eli nostelemaan valkuaisrihmasto keltuaisen päälle tai leikkelemään pahimmat roippeet lautasella pois. Kypsennysaika on makukysymys. Ranskalainen kyökkivelho Michel Roux noukkii uppomunan pois kylvystä jo puolentoista minuutin jälkeen, ehdoton maksimi on viisi minuuttia. Itse pidän rouxahtavaan tyyliin valuvasta keltuaisesta.

Paahtoleivälle lämminsavulohta, sitten uppomuna ja päälle reilu kauhallinen hollandaisekastiketta (ohje löytyy esimerkiksi netistä tämän lehden reseptiarkistosta), niin sinulla on kalaversio klassikosta Benediktin munat.

Jos et halua ottaa riskejä, uppomunan voi tehdä siististi näinkin:
https://www.youtube.com/watch?v=ui2l6-OW4Mw

Muna…

• sitoo

Kuumennettaessa munan proteiinirakenne muuttuu ei-liukoiseen muotoon, jolloin se sitoo ruuan muita raaka-aineita toisiinsa. Keltuaisella on hyvä hyytymis- ja vedensidontakyky, joten sillä voi suurustaa keittoja ja kastikkeita.

• yhdistää

Munankeltuainen toimii emulgaattorina, joka alentaa pintajännitystä aineiden välillä. Näin kaksi eri olomuotoa eli neste ja öljy voivat sekoittua toisiinsa.

• kuohkeuttaa
Munaa vatkattaessa siihen sekoitetaan ilmaa. Valkuainen vaahtoutuu helpommin kuin keltuainen ja siitä tulee kestävämpi vaahto. Leivonnainen kohoaa, kun vaahtoon sitoutunut ilma laajenee lämmön vaikutuksesta.

Kuinka suomalaista on uusi suomalainen ruokakulttuuri?

Suomalainen ruokakulttuuri on mennyt harppauksin eteenpäin kuluvalla vuosituhannella – ainakin, jos asiaa tarkastellaan Helsingissä ja parissa muussa suuremmassa kaupungissa. Ravintolapäivä on varmaan tärkein asiaan vaikuttava yksittäinen ilmiö, mutta ruokakulttuurin edistäminen ja edistyminen näkyy syntyvinä (ja kuolevina) ravintoloina, katuruokavallankumouksena ja kauppahalleissa. Nuorten suurkaupunkeja kiertäneiden ruokakaaderien johdolla: avanti, popolo!

Viimeksi Hesarin Nytissä kerrottiin, miten pääkaupungin snägärit yritetään tuunata ajanhenkiseen ja terveellisempään iskuun (http://nyt.fi/a1305937087632). Asialla on kansainvälinen sukupolvi, joka haluaa tuoda tuplaporilaisten ja ison maidon tilalle tuoreita kasviksia, kimchiä, kvinoaa, piripiriä ja sellaista. 

”Ehdottomasti kriteerien pitäisi painottua siihen, mitä grillikioski tarjoaa ruokakulttuurille. Painotetaan laatua, luovuutta ja kunnianhimoisuutta”, ruokakulttuuristrategi Timo Santala sanoo lehdessä.

Helsingin ruokakulttuuri onkin jo kansainvälistä tasoa. Se on itse asiassa niin kansainvälistä, että se ei ole (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta) hirveän suomalaista tai edes helsinkiläistä. Maailman tuulet yltävät puhaltamaan nyt Helsinkiin yhtä lailla kuin Lontooseen, trendejä tulee ja trendejä menee. Mutta onko se KULTTUURIA?

Ehkä olen vain vanha jarru tai muuten rajoittunut, mutta olisi kyllä hienoa, jos Helsingin kansainvälisestä ruokakulttuurista löytyisi jotain leimallisesti ja kunnianhimoisesti suomalaista. Vaihtaisin mieluusti kaupungin kaikki kohtuuhintaan huippuhampurilaisia tarjoavat listat sellaisiin, joissa olisi keksitty jotain ihan omaa ja paikallista. Miksi helsinkiläisen katuruoan on oltava samanlaista kuin San Franciscossa? Eikö suomalaisista perinteistä ja raaka-aineista kukaan kykene kehittämään jotain omaa, terveellistä ja maistuvaa? Siten kuin esimerkiksi kaupungin kärkiravintoloista Juuri systemaattisen sitkeästi tekee. 

