Erään ruokalajin anatomia

Ruokaa voi tehdä monella tavalla ja astialla, mutta nerokkaimmin aterian yhteen kokoavia keksintöjä ovat brittiläiset piet. Suomeksi niitä kutsutaan piiraiksi tai paistoksiksi tilanteen mukaan. Ideana on, että normaalisti lautaselle erikseen valmistettavat raaka-aineet syntyvät yhdessä, ja makujen liittoutuessa jo valmistusvaiheessa syntyy jotain enemmän kuin osiensa summa.

Piet ovat perinteistä pubi- ja lohturuokaa ja useimmiten aivan mielettömän herkullisia. Muisto eräästä kyyhkypiiraasta lontoolaisessa 33 Great Queen Street -gastropubissa saa edelleen tipan linssiin ja kielelle. Kun hyvän pien tekeminen ei varsinaisesti ole mitään korkeampaa tiedettä, se taipuu hyvin jopa ketjukuppilaruoaksi. Olen syönyt Oxfordissa Pieminister-kuppilassa aivan verratonta steak & kidney pieta muusin ja mahtavan gravyn kera. Ei ollut kallista, mutta oli totta vie hyvää. Niin hyvää, että minulla on jopa kyseisen ketjuravintolan keittokirja (ei, se ei todellakaan ole mikään Rosso-tyylinen ketju).

Jamie Oliverin varhaisesta keittokirjasta löytyy mainio kalapiirakkaresepti (olisin itse kääntänyt sen paistokseksi). Sen kautta voi ymmärtää pien anatomian kaikessa nerokkuudessaan.

Kun reseptin dekonstruoi, siinä on neljä elementtiä: 1) proteiini (tässä tapauksessa kala ja koviksi keitetyt kananmunat, itse lisäsin kuvan annokseen katkarapuja), 2) kasvikset (tässä tapauksessa pinaattia), 3) kastike (tässä kermapohjainen, johon sitruuna ja sinappi antavat terävyyttä, itse korvasin osan kermasta turkkilaisella jogurtilla happaman jengan saamiseksi) ja 4) hiilarikansi (tässä tapauksessa tehty perunamuusista, muusiperunana puikula). Nämä kaikki voisi tietysti tarjoilla myös erikseen, mutta silloin kyseessä ei olisi pie, ja yhdessä uunissa kypsyneinä osaset vaikuttavat hienosti toisiinsa. Silti kyse ei ole möhnästä.

Kala ja munat laitetaan uunivuokaan pohjalle ja pinaatti sekoitetaan niihin. Sen jälkeen kaadetaan päälle kastike, joka tietysti sekoittuu kalaan, muniin ja pinaattiin. Päälle lusikoidaan kanneksi muusi, joka on maustettu oliiviöljyllä, suolalla, pippurilla ja muskottipähkinällä. Itse lorottelen kannen päälle vielä lisää öljyä, lisärapeus taattu. Uunissa puoli tuntia muhiessaan kastike imeytyy myös muusikanteen antaen sille makujaan, mutta kannen rapeus säilyy.

Lautaselle kauhottaessa aineosat tietysti sekoittuvat hieman, mutta jokaisella on oma rakenteensa ja ominaismakunsa. Kun ne yhdistää haarukallisessa, yhteisvaikutus on taivaallinen. Brittikeittiölle naureskelu loppuu tähän paikkaan.

Meillä tähän kuuluvat lisäkkeenä herneet.

Resepti löytyy mm. täältä:
http://drizzleanddip.com/2011/08/10/jamie-olivers-fantastic-fish-pie

33 Great Queen Street
http://www.squaremeal.co.uk/restaurants/london/view/84550/Great_Queen_Street

Pieminister
http://www.pieminister.co.uk/

Hanska

Minulla on sellainen työväenluokkaisesta syntyperästäni johtuva periaate, että mieluummin ostan halvan brändin parhaan tuotteen kuin kalliin brändin halvimman tuotteen. Ajattelen, että näin minua huijataan vähiten. Huijatuksi tulemiseltä ei voi säästyä, mutta sen voi minimoida. Bossin halvinkin puku maksaa paljon mutta on taatusti paskempaa kangasta ja työtä kuin erään norjalaisomisteisen miestenvaatehtimoketjun paras puku, joka ainakin väittää olevansa sataprosenttista italialaista kampavillaa ja joka jopa istuu silloinkin, kun en itse seiso. Näyttää taatusti paremmalta, kun ei heiluttele helmoja niin, että lipuke näkyisi.

