Kuinka paljon minusta on jäljellä

Viime kesänä törmäsin laatikoita tyhjentäessäni oheiseen kuvaan, joka on otettu joskus loppuvuodesta 1988. Sittemmin olen katsellut kuvaa ja miettinyt, kuka tuo jolppi neljännesvuosisadan takaa on ja kuinka paljon hän on minä. Onko hän minä varhaisemmalla kehitysasteella vai olenko minä jotain, mitä hänestä on jäänyt jäljelle, kun vuodet ovat tehneet työtään?

Kuvassa olen (uskokaa pois) viitisen vuotta vanhempi kuin silloinen ystäväpiiri. Olin ehtinyt tehdä puutteellisella koulutuksella ja itseluottamuksella neljä ja puoli vuotta toimittajan töitä ennen kuin hain ja pääsin Jyväskylän yliopistoon. Kokemuksesta ei opiskeluvuosina ollut haittaa, mutta sen seurauksena olen myös ollut tuonnemmissa elämänvaiheissa ainakin puolenkymmentä vuotta toisia jäljessä. Tyttäreni ovat nyt 6 ja 13 (tosin minulla olisi myös 18-vuotias poika, jos olisi käynyt toisin), kun ikätovereissani alkaa olla jo vaareja ja mummoja. En osaa sanoa, onko ikähändikäppi hyvä vai huono asia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän yhteistä aikaa tyttärieni kanssa haluaisin olevan jäljellä.

Nykyminän näkökulmasta kaikki, mitä olen työkseni tehnyt, on ollut hyödyksi sille, mitä nyt teen elääkseni. Kuvanottoaikaan opiskelin, minkä vuoksi uskon oppineeni ajattelemaan (Eräsaaren Ristolle siitä kiitos) ja päädyin jäämään Jyväskylään. Entä jos olisin lähtenyt 90-luvun alussa Helsinkiin, kun siellä oli töitä tarjolla? Kuka silloin olisin nyt? En ainakaan istuisi tässä kypärämäkeläisen rintamamiestalon keittiönpöydän ääressä tätä asiaa pohtimassa. Tuskin kuitenkaan kovin erilainen, koska uraohjusvaiheeni syttyi vasta viime vuosikymmenen taitteessa tussahtaen nopeasti taas yrittäjän arjeksi.

Tuosta vanhasta kuvasta pystyn tunnistamaan romantikon, joka kuunteli The Smithsiä ja hoilotti mukana. Teoreetikosta ja idealistista elämä sorvasi realistin, joka jaksaa yhä innostua jostain (mikä tekee eron kyynikkoon). Ja Cemetery Gates löytää yhä pehmeän kohdan (http://www.youtube.com/watch?v=knM7ow5vMPA). Silti haluaisin hymyillä ja nauraa useammin (tuolla kuvan jolpilla oli sellainen astmaattinen nauru, joka nauratti toisia).

Toteutuneet unelmat? Kaksi ihanaa tytärtä, kolme omaa kirjaa (jotka olisi tietysti pitänyt tehdä paremmin ja puolenkymmentä yhdessä tehtyä sekä sama mokoma käännettyjä), rumpujen soiton aloittaminen uudelleen yli 3o vuoden jälkeen ja bändissä hyvien kaverien kanssa soittaminen ovat sellaisia. Mitäpä sitä tavallinen jörndonner sen enempää.

Tuo jolppi olisi hyvin voinut kuvitella päätyvänsä joskus minuksi. Runsashiuksisemmaksi ja hoikemmaksi, mutta silti.