Jos minulta kysytään (vaikka kukaan ei niin tee), säilyttäisin ne puolenkymmentä Helsingin snägäriä vaikka Museoviraston ukaasilla listoine kaikkineen. Ei niillä suurta hipsteriliikennettä saavuteta, vaikka niiden ruokalistat laitettaisiinkin laadukkaaseen, luovaan ja kunnianhimoiseen kuosiin. Ja mistä sitten sen tuplaporilaisen ja ison maidon saisin kotimatkalla kapakasta? Siinä tilanteessa mitään luovuutta kaipaa. Mutta uuden kuosin myötä konkreettista kulttuuria katoaisi, oli se sitten arvokasta tai ei.

Sellaista kuin puhdas suomalainen ruokakulttuuri ei ole koskaan ollut olemassa. Se on aina muotoutunut vieraiden vaikutteiden voimalla. Mutta suomalaisuutta on olemassa ruoassakin, ja se ei istu briossin väliin eikä se löydy maailman tuulista. Ennemminkin sitä voisi hakea suomalaisista raaka-aineista, kotiruoasta ja sen tuunaamisesta ja kehittämisestä.

Keitin tänään tyttärille siskonmakkarakeittoa. Siitä tuli hyvää, kun sen hyvistä raaka-aineista ja rakkaudella tein.

Marokkolainen porkkanakeitto

Ruoka on Suomessa kallista, siitä kukaan ei ole eri mieltä. Mutta Suomessakin on mahdollista tehdä halpaa ja hyvää ruokaa, kuten tätä porkkanakeittoa.

Ostin kaksi kiloa kotimaisia porkkanoita 1,50 eurolla. Jos käytän ne kaikki tähän keittoon ja säädän muita raaka-aineita sen mukaan, noista puolestatoista eurosta ja muihin aineksiin avokätisesti laskettavasta toisesta mokomasta syntyy 12 annosta keittoa. Kun kolme euroa jakaa kahdellatoista, annoksen hinnaksi tulee 25 senttiä. Ei ole paljon hyvästä ruoasta.
Mutta tässä vain kolmelle tai neljälle.

2 rkl voita
1 sipuli hienonnettuna
1/2 kg porkkanoita, kuorittuna ja
           ohuina viipaleina
1/2 l kanalientä
1 rkl hunajaa
1/2 sitruunan mehu
1/2 tl maustepippuria

Tarjoiluun
2 dl maustamatonta jogurttia
2 rkl pannulla paahdettuja kuminansiemeniä
        morttelissa murskattuna

Sulata voi kattilassa ja hauduta sipulihake siinä pehmeäksi. Lisää porkkanat ja sekoittele hetki. Lisää kanaliemi ja keitä hiljalleen noin 20 minuuttia.

(Paahda sillä välin kuumalla pannulla kuminansiemeniä ja murskaa ne sitten huhmareessa.)

Nosta kattila levyltä ja soseuta keitto sauvasekoittimella sileäksi. Purista sitruunanpuolikkaasta mehu ja sekoita se keittoon. Sekoita joukkoon myös hunaja ja mausta maustepippurilla.

Annostele keitto kulhoihin lusikoi sen päälle jogurtti ja ripottele kaiken ylle kuminaa.

Talot, joissa asuin (henkilökohtaista historiaa Kouvolan vuosilta 1961-1991)

Kouvolassa käymässä ja päätin lähteä pyöräretkelle ajamaan kaupungin ympäri. Ajoin Tornionmäestä Ravikylään ja sitten kohti Kymenlukkoa, kun sain idean: käyn kuvaamassa kaikki talot, joissa olen asunut Kouvolassa. Kolmekymmentä vuotta ja yhdeksän taloa, osoitteet ja muistumia.

Hevosmiehentie 12 (1961-1965?)

Okei, idea tuli vasta Ravikylän jälkeen, joten kaivoin tämän äidin albumista. Ensimmäinen kotini eli mummolan yläkerta vaarin rakentamassa rapatussa rintamamiestalossa. Lapsuuden maisema, jossa vietimme siskon kanssa niin paljon aikaa senkin jälkeen, kun olimme muuttaneet pois. Olimme aina mummon ja vaarin kanssa. Täällä opin ajamaan ilman apupyöriä, hakkaamaan nauloja lankkuun, vetämään auraa perunamaalla ja kaiken muunkin oleellisen.

Käyn jokaisella Kouvolan vierailulla katsomassa taloa, joka uusilta omistajilta jo kerran sai purkutuomion mutta seisoo yhä komeana. Minusta ei tule koskaan vaarin vertaista.