Olin hukannut hansikkaan ja minulla oli täysi pari vain sellaisia halvan brändin halpoja. Paksut ja huonosti istuvat, jopa silloin kun koukistin sormeni.

Alennusmyynti, ja astelin maineeltaan halvan brändin miestenvaatehtimoliikkeeseen. Aleseinällä oli oikein mukavan näköiset, ruskeat hansikkaat: sopiva koko, ohut nahka ja hyvin ommeltu vuori. Alennusprosentti ei ilmennyt plakaatista, toisen puolen tumput olivat miinus 50, ja myyjäneitonen kertoi olevansa ensimmäistä päivää kyseisessä myymälässä. ”Ale tarkoittaa tuossa varmaan, että toisen parin saa puoleen hintaan”, neitokainen arveli.

Työväenluokkaisen syntyperäni ja keskiluokkaisen asemani/habitukseni diskrepanssista johtuen esiinnyin tilanteessa maailmanmiehenä, jolle moisella ei ollut väliä, koska yhdet hanskat tarvitsin, ja menin kassalle. Silloin paljastui, että kyseiset, maineeltaan halvan miestenvaatehtimoliikkeen premium-hansikkaat maksoivat 50 euroa. Diskrepanssin pimeä puoli ilmeni siinä, etten kehdannut ryhtyä nikottelemaan hinnasta, joka oli selvästi yli – olin vuotta aiemmin ostanut huomattavasti laadukkaammat, kotimaiset hirvennahkahanskat Stockmannilta samaan hintaan, ja toiset vielä isäukolle joululahjaksi – vaan maksoin. Tunnustan, että tunsin itseni huijatuksi ja vaikka yritin selitellä itselleni, että minulla on varaa näihin ja nämähän ovat ihan hyvät, tuli vähän paha mieli.

Ehdin neljä päivää totutella ja opetalla tyytyväiseksi ylihinnoiteltuihin, halvan brändin premium-hanskoihin, kunnes hukkasin niistä toisen. Se katosi jossain päiväkodin ja kodin välisellä matkalla, rajatulla alueella, johon materia ei periaatteessa voi hävitä. Ei löytynyt päiväkodin kurahanskojen löytölootasta eikä autosta, vaikka kuinka toivoin. Ihme, kuinka paljon saatoinkin toivoa ja rukoilla, että löytäisin tuon hanskan. Ehkä siksi, että tunsin olevani huijattu ja kulturelli maailmanmiehisyyteeni paljastui sen myötä pintakiilloksi, joka murenee yhden hanskan hukkaamisen myötä. Koska hansikkaat olivat ylihinnoitellut, ne olivat tulleet minulle arvokkaiksi.

Kiroillen palasin synnyinjuurilleni ja ostin kympin hanskat marketista. Mustat mutta pehmeää nahkaa, vuorit ei niin hyvin ommeltu. Paleleminen loppui siihen, mutta yhä toivoin hartaasti löytäväni sen kadonneen hanskan. Ajattelin, että sen löytyminen olisi käypä merkki jumalallisesta väliintulosta.

Kolme päivää myöhemmin vaimoni löysi hansikkaan pihaltamme, kuraisena mutta silti. Oli auton pimeällä puolella parkkipaikalla. Olin kävellyt sen yli usemman kerran, niin läheltä mutta sokeana tolvanana.

Tunsin itseni siunatuksi. Harras toiveeni oli juuri täyttynyt. Elämässä oli sittenkin toivoa, kun riittävän kovasti vain jaksoi uskoa. Laitoin hansikkaan kuivumaan ilmalämpöpumpun alle ja hieroin siitä sitten kuivuneen mudan pois ja hellästi nahan pehmeäksi.

Nyt en millään löydä kaapista sen paria, jota en hukannut.

