Hurjuuksien rovio

Sebastian Faulksin edellinen suomennos Engleby oli hieno psykologinen romaani, mutta uusin Viikko joulukuussa (Gummerus) jättää hämmentyneen olon. Siinä on yhtä aikaa briljanssia ja vaivaannuttavaa kömpelyyttä, satiiriksi sitä kutsutaan, mutta oma huumorintajuni ei sitä sellaiseksi miellä. Kirjasta tulee oitis mieleen Tom Wolfen Turhuuksien rovio, joka oli samanlainen aikalaiskuvaus edellisestä nousukaudesta ja maailman valtiaista eli rahamiehistä. Wolfen romaani on yhä komea, vaikka siitä tehty leffa olikin silkkaa sontaa.
Faulksin romaanissa toisiaan sivuuttavat ehkä liiankin painavat topiikit: kansantalouksia heiluttavat pankkiirit, vieraantuneet BB-nuoret ja terroristit. Tyyliveikkona pidetty Faulks myös kirjoittaa ihmetyttävän kliseisesti (olisikohan tämä sitä satiiria?).
Vielä kömpelömpi on Englebystä puhtain paperein selvinneen Raimo Salmisen suomennos, joka pakotti kesken kaiken siirtymään alkukieliseen teokseen. Tosin rahamaailman sanaston kääntäminen suomeksi ei ole kadehdittava sarka, mutta silti suomennos olisi kaivannut raakaa toimitustyötä.
Faulksin lailla islamistiterroristien iskujen jälkeen moni on ryhtynyt aikalaisromaanille, mutta mikähän näistä jää eloon? Yksi kandidaatti vielä lukematon Jonathan Franzenin Freedom.

Kahden kerroksen väkeä

Kesän kirjakeskustelu eli brändäämisen ja kirjailijan henkilökohtaisen kiinnostavuuden ympärillä. Esillä olivat taas kerran tutut kirjailijanimet, jotka ovat brändejä jo nytkin.
Yksi sivujuonne kuitenkin unohtui. Miten persoona- eikä kirjakeskeisessä kustannusmaailmassa pärjäävät ne kirjailijat, jotka eivät vielä ole ehtineet kasvaa mediaseksikkäiksi? Ajattelen nyt tässä esikoiskirjailijoita ja niitä, jotka kirjoittavat sen kaiken, mikä jää kustantajien kärkikirjojen taa (ja joista osa saattaa olla ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen, jos heitä vain tulevaisuudessakin kustannetaan).
Kun kirjoja myydään kirjailijapersoonien kautta, heitä mahtuu julkisuuteen yhä vähemmän. Vai lukisiko kukaan yksipalstaisia kirjailijaprofiileja kuten yksipalstaisia kirja-arvioita? Myynnin helppoutta ajatellen "less is more" eli tutut naamat näkyvät aina ja joka paikassa.
Kirjailijapersoona-ajattelu on aika hassu siksikin, että kirjailijoista moni viihtyy paremmin kirjoittamassa kuin julkisuudessa poseeraamassa. Kuten joku irvileuka totesi Britannian Hay-on-Wye -kirjafestareilta: "On aika outoa, että ihmiset haluavat maksaa nähdäkseen ihmisen, joka mieluummin istuu yhdeksän kuukautta yksikseen tietokoneen ääressä kuin puhuu toisten edessä."

Hyvään tarkoitukseen

Viikon mediauutinen kantautuu Yhdysvalloista ja se on, että maineikas viikkolehti Newsweek on siirtynyt uudelle omistajalle.
Washington Post kyllästyi tappiolliseen julkaisuun ja myi sen herralle nimeltä Sidney Harman. Uusi omistaja on vetreä 91-vuotias ja tehnyt omaisuutensa mm. minun kustannuksellani. Hän on näet hifivalmistaja Harman Kardonin perustaja, ja minunkin olohuoneessani nököttää kyseisen firman kotiteatterivahvistin.
Kauppa osoittaa, että rahalla ei pelkästään tarvitse tehdä rahaa, vaan ansaittua rahaa voi käyttää johonkin ylevään, kuten perinteikkään aikakauslehden pitämiseen hengissä. Newsweekille oli muitakin ostajatarjokkaita, mutta Harman perheineen oli niistä ainut joka uskalsi taata sillä yhtä kunniakkaan tulevaisuuden kuin menneisyyskin on.
Iso käsi veteraanikapitalistille!