Ensimmäisiä selkeitä muistikuviani on se, kun istuin mummolan ruokapöydän ääressä katsomassa ulos muuttoauton lähtöä pihasta (taisi olla Transit).

Eräpolku 13 (1965-1966?)

Muutimme Kaunisnurmelle, talkkarin asuntoon. Se oli yksiö, mikä ei ollut tuohon aikaan tavatonta nelihenkiselle perheelle. Muistan tästä kodista pihan isot lumipenkat, leikit Päivin kanssa niillä ja pihan männyt. Vanhemmatkaan eivät muista tarkasti kuinka kauan siinä asuttiin. Mutta sitten muutettiin Tommolankadun toiselle puolelle.

Torvitie 4 (1966-68)

Täälläkin olimme talkkarin perhe. Talon siipirakennuksessa oli KOP:n konttori. Sen johtaja asuin perheineen ylimmässä kerroksessa. Heillä oli kolme poikaa, nuorimmainen Heikki. Muistan, kun isoveljet polttivat Heikin kädet painamalla ne tulikuumalle roskauunin luukulle.

Tässä talossa asui myös Kaari Utrio silloisen kapiaismiehensä kanssa. Saimme häneltä hienon lampun eteiseen, funkkistyylisen. Se seurasi meitä pitkään (voi olla tallella vielä jossain).

Vaatehuoneen Simo ("vain ysiysi") asui myös talossa ja sain häneltä hienon peltisen poliisiauton, joka on minulla yhä tallella.

Tärkein asukkaista oli kuitenkin yläkerran Jari, jonka luona opin lukemaan Aku Ankasta. Jarista tuli sittemmin posteljooni, minusta lukija henkeen ja vereen.

Eräpolku 11 (1968 ja 1990 tai 1991?)

Takaisin Eräpolulle Tommolankadun yli, nyt numeroon 11.

Muutimme kaksioon, jossa ehdimme asua vain muutaman kuukauden. Täällä menin kouluun Kaunisnurmen kansakouluun, jossa jouduin kerran jälki-istuntoon, kun tappelin Vennon Jukan kanssa (se onkin ainoa tappeluni, jossa olen ollut antavana osapuolena). Erään Arin pissanäytepullo särkyi koululaukkuun ja kirjoja jouduttiin kuivattelemaan lämpöpatterin päällä. Asunnosta en itse muista mitään, sillä jo jouluksi muutimme Tornionmäkeen omakotitaloon.

Hassua oli, että 90-luvun taitteessa ollessani emerituskesätoimittajana Kouvolan Sanomissa asuin samassa talossa ja samassa kerroksessa, vain rännin toisella puolella. Siltä kesältä muistan yhdet uusiperunaöverit, kovahkon patjan ja kesäromanssin erään Hannan kanssa. Asunto oli nyt mukavan valoisa eikä baariin saati töihin ollut pitkä matka.

Metsäpolku 4 (1968-1981 ja joku
kesä 90-luvun taitteessa).

Sitten muutimme Tornionmäkeen omakotitaloon. Alkuun oli ulkohuussi ja kantovesi. Mulle rakennettiin joskus 70-luvulla huone tuonne yläkertaan, siskon huoneeseen kuljettiin sen läpi. Täällä kasvoin aikuiseksi, ja vieläpä suhteellisen kivuttomasti.

Torkkari oli tuolloin vielä ihan puhdasta duunarialuetta. Olin ainoa kaveripiiristä, joka lähti keskikoulusta lukioon (Purtsi seurasi vuotta myöhemmin). Tiet lapsuudenkaverien kanssa erkanivat aika nopeasti, mutta niin tapahtui maailmoillekin.

Vanhemmat asuvat yhä samassa talossa. Mun huoneeseen kulkee nykyisin avoportaikko, joten mitään vanhaa ei ole jäljellä.

Saunan ovessa on myös puutöissä tekemä ovenkahva. Pakersin löylykauhankin, mutta se ei kauan kestänyt. Tein oikein kun valitsin luku- ja kirjoitusammatin.

Kappelikatu 14 (1982-1986)

Pääsin toimitusharjoittelijaksi Kouvolan Sanomiin vuonna 1982 ja sitten ihan vakinaiseksi. Etsin kämppää, mutta vuokrakämpät noilla tuloilla olivat silloin kiven alla eikä lainaa pankista saanut. Puhuin siitä joskus töissä ja eräänä päivänä päätoimittaja Martti Joutsen kutsui minut huoneeseensa. Sanoi, että "perkele, ellei töissä oleva nuori mies saa asuntolainaa" ja käski KOP:iin, jossa toimi valvojana.