Musta ja valkoiset

Hesarin kuukausiliitteen luokkakysely on herättänyt runsaasti kommentteja virtuaalisessa ystäväpiirissäni. Okei, algoritmi oli alkeellinen ja lopputuleman osasi arvata heti alkuun. Silti minun ei ole vaikea tunnustaa, että kuulun ylempään keskiluokkaan ja kulutustottumuksiltani eliittiin. Tämä siitä huolimatta, että olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja harrastan rumpujen soittamista. Olen nousukas, yrittäjä (vaikken sillä koskaan rikastu) ja ylpeä sivistykseni pintakiillosta. Kuka muu tunnustaa reilusti väriä?

Yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneena olen sitä mieltä, että Suomi on luokkayhteiskunta. Uskon, että siitä on tullut sellainen kuitenkin vasta sen jälkeen, kun teollisuus-Suomi lakkasi olemasta eli käytännössä 2000-luvulla. Käsitys ei perustu tutkimukseen tai muuhun kuin mutuun, mutta Suomesta tuli luokkayhteiskunta siinä vaiheessa, kun vasemmisto lakkasi olemasta vastavoima oikeistolle ja pääomalle. Demarit ovat olleet menetetty voima jo pitkään, mutta viimeinen nitkahdus tapahtui, kun vasemmistoliitosta tuli hipsteripuolue ja persuista alaluokan ainoa äänitorvi. Ay-liike vaikuttaa nykyään kaiken mahdollisen jarrulta, joka on henkisesti jäänyt johonkin viime vuosituhannelle.

Kun vasemmisto oli vielä oikeasti olemassa, sen ajatteluun oli sisäänrakennettu lupaus sosiaalisesta kohoamisesta. Duunarien lapsille, kuten minulle, avautui mahdollisuus koulutuksen kautta päästä eteenpäin ja nousta keskiluokkaan, jopa eliittiin. Jos oli tosi kova demari, jonkun työväen akatemian kautta pääsi puolueputkeen ja vaikka ministeriksi asti. Vasemmiston johtajat olivat koulutettuja (vaikkeivät Hankenissa) ja edustivat oman puolensa eliittiä. Vaikka vasemmisto oli vankasti eri mieltä oikeiston ja pääoman kanssa, he puhuivat yhteistä kieltä: ylös- ja eteenpäin.

Persujen nousun kanssa käsi kädessä 2000-luvulla Suomeen on syntynyt alaluokka, joka ei elättele toivoa sosiaalisesta noususta tai paremmasta tulevaisuudesta koulutuksen ja aktiivisuuden kautta. Sen viesti valtiovallalle ja hallitukselle on: mieluummin en.

Ei ole kova montaa asiaa, josta olen persujen kanssa samaa mieltä, mutta ymmärrän, mihin kysymykseen puolue on vastaus. Meille koulutetuille, keskiluokkaisille, rationaalisuuteen ja työteliäisyyteen uskoville ja kulttuurisesti eliittiin kuuluville persut ovat mahdoton pähkinä. Kun me haluaisimme haastaa heidät, he sanovat: mieluummin en. Persut eivät halua pelata samaa peliä kuin vasemmisto ennen.

Tämän vuoksi meille eliittiin kuuluville on kovin helppo määritellä persut ja heidän kannattajansa idiooteiksi, joiden kanssa ei edes kannata yrittää puhua. He ovat meille valkoisille pelkkää mustaa. Me, siis demarit, koksut, vihreät, svenskit ja kepulaiset, pitäisikö sanoa vanha valta, yritämme keksiä konsteja parantaa, kehittää ja kasvattaa, kun tuo hieman pulska, huppariin pukeutunut peräkylän poika ryyppää halpacolaa puolentoista litran pullosta ja sanoo: emmie.

Sitä meidän on vaikea hyväksyä.

Vuoden kulinaarinen elämys 2013

Rüdesheim Reinin rannalla, aikakapseli jossa asenne kohdallaan. © Juha Virkki

On aika valita vuoden 2013 kulinaarinen elämys. Ennen, kun söin työkseni ja kirjoitin siitä elääkseni, valinta oli sekä helpompi että vaikeampi: nyt kun syö omaan piikkiin ja usein nälkään, tajunnan räjäyttäviä kokemuksia tulee harvoin. Olen syönyt tänä vuonna hyvin Tampereella, Turussa, Helsingissä ja Lontoossa, mutta valinta osuu nyt Saksaan ja Rüdesheimiin, Rheingaun upealle valkoviinialueelle.

