Pappardelle con salsiccia della sorella

Siskonmakkaroista tulee kauniin punertavia pannulla ja rapean pinnan ja mehevän sisuksen yhdistelmä on rautaa.

Suomalaisessa makkarakulttuurissa ei ole hurraamista, mutta löytyy meiltä sentään kolme mainitsemisen arvoista "erikoismakkaraa": mustamakkara, ryynimakkara ja siskonmakkara. Jälkimmäinen ei usein osu makkarahyllyllä silmään, mutta kun osuu, niin putoaa myös kärryyn. Siskonmakkarasoppa on namia, mutta siskonmakkaroita voi käyttää kaikkeen muuhunkin. Kuten tässä tapauksessa pastakastikkeeseen.
Siskonmakkaran etymologia ei liity mitenkään siskoon, vaan se tulee ruotsin (siskonkorv) kautta saksan kielen sanasta Sausischen, joka taas juontaa juurensa ranskan sanaan saucisse. Kyse on siis vain makkarasta.
Siskonmakkaroita luulee helposti vain kypsentämättömiksi nakeiksi, mutta ne ovat aivan jotain muuta.

250 g tuorepastaa (tässä pappardellea)

3 rkl oliiviöljyä
halkaistu valkospilunkynsi
500 g siskonmakkaraa
1 sipuli hienonnettuna
1/2 porkkana hienonnettuna
2 tlk säilöttyjä tomaatteja (ta 1 tlk säilöttyjä tomaatteja ja 1 tlk yrteillä maustettua tomaattimurskaa)
1 tl sokeria
basilikaa, persiljaa, oreganoa (jos on)
1 dl kermaa
suolaa ja mustapippuria

Kuumenna öljy pannulla ja laita mukaan halkaistu valkosipulinkynsi leikkauspuolet alaspäin. Öljy imee makuua valkosipulista ja voit noukkia kynnenpuolikkaat pois ennen kuin laitat muita aineksia pannulle (herkkävatsaiset kiittävät).
Puristele siskonmakkarasuolista palleroita pannulle ja pyörittele niiitä, kunnes ne ovat saaneet väriä. Lisää sitten joukkoon hienonnettu sipuli ja porkkana ja kuullota hetki.
Nyt sekaan tölkkitomaatit ja sokeri. Sitten yrttejä, jos on. Anna kiehua miedolla lämmöllä vartti.
(Laita pastavesi kiehumaan ja keitä pasta al caponeksi).
Lorauta kerma joukkoon, sekoita ja mausta suolalla ja pippurilla.
Kastikkeesta riittää santsattavaksikin.

Paahdettu jääkaapin juuresboksikeitto

Jos olisin nainen, kirjoittaisin tähän, kuinka suloisen lohduttavia näin syksyn tullen erilaiset sosekeitot ovat. Mutta kun olen mies, kirjoitan, että jääkaapin juuresboksissa (se alimmainen) oli kaikenlaista. Niinpä ajattelin tehdä siitä keiton.

Kun oli etätyöpäivä, päätin käyttää aikaa ainesten paahtamiseen, jotta niistä saa kaiken maun irti – editoisin samalla kirjaa. Tiedättehän, uunissa paahtamalla juuresten sokerit tulevat esiin ja Maillardin ilmiön ansiosta kaikki ruskettuva maistuu nannalta.

Juuresboksista löytyi:
1 kg punajuuria
6 isoa perunaa
4 porkkanaa
2 punasipulia
2 sipulia
n. 300 g pala lanttua
4 valkosipulin kynttä

Lisäksi käytin:
oliiviöljyä
ruukullisen tuoretta rosmariinia
pippuria
suolaa
1,5 l vettä
kasvisfondiköntsän
ruokalusikallista vajaan 2 dl:n purkin ruoanlaittojogurttia

Laitoin uunin lämpenemään 225 asteeseen. Kuorin juurekset ja pilkoin ne isoiksi paloiksi. Sipulit lohkoin, valkosipulin kynnet kuorin.
Heitin kaiken uunipannulle. Ripottelin päälle suolaa ja väänsin myllystä pippuria. Riivin rosmariinia sekaan, holautin öljyä ja kääntelin käsin.
Löin komeuden uuniin kolmeksi vartiksi, jonka käytin kirjan editointiin.
Kaivoin ison kattilan liedelle, kaadoin siihen juurekset (jotka hetken meinasin sittenkin syödä tuollaisina). Kaadoin päälle vettä niin, että juurekset peittyivät. Muljautin sekaan kasvisfondiköntsän. Keittelin vartin verran, jolloin ehdin käydä taas sivun käsikirjoitusta läpi.
En ajanut pacojetillä vaan sauvasekoittimella soseeksi. Lisäsin jonkin verran vettä, ettei vaikuttanut puurolta. Tarkistin maut ja suolasin hieman lisää. Sekoitin jogurtin joukkoon (ei suurta vaikutusta).
Keiton koristelin/maustoin kaapista löytyneellä vaimon maustamattomalla jogurtilla ja krutongeilla. Söin jatkaen samalla kirjan editointia.
(Tätä riittää nyt koko loppukirjan editointiin)

Teiniuhman jälkeen

Kuva: Juha Metso

Olen taajaan siteerannut erään australialaisen kulttuurintutkijan viisautta, jonka mukaan "rock ei ollutkaan nuoruuteen liittyvä välivaihe, vaan nuoruus oli rockille välivaihe". Tämä kiteytys lausuttiin ainakin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta se pitää yhä vain paremmin kutinsa.