Sain lainaa ja ostin yksiön 68 000 markalla. Talo oli pahamaineisia "Liirin taloja", paskasti rakennettuja. 21 neliöön muutti sitten Helenakin. Kaikki meni tavallista reittiä, kunnes Helena lähti Jyväskylään opiskelemaan ja minä jäin kotiin rilluttelemaan. Keväällä 1986 jätin Helenan, mutta myös hänelle asunnon kesän ajaksi. Ei kovin herrasmiesmäistä, mutta ehkä vähän sentään. (Myin asunnon seuraavana vuonna muhkealla voitolla ja rilluttelin rahoista huomattavan osan ekana opiskeluvuotena.)

Kangaskatu 8 (3 viikkoa keväällä 1986)

Muutin äitini serkun Jarin, hummasimme yhdessä tuolloin, sohvan taakse 50 metrin päähän lapsuudenkodistani. Minulla oli patja Jarin sohvan takana. Hankaluuksia tuotti livahtaminen töihin ja sitten taas kämpille ilman että vanhemmat näkivät. Kolmen viikon jälkeen ovikello soi ja siellä oli isä, joka sanoi, että tulepas nyt kotiin. Kävin ja puhuttiin, mutta en muuttanut takaisin kotiin vaan...

Tornionmäentie 1 (1986)

Jarin mukana hieman kauemmas. Minulle selvisi, että olin päässyt Jyväskylään opiskelemaan ja majoituin kesäksi aika karuun yksiöön (kirkkaankeltaiset keittokomeron kaapistot). Jari taisi olla aika paljon reissussa, kun minulla oli aikaa kesäromanssiin erään Sarin kanssa (olin tosin vain kesäkissa, mutta ei, en valita). Pukeuduimme Jarin kanssa havaijipaitoihin ja söimme sikanautaa suoraan tölkistä (mainoslause: Sikanauta, testivoittaja!). Oli aika vauhdikas kesä, juu.
Sitten muutin Jyväskylään, mutta palasin sitkeästi kesäduuniin Piskiin, ehkä laiskuuttani tai ujouttani.

Kallantie 30 (1988 tai 1989)

Joskus 80-luvun lopulla asuin myös tässä talossa, joka oli aiemmin omistamani yksiön naapurissa. Maken ystävän näyttelijättären kämppä, jossa oli ennätyskova patja. Seurustelin Kirsin kanssa, joka kävi aika usein Kouvolassa. Kerran se katosi Maken kanssa aamuyöhön asti ja olin todella mustasukkainen (vaikka kaveriin pitää aina luottaa, vaikka tyttöystävään luottaminen myöhemmässä vaiheessa osoittautuikin katteettomaksi optimismiksi).

Kouvolani: Kaunisnurmi ja Tornionmäki.
(Disclaimer: Näin sen muistan)

Kesä ja kasvikset (orientaalitwistaavat kasvikset ja parmesaanilla gratinoidut kesäkurpitsat)

 Taustalla voisi soida vaikka Manchurian Beat, vaikka etelämmäs mennäänkin. © Juha Virkki

Huolimatta grillauskaudesta kesä on ainut aika vuodesta, jolloin Suomessa voi kuvitella olevansa kasvissyöjä muistakin kuin eettisistä syistä.

Kasvisruoan vieroksuminen johtuu monella siitä, että reseptissä on yritetty korvata eläinproteiini jollain kasvikuntaan kuuluvalla (soija on yleensä tämä äpärä). Ei toimi kuin poikkeustapauksissa.
Jos sen sijaan ajatellaan kasvikset raaka-aineena, jotka kannattaa valmistaa omilla ehdoillaan, ollaan heti alueella.

Tänään kokeilin kahta simppeliä ohjetta, joita kukaan ei voi ryssiä, jos ei unohdu Facebookin ääreen ilman munakelloa. Paahdoin kasviksia uunissa, marinoin ja jäähdytin. Sitten gratinoin pieniä kesäkurpitsoita parmesaanilla. Molemmat hyvää.