Valintaperuste ei nyt ole yksin maku tai tekniikka vaan omistautuminen.

Kyseinen elämys osui Frankfurtin kirjamessujen jälkeiseen viikonloppuun, jonka ystäväni ja kollegani Juha Mannisen kanssa päätimme omistaa seitinohuille iltapäiväkänneille loistavien rieslingien ja spätburgunderien avulla. Ruoan suhteen kyseinen viinialue on aikamoisen konservatiivista, itse asiassa aikakapseli jostain 90-luvulta. Mutta niin ovat turistitkin, keski-ikä viikonloppuna oli varmaan yli 70.

Ravintolan nimeä en muista, se oli siinä joenrannassa (tosin oli pimeää), ruoka oli hyvin valmistettua mutta vanhanaikaista: perunaa, possua, forellia, kaikki runsaassa kastikkeessa. Viini oli hyvää ja halpaa kuitenkin.

Niin, se kulinaarinen elämys. Tilasin annoksen kevennykseksi ihan vain vihreää salaattia. Raaka-aineiltaan se oli tuoretta perustavaraa, mutta yksi asia löi minut häpnadilla: hyvä vinegretti oli huolellisesti ja varmaankin ihan paljain käsin sekoitettu salaattiin. Tajusin, että tämä on poikkeuksellista. Kastike on tavallisesti päälle roiskaistua. Asiakas saa itse käännellä sen haarukalla salaatin sekaan eikä se sittenkään vielä ole tasaisesti levittynyt. Tai sitten vetäisee kirpeän kastikkeen ensimmäisillä suupaloilla sieraimiin ja rouskuttaa lopun salaatista kuivana.

Tässä kyseisessä ravintolassa joku keittiössä oli nähnyt olennaiseksi käännellä salaatin huolella kastikkeen kanssa. Se on vuoden kulinaarisen elämyksen arvoinen teko, välittämistä ruoasta ja asiakkaasta, paneutumista siihen mikä merkitsee.

Lisää tällaista, pientä mutta tärkeää.

Kreikkalais-roomalainen kukkakaalikorvake eli uunissa paahdettua kukkakaalia ja porkkanaa fetalla ja pestolla ja muilla roippeilla

Painin olympialajina säilymisen korvakkeeksi kukkakaalia kreikkalais-roomalaisittain. Pohjalaisille tiedoksi: ei sisällä perunaa.  © Juha Virkki

Chef Santerin Rakkaat juurekset -kirjan jälkimainingeissa olen taas ryhtynyt kasvisintoilijaksi. Se ei tarkoita, ettenkö söisi lihaa, vaan minua kiinnostaa kaikki se, mitä erilaisista kasviksista voi tehdä.
Niin kuin tämä resepti, jossa olen säveltänyt Bill Grangerin Independentissä esittelemän ohjeen pohjalta (kaikkia raaka-aineita ei ollut, mutta tuollaisia olisi). En sanoisi tätä kasviruoaksi, pelkästään pirun hyväksi ruoaksi.

Noin kilon kukkakaali
4 porkkanaa
oliiviöljyä, suolaa ja pippuria

2 punasipulia renkaiksi leikattuina
2 rkl oliiviöljyä
jeeraa, garam masalaa ja chiliä
loraus viinietikkaa

1/2 granaattiomenan siemenet
kourallinen kuorittuja pistaasipähkinöitä
lehtipersiljaa hienonnettuna

fetaa
pestoa (omatekoista tai hyvää purkkitavaraa)

Uuni 220 asteeseen ja grillivastus päälle.

Lohko kukkakaali nupuiksi ja kuori ja paloittele porkkanat. Heitä kulhoon, lorauta öljyä sekaan, mausta ja sekoita käsin. Kaada uunipellille ja laita uuniin paahtumaan (20–30 minuuttia, kokeile kypsyys veitsellä tms.).

Kuumenna 2 rkl öljyä pannulla, sekoita mausteet öljyyn ja lisää sipuli. Hauduta pehmeäksi, ja holauta sekaan loraus etikkaa ja keitä se pois sekoittaen.