Afrikka myös elää

Ruotsalaisdekkaristi Henning Mankell sanoi Guardian-lehden haastattelussa, että "kaikki me tiedämme, miten afrikkalaiset kuolevat, mutta ani harva tietää, miten he elävät".
Se oli naulan kantaan, ja siksi jalkapallon MM-kisojen onnistuminen Etelä-Afrikassa oli erityisen hieno asia. Etukäteen puhuttiin pääasiassa rikollisuudesta, townshipeistä ja aidsista sekä tietysti terrorismista. Muista "riippumattoman" NEFA-instituutin ennustaneen, että terroristit iskevät EA:n MM-kisoihin 80 prosentin varmuudella. Taustalla tällaisissa lausunnoissa on silkka rasismi.
Kisoissa oli reipas meininki, ennustettuja ongelmia ei ollut ja vuvuzelat tulivat jäädäkseen (toivottavaa?). Kisojen loputtua jäljelle jäi kosolti uutta infrastruktuuria ja kohonnut itsetunto, josta riittää jakaa koko Afrikalle.
Somaliterroristiryhmän isku Ugandassa loppuottelun aikaan antoi vielä yhden mahdollisuuden asiantuntijoille todistaa olleensa oikeassa: terrorismianalyytikon mukaan se saattoi hyvinkin olla terroristien "varasuunnitelma", kun iskuja Etelä-Afrikkaan ei saatu aikaiseksi.
Senkin uutisoinnissa nähtiin jälleen, miten afrikkalaiset kuolevat, eivät miten he elävät.

Tahtoo lukea lehdestä

Tuore juttu The Guardianin verkkolehdestä (ilmainen yhä) kertoi taas, miten vaikea sanomalehtien on lyödä rahoiksi maksullisella verkkoversiolla. Times muuttui viikko sitten maksulliseksi ja poistui saman tien kirjanmerkeistäni. Muut brittilehdet riittävät minulle, vaikka Timesin lukuoikeus maksaisi vain punnan kuussa.
Ipsoksen toteuttaman tutkimuksen mukaan 77 prosenttia kyselyyn vastanneista briteistä ei halunnut millään muotoa maksaa verkkosisällöstä. Lehtikustantajien kannalta vielä huonompia uutisia oli se, mistä ihmiset lukevat verkkouutisensa: viiden luetuimman joukossa ei ollut yhtään sanomalehden verkkosivustoa.
Toisessa tutkimuksessa 60 prosenttia vastaajista piti paperisesta sanomalehdestä maksamista kohtuullisena. 83 prosenttia taas ei halunnut maksaa verkkosisällöstä lainkaan.
Haasteita riittää, sanoisin jos olisin verkkolehden taloudesta vastaava.

Miten dekkaritin on rikottava kymmentä käskyä

1. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.
Herranpelkoinen dekkari voi olla vain tylsä. Raha, valta, seksi ovat niitä jumalia, joista nykydekkari tehdään.

2. Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.
Dekkarit ilman kiroilua ovat tylsiä, ja kiroilu on usein osa sankarin persoonallisuutta, ja mitä kekseliäämmin hän osaa käyttää väärin Herran, Jumalansa nimeä, sitä piristävämpää luettavaa dekkari yleensä on. Eli käytä, kunhan käytät nokkelasti.

3. Pyhitä lepopäivä.
Sankarilla ei ole lepopäiviä tai työaikoja vaan hän työskentelee, kunnes tapaus on selvitetty. Perhe ja harrastukset siitä kärsivät, kuten terveyskin, mutta rikollisilla ei heilläkään ole työaikoja. Dekkari antaa meille mallia myös työelämään sitoutumisesta. Vain lopputulos merkitsee, sen jälkeen voi taas vajota viettämään unettomia öitä viskipullo kourassa nojatuoliin Rollareiden soidessa taustalla.

4. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.
Tätä pitää rikkoa kahdella tasolla: 1) Päähenkilöillä sankarilla sekä roistolla on usein ongelmallinen suhde vanhempiinsa, yleensä isään. Nämä traumat tekevät usein hänestä, mikä hän on. 2) Sankarin on kunnioitettava jotain esimiehistään mutta heistä on löydyttävä myös sankarin työtä hankaloittava "isä". Kapinallisuus tekee sankarista kiinnostavan: hän noudattaa yhteiskunnan sääntöjä de facto muttei de jure. Isiä ja äitejä edustavat dekkareissa myös poliitikot ja viranomaiset: he ovat aina korruptoituneita tai liian pehmeitä.