Orientaalitwistaavat kasvikset

1 munakoiso pitkittäin viipaloituna ja suolalla itketettynä
2-3 kesäkurpitsaa pitkittäin viipaloituna
2-3 paprikaa siemenet poistettuna ja viipaloituna
2 punasipulia viipaleina
2-3 varhaisporkkanaa pitkittäin puhueksi viipaloituina
3 halkaistua valkosipulinkynttä
muutama tomaatti viipaleina
(mitä hyvänsä muuta jääkaapista löytyvää kasvista)
reippaasti oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Kuumenna uuni 225 asteeseen (laita grillivastus päälle, jos on). Levitä kasvikset foliolla peitetylle uunipellille. Valuta niiden päälle oliiviöljyä, suolaa ja pippuroi. Sekoita paljain kourin.

Laita kasvikset uuniin 15-20 minuutiksi. Katso välillä, etteivät pala. Kääntele puolivälissä.
Tee sillä välin

Marinadi

3 rkl riisiviinietikkaa

2 chilipalkoa hienonnettuna ja siemenet poistettuna

puntti korianteria hienonnettuna

2 limetin mehu puristettuna

Ota kasvikset uunista ja anna hetken jäähtyä. Kaada ne isoon kulhoon.
Sekoita marinadin ainekset keskenään ja sitten marinadi kasviksiin kunnolla. Anna jäähtyä.

© Juha Virkki

Parmesaanilla gratinoidut kesäkurpitsat

3-4 pientä kesäkurpitsaa (max. juhlakuntoisen miehisen kokoisia)
2 valkosipulinkynttä halkaistuna
oliiviöljyä
2 dl raastettua parmesaania
suolaa ja pippuria
kuivattua basilikaa, oreganoa yms.

Kuumenna uuni 225 asteeseen (grillivastus päälle, jos on).
Halkaise kesäkurpitsat pitkittäin kerran ja sitten toisen (4 osaan siis). Hiero niiden leikkauspinnat valkosipulinkynnellä. Valuta kesäkurpitsoiden päälle oliiviöljyä. Asettele uunipannulle folion päälle.

Sekoita parmesaani ja mausteet keskenään. Ripottele reilulla kädellä kesäkurpitsoiden päälle. Laita ne uuniin ja anna grillivastuksen helottaa kymmenisen minuuttia (seuraa tarkkaan, etteivät pala. Syö heti alkupalana tai lisäkkeenä.

Totuus on yksinkertainen: syö hyvin

Muutaman viime vuoden aikana käsitys siitä, millainen ruoka on meille hyväksi, on mullistunut. Totuus on lopulta yksinkertainen: luonnollinen, mahdollisimman käsittelemätön ruoka auttaa meitä voimaan hyvin.

Keski-ikään liittyy usein huoli terveydestä ja oman painon hallinnasta. Tähän saakka viisaus on ollut, että katso kalorimäärää ja vähennä rasvaa. Niin kilot eivät lisäänny, kolesteroliarvot pysyvät kohdillaan eikä diabetes uhkaa. Täsmäase tähän olivat kevyttuotteet.

Time-lehden tuore artikkeli, jota on referoitu jo iltapäivälehdissä, marssittaa kuitenkin ihan toisenlaiset tropit ruoan ja hyvinvoinnin väliseen yhteyteen. Sen pääväitteitä, joita joukko tutkimuksia tukee, ovat seuraavanlaisia:
• syöty läski ei muutu omaksi läskiksi
• eläinrasvojen sisältämän kolesterolin muuttuminen veren kolesteroliksi ei olekaan aivan yksinkertainen juttu
• sokeri ja vilja nostavat huonon kolesterolin määrää veressä
• keho muuttaa viljan hiilarit sokeriksi, joka varastoituu läskiksi
• rasvan korvaaminen hiilareilla on huono juttu
• nälkä on painonhallinnan varmin tappaja

Myytit

Tiedämme ainakin kaksi asiaa: että kauan sitten söimme paljon terveellisemmin ja vähemmän lihaa sekä että kreetalainen ruokavalio on ihanne.

Paitsi että nämä eivät ole ihan totta. Yhdysvalloissa ihmiset syövät osapuilleen yhtä paljon lihaa kuin reilut sata vuotta sitten. Rasva on korvattu hiilareilla ja sokerilla (massatuotetulla maissisokerilla erityisesti ja tätä käytetään liki aina eineksissä ja snackseissa). Niinä vuosikymmeninä kun rasvan vaaroista on varoiteltu, ylipaino ja diabetes ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti.