Sekoita granaattiomena, pähkinät ja persilja kulhossa.

Kun kukkakaali on kypsää ja jostan kohdin hieman mustunuttakin, ota se uunista ja sekoita punasipuliin. Annostele lautaselle, lusikoi granaattiomenasekoitusta päälle, murentele ylle fetaa ja säädyllisesti pestoa.

Hyvä kaupunginjohtaja, palautan kirjastokorttini tarpeettomana

Kypärämäen kirjasto in memoriam.

Eilen sitten käytännössä varmistui, että lähikirjastomme Kypärämäen pienkirjasto suljetaan. Päätös ei todellakaan tullut yllätyksenä, sillä viimeiset vuodet tämä meille arvokas pieni kulttuuritila on ollut säännöllisesti mestauslavalla. Tällä kertaa kirves sitten heilahti.
Yrittäjänä ja kaupunkilaisena ymmärrän kaupungin säästötarpeet. Jos raha ei riitä, se on saatava riittämään luopumalla jostain. Kohtuullisuuden nimissä en voi puolustaa pienkirjaston säilyttämistä, jos sen takia jouduttaisiin karsimaan opetuksesta tai sosiaalitoimesta. Kaupunki säästää kirjastomme lopettamisella 20 000 euroa vuodessa. Me menetämme Hannelen.
Se, mikä tässä mättää, on järjetön, säästöihin aina liitetty ajatus keskittämisen ja isojen yksiköiden siunauksellisuudesta. Ihmisten näkökulmasta kun oleellista on, että palvelut ovat tavoitettavissa ja lähellä. Olen käynyt lähikirjastossamme vähintään kerran viikossa ja perheessämme on neljä aktiivista kirjastonkäyttäjää (kissalla ei valitettavasti ole korttia). Tämän lakkauttamisen jälkeen meidän
perheessämme on kirjastonkäyttäjiä neljä vähemmän. Pääkirjastossa keskustassa käyn vain pari kertaa vuodessa, ja hyvin voin jättää nekin väliin.
Itse lopettaisin kolhon ja jatkuvaa remonttia vaativan pääkirjaston, jakaisin valikoimat sivukirjastoihin ja myisin tontin gryndereille isosta rahasta. Sillä rahalla voisi pyörittää kirjastoja ja kartuttaa kokoelmia maailman tappiin.
Kaupungin politiikka lähikirjastomme suhteen on ollut surkuhupaisaa. Aluksi kirjasto pienennettiin ennen kaikkea lapsia palvelevaksi pienkirjastoksi, mikä oli ihan ymmärrettävää ja hyväksyttävissä. (yläkerran päiväkotilapset ja naaurin koululaiset ovat olleet ahkeria kirjastonkäyttäjiä, eivät siis enää tulevana vuonna). Sitten aukioloaika lyhennettiin kolmeen kertaan viikossa, minkä jälkeen kaupungin talousviisaat oivalsivat, että tämähän on tuhlausta, koska vuokraa maksetaan koko viikosta. Alkoi tämä sulkemiseen päättynyt väsytystaistelu. Ei auttanut edes, että kyläläisemme ovat pitäneet kahtena lisäiltana viikossa kirjastoa auki, mikä on lisännyt käyttäjämäärää. Nyt ei tarvitse enää kenenkään istua väijyssä, kaupungille se on varmaan helpotus.
Aion siis palauttaa kaupunginjohtaja Markku Anderssonille kirjastokorttini tarpeettomana. Tämä on ekologisestikin järkevää, koska minun ei tarvitse autoilla pääkirjastoon. Samalla aion toivottaa kivoja lätkämatseja ja rallikisoja, joiden kumpienkaan tuista ei tingitä. Toivottavasti keksitte sille Lutakon asvalttikentälle jotain järkevää käyttöä 361 päivälle vuodessa, turvakaukalo vähentää loukkaantumisia ja aition tarjoilu pelaa.

Anonyymit kouvolalaiset

Jorma Järven suunnittelema uimahalli (1964). Hienompi kuin teillä.