5. Älä tapa.
Ilman väkivaltaa dekkaria ei olisi. Mutta älä tapa liikaa, ja jos tapat, tapa tyylillä. Verellä mässäily ei onneksi kuulu suomalaiseen dekkariin .

6. Älä tee aviorikosta.
Tee vain. Mielellään epäillyn tai kollegan kanssa. Ensin mainittu luo tarinaan kiinnostavan moraalisen ristiriidan (kovaksi keitetty), jälkimmäinen työyhteisöön ja yksityiselämään, jos sellaista on.

7. Älä varasta.
Tämä kirjailijalle: varasta todellisuudesta tai mistä muusta kirjallisuudenlajista hyvänsä, kunhan teet lainasta kirjoittamalla omaasi.

8. Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.
Roisto valehtelee joka tapauksessa, joten miksei sankarikin, jos tulosten saavuttaminen niin edellyttää. Tässä taas sankari voi saada kiinnostavaa moraalista särmää.

9. Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.
Tämä kirjailijalle ammatillisella tasolla. Meilläkin on jo niin menestyneitä dekkaristeja, että heidän jäljittelynsä voi lyödä leiville. Ei kuitenkaan niin menestyneitä kuin Ruotsissa, jossa seuraavaksi Stieg Larssoniksi on kovaa tunkua. Älä siis tavoittele lähimmäisesi intellektuaalista omaisuutta. Kirjoita omat henkilösi ja oma tarinasi omalla tyylilläsi. Jos olet tarpeeksi hyvä, se riittää. Ellet ole, sinusta tulee vain huono kopio.

10. Älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa, työntekijöitä, karjaa äläkä mitään, mikä hänelle kuuluu.
Tätä käskyä dekkarissa pitää noudattaa. Sankarin on kaikesta huolimatta oltava eettisesti jalo hahmo. Kaverin vaimo jätetään rauhaan, vaikka tämä flirttailisikin, oma tiimi riittää, eikä ylikomisarion Jaguaria kannata kadehtia vaikka itse ajaisikin vanhalla Astralla. Jos sankari haluaisi tätä kaikkea ja vielä saisi ne, seuraava kirja jäisi kirjoittamatta.

VHS-nostalgiaa

Peter von Bagh on varmaan vieläkin sitä mieltä, että leffat pitää katsoa leffateatterissa, koska videolta kuva on aina huonompi, ruutu pieni ja ääni ohut.
Itse en enää jaksa nostalgisoida alkuperäisen elokuvaelämyksen nimeen, sillä eivät leffateatterit itsekään usko elokuvan voimaan – ellei 3D:tä sellaiseksi lueta.
Seuraava nostalgia-aalto olkoon siis VHS. Olin alkuviikon sairaana ja kuumeen ollessa tapissa kaivoin kellarin 600 VHS-leffan kokoelmastani vanhaa Coppolaa ja katsoin makkarin pikkutelkkarista. Silmä alkoi pian antaa anteeksi kuvan tekniset puutteet.
Hauskinta oli kuitenkin havaita, kuinka nopeasti ihminen vieraantuu vanhasta tekniikasta. Vessakäynnin ajaksi piti pysäyttää leffa ja panikoin, että kaukosäätimessä ollut muistipaikkaa: leffanhan joutuu aloittamaan alusta, jos sen stoppaa! Meni tovi ennen kuin tajusin, että nauha jää juuri siihen, mihin sen pysäyttää, toisin kuin digitaalisessa muodossa.
Yhtä asiaa jäin ikävöimään erinomaiseksi jälleen kerran paljastunutta Keskustelua katsoessani: pitikin antaa se vanha pieni kuvaputkitelkkari pois.

Miksi lähteä kotoa?

Kirjallisuusesseisti Alberto Manguelilta on taas tullut uusi kokoelma, nimeltään A Reader on reading (Lukija lukemisesta). The Guardianin Ian Sansom kutsuu kirjaa ”lukemisen mestariluokaksi”.
Tällaisia kirjoja kaivattaisiin suomeksikin, kun yhä useampaa kiinnostaa vain se, luetaanko kirja kovakantisena, pehmeäkantisena, lukulaitteelta, tabletilta vai kännykästä, ei se, mitä ollaan lukemassa. Manguelin kauniin ajatuksen mukaan kirjat – missä formaatissa hyvänsä – ovat ”kompasseja, jotka opastavat meitä sekä itsemme löytämisessä että maailman tutkimisessa”. Jos ja kun näin on, miksi lähteä kotoa?
http://yalepress.yale.edu/yupbooks/book.asp?isbn=9780300159820