Kreetalaisen ruokavalion siunauksellisuus perustuu huonoon dataan. Kreetalaisten veriarvoja mitattiin toisen maailmansodan jälkeen, kun he kärsivät saksalaisten hävityksen jäljiltä nälkää. Naapurissa Korfun saarella, jossa syötiin juustoa kun sitä oli, kolesterolit olivat korkeammat, mutta se ei sopinut teesiin ja jätettiin pois tutkimusaineistosta. Kuten myös Ranska ja Saksa, rasvamaat, joissa ihmiset olivat varsin terveitä.

Läski muuttuu syödessä

Vieroksumme eläinrasvaa, koska ajattelemme sen menevän suoraan verenkiertoon rasvana.

Asia ei ole niin simppeli. Uusien tutkimusten mukaan maitorasvat itse asiassa suojaavat sydäntaudeilta. Ja lihan rasva sisältää sekä hyviä että huonoja kolesteroleja. Jälkimmäisiä on kahta lajia: isoja ja pieniä kolesterolipartikkeleita, joista jälkimmäiset ovat huomattavasti haitallisempia kuin ensin mainitut. Isot partikkelit putsaavat suonia pienistä partikkeleista. Ja näitä pieniä partikkeleita on erityisesti hiilihydraateissa, jotka nostavat huonoa kolesterolia enemmän kuin eläinrasvat.

Miten keho toimii

Kiinnostavinta artikkelissa on se, miten keho toimii hyödyntäessään erilaisia ruoka-aineita. Me kaikki tiedämme, että kasvikset ja kala ovat hyväksi. Ja että eläinrasvoja sisältävissä ruoissa on paljon kaloreita, jotka lihottavat väistämättä – mutta tämä ei pidäkään paikkaansa.

Ravitsemus on nollasummapeliä. Jos syömme vähemmän jotain, se on korvattava jollain muulla. Terveyden näkökulmasta huonoin vaihtoehto on jonkin korvaaminen ns. nopeilla hiilihydraateilla. Väliä ei lopulta ole, onko se sokeria tai valkoisia jauhoja: molemmissa tapauksissa keho muuttaa ne sokeriksi. Sokeri kiihdyttää insuliinin tuotantoa, minkä vuoksi keho alkaa varastoida energiaa.

Kun energia menee varastoon ja verensokeri laskee, meille tulee heti uudelleen nälkä. Ja sitten syömme lisää leipää, joka muuttuu sokeriksi ja menee varastoon, jne. Ellemme syö, keho tulkitsee, että nyt pitää jemmata energiaa ja lyö itsensä lukkoon.

Summarum

Ravitsemus on monimutkainen vyyhti, mutta lopulta ratkaisu on simppeli: osta kaupasta oikeat raaka-aineet ja valmista itse ruokaa. Elintarviteollisuuden "jalostamat" ruoat ovat aina huonompi vaihtoehto, olivat kuinka terveystuotteita hyvänsä.

Minulle itselleni hankalaa on leivän välttäminen. Se maistuu hyvälle ja sitä voi syödä aina kun on nälkä. Paitsi että leivän syömisen takia minulla on ehkä aina nälkä. Lihan syömistä en ekologisista syistä halua lisätä, joten tänään kauppaan, kärry täyteen kasviksia ja ehkä paahdan ne, marinoin ja laitan jääkaappiin välipaloiksi.

Timen alkuperäinen artikkeli löytyy täältä:
http://time.com/2863227/ending-the-war-on-fat/

Aakkosjärjestyksen kirous

V-merkistä huolimatta tämän herran sukunimi alkoi c:llä.

Te, joiden sukunimi alkaa kirjaimilla a–t, ette tiedä tästä mitään. Me, joiden sukunimi alkaa kirjaimilla v–ö, tiedämme. Aakkosjärjestys on systemaattinen ja hiljaisesti siunattu tapa syrjiä ihmisiä.

Missä hyvänsä luokitellaan, listataan ja järjestetään ihmisiä, sukunimi on käypä ja neutraali keino. Jos sukunimen alkukirjain on aakkosten etupäässä, nimi ja sen kautta kyseinen ihminen putkahtavat automaattisesti kärkeen. Kaikki kustannusalalla toimivat tietävät, että jos kirjailijan sukunimi alkaa a-kirjaimella, siitä ei ole ainakaan mitään haittaa.

Kerronpa pari esimerkkiä siitä, mitä haittaa on, jos ihmisen sukunimi alkaa v:llä.

