Melkein jörndonner

Jörn Donner on henkilökohtainen supersankarini, ja olen aina rakastanut hänen romaanejaan (Mammuttia en tosin ole vielä lukenut). Hyväosaisten helsinkiläisten suomenruotsalaisten elämäntarkoitusongelmat on vaikea aihe, jolta duunaritaustainen kouvolalaissyntyinen lukija vaatii paljon. Sitten Donnerin (ja Esa Sariolan) en ole tyydyttäviä kotimaisia porvariskuvauksia löytänyt. Esimerkiksi Joonas Konstigin (tosin ihan suomalaisten) keski-ikäisten etuoikeutettujen problematiikkaa puiva romsku lensi kymmenen sivun jälkeen nurkkaan: kliseitä on käsiteltävä hyvin, jotta niitä jaksaisi lukea.

Philip Teirin esikoisnovellikokoelma oli mainio, siksi kuusikymppisen sosiologian professorin (ja suomenruotsalaisen, vilket är bra!) avioerosta kertova Talvisota nosti odotukset kattoon. Lisäksi romaanin henkilökaarti muistuttaa paljon niitä vanhanvaltaajapolven yhteiskuntatieteilijöitä, joita tunnen. Siis melkein totta, mutta paremmin kuviteltua.

Romaanin alku ja loppu toimivat hienosti, liki jörndonneriaalisesti. Perheen kahden aikuisen tyttären, heistä erityisesti Helenin, tarinat kuitenkin jäävät kehittelemättömiksi. Sama pätee myös vaimo Katriinaan. Ehkä samastuin sitten liikaa päähenkilöön, tiedä häntä?

Olisin kaivannut Talvisotaan kerronnan tiheyttä ja kuningasnäytelmällisyyttä. Porvariselämä saattaa olla latteaa, mutta siitä voi kirjoittaa samaan tyyliin kuin Valeri Gergijev johtaa orkesteria: väriä, tekstuuria, hiljaisuutta ja ukkosta.

Teiristä ei ihan vielä ole jörndonneriksi, mutta ainesta on.