"Hei, olen Juha ja olen kotoisin Kouvolasta."
"Hei, Juha."
Voin hyvin kuvitella anonyymien kouvolalaisten kokouksen, jossa kaikki jakavat kipeän kokemuksen siitä, millaista olla kotoisin Kouvolasta, Suomen turhimmasta ja paskimmasta kaupungista, maanlaajuisesta naurunaiheesta.
Mutta minäpä kerron teille yhden jutun. Minun Kouvolani (josta olen ollut poissa 27 vuotta) ei ole Suomen turhin ja paskin kaupunki. Teistä vittuilijoista huomattava osa on kotoisin jostain tuppukylästä tai pikkukaupungista, jonka korkein rakennus on ollut kaksikerroksinen. Se on Osuuspankki, johon merkonomin koulutuksen saanut johtaja halusi työhuoneensa koko kaupungin ylle. Kouvolassa on jo 60-luvulla osattu rakentaa ylöspäin (toistakymmentä kerrosta), kuten kaupungeissa kuuluu. Katsokaapas vaikka ulkomailta mallia.
Kouvolasta on tullut hyviä bändejä, itse asiassa väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin suurimmasta osasta teidän kotipaikkojanne. Siellä bändien perustamista suositumpaa oli 4H-kerho. Muistatko vielä ketjuvasikkanne nimen? Hei, Peer Gynt. Viikate.
Olette opetelleet uimaan jossain punatiilisessä laatikossa (jos teillä nyt uimahallia olikaan). Kouvolassa on Suomen kaunein uimahalli. Ja sen kahviosta sai 70-luvulla aivan sairaan hyviä lihapiirakoita, joita oli mukava mutustella kuin katseli mimmejä.
Kouvolassa on pirun hieno hyppyrimäki (jonka kuuluttamosta joskus pöllitty vahvistin kiersi köyhältä soittajalta toiselle, en tunnusta mitään). Iltamäessä hyppäsivät maailman huiput, juotiin kuumaa mehua ja syötiin makkaraa, jalkoja palelsi. Mutta Topi Mattila edusti Kouvolan Hiihtoseuraa, Holmenkollen-voittaja ja Grenoblen olympialaisten pienessä mäessä viides.
Tärkeintä kuitenkin on, että kouvolalaiset ovat vittuilun mestareita, nopeita ja älykkäitä. Siitä tämä turhimman maine, pelkkä vähemmän lahjakkaiden halpahintainen kosto.

Isänä kaksi päivää

Tänä aamuna luin Hesarista uutisen, jossa kerrottiin isyyden vahvistamisen helpottumisesta. Minulle uutinen toi kyyneleet silmiin, kun muistin, miten pari vuosikymmentä sitten ehdin olla isänä kaksi päivää. 

Melkein päivälleen 19 vuotta sitten selvisi, ettei silloisen avopuolisoni odottamalla vauvalla ollut kaikki hyvin. Keskussairaalan lääkäri avasi keskustelun kysymällä hienotunteisesti, että ”onko kummankaan suvussa lyhytraajaisuutta?” Sen jälkeen hän kieltäytyi arvioimasta enempää ja kehotti ”toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta”.

Johannes syntyi joulukuussa 1994 Kuopion yliopistosairaalassa, eli kaksi päivää ja kuoli sitten syliini, kun toivottomassa tilanteessa päätimme irrottaa hänet hengityskoneesta. Täydellisen kaunis poika, jonka kromosomeissa oli kuitenkin vikaa.

Muistan sitten, kun sain surun keskelle pari kuukautta myöhemmin lastenvalvojalta aanelosen, jossa todettiin, että isyyden vahvistaminen on rauennut, koska lapsen etua ei kuoleman jälkeen enää ollut, ja tunnustamisen peruste on yksin lapsen etu.

Koska emme olleet naimisissa, minä en ollut kuolleen lapsemme isä. Eikä minulla virallisesti ollut poikaa. Isyyteni kesti siis kaksi päivää – tai oikeammin lain näkökulmasta ei niitäkään. Se tuntui vielä kertalyönniltä kiellon päälle.

Uuden lakiesityksen mukaan isyyden voi vahvistaa jo ennen lapsen syntymää. Se on erinomaisen hieno asia sekä lapselle että isälle.