1990-luvun alussa hain kiivaasti rahoitusta väitöskirjaa varten. Monta kertaa turhaan. Sitten sain kuulla sisäpiirin tietoa, että olin erään säätiön jakamien vuoden mittaisten apurahansaajien ehdokaslistalla. Meitä oli muistaakseni kymmenen nimen lista.

Kun päätös tuli, en yllättäen ollutkaan listalla. Kysyin taas sisäpiirin kautta, miten se oli mahdollista. Kuulin, että eräs päättäjistä veti listan ohi mukaan oman ehdokkaansa. Yksi listalla olleista nimistä vedettiin yli. Lista oli tietysti aakkosjärjestyksessä, joten se olin minä, v-ehdokas ja siksi listan viimeinen. Jos sukunimeni olisi Aalto, saattaisin työskennellä yhä yliopistossa. (Tietysti olisin lopulta saanut rahoituksen, jos olisin ollut riittävän lahjakas ja sitkeä.)

Tyttäreni oli juuri rippileirillä. Leirejä järjestettiin kaksi. Toisessa olivat liki kaikki oman koulun kaverit, tyttären leirillä vain yksi. En keksi muuta selitystä kuin sukunimen alkukirjaimen. Leirille haluavat aakkostettiin ja loppupää siirrettiin toisen alueseurakunnan leirille. (Mikä tosin kääntyi iloiseksi asiaksi, kun tuli uusia kavereita.)

Ikävää tässä systemaattisessa jakojäännökseksi sijoittumisessa on, että se jatkuu läpi elämän. Veikkaan, että hautausmaallakin haudat poistetaan käytöstä aakkosjärjestyksessä ja lopusta alkaen.

Ehdotankin uutta järjestämisperiaatetta aakkostamisen sijaan. Tuore tutkimus kertoo, että isojen yritysten johtajat ovat keskimäärin neljä senttiä pidempiä kuin työntekijät. Muutenkaan pituudesta ei elämässä ole mitään haittaa. Siksi aakkosjärjestyksen sijaan ihmiset tulisi listata pituusjärjestyksen mukaan ja niin, että lyhyimmät tulevat ensin. Pitkät pärjäävät elämässä silloinkin, jos joutuvat jakojäännöksen osaan.

Kalan syömisen vaikeudesta

Syö särkeä, se kasvattaa järkeä, kuuluu vanha viidakon sanonta. Tämä viittaa ilmeisestikin kalan sisältämiin rasvahappoihin, jotka ovat aivotoiminnalle ja verenkiertoelimistölle eduksi. Mutta mitä enemmän kalan syömistä tänä päivänä ajattelee, sitä monimutkaisemmaksi kysymykseksi se muodostuu.

Kuinka paljon ja mitä kalaa? Villiä vai kasvatettua? Mistä ja miten pyydettyä? Herkkua vai ravintoa?

Jokunen vuosi sitten tein periaatepäätöksen, etten syö enää tonnikalaa. Syy tähän oli, että tiettyjä tonnikalalajeja kalastettiin liikaa ja niiden kannat olivat vaarassa. Selvä peli oli olla syömättä minkään sortin tonnikalaa. Sitten aloin boikotoida turskaa, koska sekin kärsi ryöstökalastuksesta ja kannat olivat huvenneet liki olemattomiin. (Tämä asia on sittemmin muuttunut, ja syön taas innolla turskaa.)

Herkkusuuna kartoin kasvatettua kalaa ja himosin villiä, koska ero niiden välillä oli sama kuin sohvaperunan ja huippu-urheilijan. Kasvatetun kalan liha eli lihakset ovat pelkkää höttöä, kun villi kala taas on joutunut uimaan ja treenannut siinä puuhassa lihansa kiinteän makoisaksi. Kalankasvatus kaiken kukkuraksi rehevöitti vesistöjä.

Järvikala maistui tietysti aina kun sitä sai.

Olisipa maailma vielä yhtä yksinkertainen.

Ensin kolahtivat järvikalan syöntisuositukset, joissa en ollut kohderyhmää, mutta jotka jättivät epäilyksen siemenen takaraivoon: lisääntymisikään saakka haukea, silakkaa, merilohta ja taimenta kerta tai korkeintaan kaksi kuussa. Ja jos söi järvikalaa paljon eli monena päivänä viikossa, niin sitten vain sitä pienempää. Pari vuotta sitten uutisoitiin myös, että Päijänteen kaloista löytyy särkylääkejäämiä, jotka ovat peräisin vesistöön lasketuista jätevesistä.