Lontoon kirjamessut 2010

Kiitos tuhkapilven olin niitä harvoja suomalaisia, jotka pääsivät käymään tämänvuotisilla Lontoon kirjamessuilla. Itsekään en olisi mennyt, ellen olisi jäänyt jumiin Lontooseen odottamaan kotimatkaa.
Messuilla oli tietysti epätavallisen hiljaista, ja joutilaat agentit ja kustantajat näpräilivät pääasiassa puhelimiaan, kun kaikki tapaamiset ulkomaalaisten kanssa oli peruttu.
Vipinää riitti joillakin osastoilla. Isoilla megakustantajilla oli tietysti vieraita, mutta myös pienemmät ja kiinnostavat, kuten Canongate, Serpent's Tail ja Faber and Faber, olivat mukavasti miehitettyjä. Itse Jamie Byng (Canongate) veti rempseää showta osastolla.
Messuilla puhuttiin tietysti ja yhä digitalisoitumisen vaikutuksista. Se on asia, jota ei tunnuta saatavan haltuun millään, koska yhdestä ratkaistusta asiasta sikiää aina kaksi uutta ratkaisua edellyttävää asiaa. Laitteisto, tekijänoikeudet ja hinnoittelu ovat vain alkua sille kaikelle, mistä on jotenkin päästävä yhteisymmärrykseen ennen kuin sähkökirjasta tulee massahyödyke.
Sitä päivää odotellessa ostin taas Lontoosta Ishiguron, Faulksin ja Hornbyn uusimmat pokkareina. Bussimatkalla Lontoosta Tukholmaan ei tarvitse huolehtia akun kestävyydestä.

Paikan henki

Olen huomenna lähdössä Oxfordiin ja retken yhtenä tarkoituksena on kulkea komisario Morsen jalan- ja tuopinjäljissä.
Sain eilen postissa Morse & Lewis -matkaoppaan, jossa on tarkasti dokumentoitu tv-sarjojen tapahtumapaikat. Pettymyksekseni huomasin, että toisin kuin kirjoissa, joissa kaupungille ollaan uskollisia, tv-sarjassa töytäillään siellä sun täällä. Kuvauspaikkojen keskeisenä valintaperusteena oli se, että kuvausryhmä oli kyettävä parkkeeraamaan sinne kalustonsa. Sarjassa saatetaan siis kulkea yhden collegen portista sisään ja tulla ulos toisen collegen portista. Morse lähtee Jaguarillaan pubin edestä ja seuraavassa risteyksessä onkin jo toisella puolen kaupunkia.
Miten käy paikan hengen, joka on lukijan päässä ennalta ohjelmoituna? Iskeekö jakomielitauti? Pitäisikö sittenkin jäädä kotiin?

Karsi ja lisää moraali

Jens Lapiduksen Stockholm noir -sarjan kirjat viehättävät minua niiden moraalittomuuden vuoksi. Siksi Daniel Espinosan filmatisointi trilogian avausosasta Rahalla saa (Snabba cash) on pettymys. Leffa lähtee räväkästi liikkeelle, mutta sortuu puolenvälin jälkeen moralismiksi. Miksi?
Romaanifilmatisointien ongelma on, että käsikirjoituksesta on karsittava ainakin puolet kirjan aineksesta pois. Mutkia suoriksi siis. Samoin henkilöhahmojen päänsisäinen toiminta on joko muutettava repliikeiksi tai seinille tuijotteluksi. Rahalla saa on esimerkki tämän ongelman ylitsekäymättömyydestä. Otsasuonet kenties pullottavat, kun JW karjuu voimattomuuttaan, mutta katsoja ei valaistu.
Kirja on yksityinen elämys, elokuva kollektiivinen. Siksi elokuvalle moraali on tärkempä asia kuin kirjalle. Lapidus-filmatisoinnissa se näkyy tappaja-Mradon henkilössä, joka on olennaisesti muuttunut kirjasta. Siinä psykopaattinen Mrado haaveilee tyttäryytensä huoltajuudesta, filmatisoinnissa hän on huoltaja, minkä ansiosta loppu menee aivan siirapiksi. Onhan tietysti ajateltava elokuvan naiskatsojiakin, sillä kassamenestykseksi aiotussa leffassa on aina oltava jokaiselle jotain.