Joten hyvää isänpäivää nykyisille ja tuleville isille. Minulla on kuolleen pojan lisäksi nyt kaksi tytärtä, joiden isänä olemisesta en voisi onnellisempi olla.

Melkein jörndonner

Jörn Donner on henkilökohtainen supersankarini, ja olen aina rakastanut hänen romaanejaan (Mammuttia en tosin ole vielä lukenut). Hyväosaisten helsinkiläisten suomenruotsalaisten elämäntarkoitusongelmat on vaikea aihe, jolta duunaritaustainen kouvolalaissyntyinen lukija vaatii paljon. Sitten Donnerin (ja Esa Sariolan) en ole tyydyttäviä kotimaisia porvariskuvauksia löytänyt. Esimerkiksi Joonas Konstigin (tosin ihan suomalaisten) keski-ikäisten etuoikeutettujen problematiikkaa puiva romsku lensi kymmenen sivun jälkeen nurkkaan: kliseitä on käsiteltävä hyvin, jotta niitä jaksaisi lukea.

Philip Teirin esikoisnovellikokoelma oli mainio, siksi kuusikymppisen sosiologian professorin (ja suomenruotsalaisen, vilket är bra!) avioerosta kertova Talvisota nosti odotukset kattoon. Lisäksi romaanin henkilökaarti muistuttaa paljon niitä vanhanvaltaajapolven yhteiskuntatieteilijöitä, joita tunnen. Siis melkein totta, mutta paremmin kuviteltua.

Romaanin alku ja loppu toimivat hienosti, liki jörndonneriaalisesti. Perheen kahden aikuisen tyttären, heistä erityisesti Helenin, tarinat kuitenkin jäävät kehittelemättömiksi. Sama pätee myös vaimo Katriinaan. Ehkä samastuin sitten liikaa päähenkilöön, tiedä häntä?

Olisin kaivannut Talvisotaan kerronnan tiheyttä ja kuningasnäytelmällisyyttä. Porvariselämä saattaa olla latteaa, mutta siitä voi kirjoittaa samaan tyyliin kuin Valeri Gergijev johtaa orkesteria: väriä, tekstuuria, hiljaisuutta ja ukkosta.

Teiristä ei ihan vielä ole jörndonneriksi, mutta ainesta on.

Kuinka paljon minusta on jäljellä

Viime kesänä törmäsin laatikoita tyhjentäessäni oheiseen kuvaan, joka on otettu joskus loppuvuodesta 1988. Sittemmin olen katsellut kuvaa ja miettinyt, kuka tuo jolppi neljännesvuosisadan takaa on ja kuinka paljon hän on minä. Onko hän minä varhaisemmalla kehitysasteella vai olenko minä jotain, mitä hänestä on jäänyt jäljelle, kun vuodet ovat tehneet työtään?

Kuvassa olen (uskokaa pois) viitisen vuotta vanhempi kuin silloinen ystäväpiiri. Olin ehtinyt tehdä puutteellisella koulutuksella ja itseluottamuksella neljä ja puoli vuotta toimittajan töitä ennen kuin hain ja pääsin Jyväskylän yliopistoon. Kokemuksesta ei opiskeluvuosina ollut haittaa, mutta sen seurauksena olen myös ollut tuonnemmissa elämänvaiheissa ainakin puolenkymmentä vuotta toisia jäljessä. Tyttäreni ovat nyt 6 ja 13 (tosin minulla olisi myös 18-vuotias poika, jos olisi käynyt toisin), kun ikätovereissani alkaa olla jo vaareja ja mummoja. En osaa sanoa, onko ikähändikäppi hyvä vai huono asia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän yhteistä aikaa tyttärieni kanssa haluaisin olevan jäljellä.

Nykyminän näkökulmasta kaikki, mitä olen työkseni tehnyt, on ollut hyödyksi sille, mitä nyt teen elääkseni. Kuvanottoaikaan opiskelin, minkä vuoksi uskon oppineeni ajattelemaan (Eräsaaren Ristolle siitä kiitos) ja päädyin jäämään Jyväskylään. Entä jos olisin lähtenyt 90-luvun alussa Helsinkiin, kun siellä oli töitä tarjolla? Kuka silloin olisin nyt? En ainakaan istuisi tässä kypärämäkeläisen rintamamiestalon keittiönpöydän ääressä tätä asiaa pohtimassa. Tuskin kuitenkaan kovin erilainen, koska uraohjusvaiheeni syttyi vasta viime vuosikymmenen taitteessa tussahtaen nopeasti taas yrittäjän arjeksi.