Ja samoihin aikoihin otsikoihin puolestaan nousi se tosiasia, että Itämeren villi lohi oli uhanalaista, vaikka toinen suurista kauppaketjuista sitä vielä satunnaisesti myi. Tämän uljaan kalan sijasta pitää nyt tyytyä tehorehulla kasvatettuun pussiloheen, joka on terhakkaa vain väriltään ja joka sulaa pannulle.

Kalalle on tapahtunut ruokapöydässä se, mitä toisaalla kutsutaan polarisoitumiseksi. Yhtäältä siitä tulee harvinainen herkku. Villi kala, joka on pyydetty oikein ja sen jälkeen käsitelty ja valmistettu oikein, nousee arvossa ja kuuluu pian vain juhlapöytään ja parempiin ravintoloihin.

Sen vastakohta on kasvatettu muonakala, jolla ravitaan meidät massat. Lähellä tuotettu kala on terveellisin ja ympäristön kannalta kestävin vaihtoehto, koska se ei tule villistä luonnosta pyydettynä vaan jättimäisistä tuotantolaitoksista, joita viranomaiset valvovat.

Saaliin sijasta kyseessä on kuitenkin tuote. Kaukana ei olla siitä, että kaupan tiskiltä ostettava kala on yhtä kiehtova asia kuin ketsuppi.

Toisin ajatellen

Muistan edelleen kirkkaasti hetken, kun törmäsin Milan Kunderan Kuolemattomuus-kirjassa ajatukseen, jonka jälkeen en enää osannut katsella maailmaa kuin ennen. Sanatarkasti aatosta en muista, mutta sisällön kyllä: eleet eivät ole ihmisen omaisuutta vaan ihminen eleiden.

Tämä vaatinee hieman selittämistä. Tehdään se esimerkillä. Kun vilkutat jollekulle ihmiselle, Kundera väittää, että ele ei ole sinun keksimäsi tai omasi, vaan vilkuttamalla asetut tähän eleeseen, joka on ollut sinua ennen ja joka jälkeesi jää. Minua tämä hätkähdytti.

Ja sen kautta tajusin, että esimerkiksi pukeutumisella ihminen ei puhtaasti ja suorasti ilmaise itseään vaan asettuu pukeutumalla tiettyyn persoonaan tai rooliin. Kukaan ei ole oma itsensä vaan joku muu, johon haluaa samastua. Meistä aika monelle voi perustellusti huutaa, että ”hei, tyyppi!”

Oivalluksen seurauksena intouduin ajattelemaan vaatteita ja pukeutumista toisin.

Johtuu varmastikin tästä armottomasta ilmastosta, että ainakin minä olen ajatellut pukeutumista tarkenemisen näkökulmasta. Alusvaatteet lämmittävät ihmistä. Pitkät kalsarit on miehen laitettava pakkasella siksi, etteivät sukukalleudet huurru.

Sitten ajattelin tarkemmin: miten pitkät alushousut suojaavat arkoja paikkoja paremmin kuin reiteen ulottuvat bokserimalliset kalsongit? Eivät mitenkään! Pitkikset lämmittävät reisiä, polvia ja pohkeita, mitkä osat eivät ole niitä vilunarimpia.

Ja miksi sitten lännenleffoissa äijillä on yllä yksiosainen potkupukutyylinen aluspuku, kun hikoillaan Arizonan autiomaassa ja raahataan kuolleesta hevosesta irrotettua satulaa? Luulisi tarkenevan muutenkin!

Kun alusvaatteita alkaa pohtia tarkemmin, tajuaa niiden merkityksen – ainakin alkujaan – olleen päällysvaatteiden suojaaminen. Alusvaatteet peittävät ihmisessä nimenomaan paikat, joista ihminen erittää, ja nämä eritteet likaavat päällysvaatteita, jotka ovat vaatteista kalliimpia.

Alushousujen ansiosta ja niitä taajaan vaihtamalla yksiä ja samoja päällyshousuja voi käyttää päiväkausia, aluspaitaan sonnustautuminen pidentää kauluspaidan käyttökertaa, kauluspaidan kaulus taas suojaa takinkaulusta niskalimalta (saman asian ajoivat ennen paitojen irtokaulukset) ja mansettien pitää näkyä siksi hihansuista, ettei takki tahriinnu. Kun käyttää kesällä sukkia tennareissa, tennareista ei tule pikavauhtia ongelmajätettä.