Tuosta vanhasta kuvasta pystyn tunnistamaan romantikon, joka kuunteli The Smithsiä ja hoilotti mukana. Teoreetikosta ja idealistista elämä sorvasi realistin, joka jaksaa yhä innostua jostain (mikä tekee eron kyynikkoon). Ja Cemetery Gates löytää yhä pehmeän kohdan (http://www.youtube.com/watch?v=knM7ow5vMPA). Silti haluaisin hymyillä ja nauraa useammin (tuolla kuvan jolpilla oli sellainen astmaattinen nauru, joka nauratti toisia).

Toteutuneet unelmat? Kaksi ihanaa tytärtä, kolme omaa kirjaa (jotka olisi tietysti pitänyt tehdä paremmin ja puolenkymmentä yhdessä tehtyä sekä sama mokoma käännettyjä), rumpujen soiton aloittaminen uudelleen yli 3o vuoden jälkeen ja bändissä hyvien kaverien kanssa soittaminen ovat sellaisia. Mitäpä sitä tavallinen jörndonner sen enempää.

Tuo jolppi olisi hyvin voinut kuvitella päätyvänsä joskus minuksi. Runsashiuksisemmaksi ja hoikemmaksi, mutta silti.

Kirjan kumu

Kuva: http://www.newyorker.com/online/blogs/photobooth/2012/10/books-as-muses.html#slide_ss_0=1

Tähän alkuun pitäisi panna ne natinat painetun kirjan kuolemasta, digitalisoitumisesta jne., mutta kyllähän te ne tiedätte. En siis ryhdy.
Jos kuitenkin katsoo kotimaisten kustantamoiden syksyn listoja ja kirjojen saamaa julkisuutta, enpä todellakaan muista vastaavaa kirjasyksyä. Elokuusta lähtien ei taida olla monta päivää, jolloin joku kirja ei olisi vallannut iltapäivälehtien lööppejä, Hesarin premiaukeamaa ja aamutelkkariohjelmia. Eikä kyse ole ollut pelkästä sensationalismista, vaan kirjasyksy on ähkyyn asti täynnä ISOJA KIRJOJA sekä sepitteen että tiedon puolella.
Parin seuraavan viikon aikana painosta tulevat syksyn viimeisetkin kirjat ja sitten kustantamoissa istutaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä ja toivotaan parasta. Kaikki mahdollinen on tehty (paitsi markkinoinnissa ehkä) ja loppu on ostavan yleisön käsissä.
Kirjamarkkinoilla selvin muutos viime vuosina on, että huomio ja myynti keskittyvät entistä harvempiin titteleihin, joita sitten myydään enemmän. Kärsijöihin kuuluu pääasiassa ns. keskisarja (ei sukua historioitsijalle), joiden myynti on ollut kohtuullista ja nipin napin kannattavaa. Vähän myyviä kirjoja myydään yhä vähän, mutta niissä myyntiluvut eivät olekaan se juju.
Keskisarjan kirjat eivät pääse kirjakaupassa ja mediassa yhtä hyvin esiin kuin joskus ennen, ja niiden myyminen vaatii yhä enemmän jalkatyötä sekä kustantajalta että kirjailijalta. Onneksi tämä jalkatyö onnistuu toisinaan sosiaalisessa mediassa paremmin kuin vaadittuina konkreettisina kilometreinä. Aina sieltäkin nousee joku.
Tämän syksyn paukuilla pitäisi kustantamoissakin syntyä tulosta. Ellei kirja tällä laadulla ja huomioarvolla myy, siitä ei ole enää tekijöitä syyttäminen. Silloin Suomen kansa ei yksinkertaisesti enää ole kiinnostunut kirjoista vaan lukee netistä ja istuu toljottamassa tostitelkkaria.
En haluaisi tähän uskoa.