Rockin keskeisiä myyttejä ovat "nuoret, vihaiset miehet". Se on koko rockin kivijalka, aina rockabillysta punkiin ja grungeen (ja vielä sen jälkeenkin, vaikka ikäiselleni on vaikea keksiä, mitä tärkeää sen jälkeen on tullut). Myös "nuori, vihainen nainen" kuuluu kuvioon.

Miten sitten "todellinen rock'n'roll" (Kauko Röyhkä) irtoaa uskottavimmin keski-ikäisiltä?

Kyse ei oikeasti ole siitä, että nuoruuden vimmaa yritettäisiin jäljitellä vaari-iässä (tai mummo-). Ylen musiikkikolumnisti Mervi Vuorela (joka voisi iältään olla tyttäreni) sai minut nyökkäilemään kolumnillaan, jossa häntäkin ärsyttivät keski-ikäisen PMMP:n teinimäiset, musiikilliset itkupotkuraivarit (http://yle.fi/musiikki/c-puoli/mervi-vuorela-pitakaa-konsensuksenne). Mutta kuunelkaa rinnan esimerkiksi Röyhkän ja Nartun ekoja levyjä ja uudenlivetuplan Pois valoista (http://www.svartrecords.com/shoppe/en/home/2165-kauko-royhka-narttu-pois-valoista-2cd.html) versioita samoista biiseistä, niin ymmärrätte eron: keikkakilometrit, esiintymiset, rockin ulkopuolella eletty elämä ja niiden mukanaan tuoma isompi ymmärrys. Se kaikki tulostuu rankkuutena, joka on kaukana teiniuhmasta. Sitä ei tarvitse lietsoa, se on.

Nuorempana ajattelin myös, että ollakseen "todellista rock'n'rollia" musiikin on oltava äänekästä ja nopeaa. Sittemmin olen tajunnut, että itsensä vetäminen riehumalla hikeen ei useimmiten takaa haettua rankkuutta. Esimerkiksi Bob Dylanin viimeisimpien levyjen (pl. se joululevy) bändi koostuu partaisista, ruutupaitaisista ikämiehistä, joiden soitossa on sellaista botnea, mitä 120 desibelin sirkkeli ei voi tavoittaa. Toisaalta jossain tämän kokemuksenkin raja tulee vastaan, kuten Rollareissa.

Ja sitten vielä käytännön esimerkki siitä, mitä itse ymmärrän "todelliseksi rock'n'rolliksi", tosin ei-rockbändiltä ja vieläpä naislaulajalla. Siinä lauletaan naisen näkökulmasta samasta asiasta, jota bluesmiehet ovat kotsuvat "mojoksi". Ei irto PMMP:ltä näin.
(http://www.youtube.com/watch?v=Ibs5cM-6icA)

Lapsen elämää

Kun odotimme esikoistamme, asuimme vielä viehättävässä 50-luvun kerrostalossa. Neljänen kerroksen ikkunasta näki sisäpihalle, jota puolenkymmentä vastaavaa taloa ympäröi. Ajattelin, että idyllistä, mutta lapsia ei voi jättää itsekseen tuonne leikkimään ilman valvovaa silmää. Toisin oli omassa lapsuudessa, jolloin omakotitaloalueella kakaralauma juoksi pihasta toiseen ja naapurimetsässä. Vanhemmat huutelivat välillä syömään ja iltahämärissä nukkumaan. Ei tule nykylapsille sellaista elämää.
Paitsi, että tuli sittenkin. Asumme samanlaisella alueella kuin itse pienenä, ja pikaisella laskutoimituksella lähinaapurustossa on reilut 20 lasta. He juoksevat pihasta toiseen, heitä huudellaan välillä syömään ja maanitellaan illalla sisälle.
Olen tästä niin onnellinen. Maailma ei muutukaan aina huonompaan suuntaan ja jotain ylisukupolvista, arvokasta säilyy. Puhumattakaan siitä, että voin nytkin tätä kirjoittaa sunnuntaiaamuna keittiönpöydän ääressä eikä minun tarvitse päivystää leikkipuistossa.
Toivon niin, että omat lapseni voivat kirjoittaa samoin joskus parin-kolmen vuosikymmenen päästä.

Proteiinin hinnasta

Olen ajoittain flirttaillut ajatuksen kanssa, että ryhtyisin kasvissyöjäksi (kalasatunnaisuudella). Äkkiseltään se kuulostaa herkkusuulle vieraalta ajatukselta. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä se roipe, jota lihana kaupasta kotiin kannetaan, on yleensä sitä tylsintä ruokaa. Nopeasti valmista -ajattelu on liki tyystin täällä market-Suomessa siivonnut kaupan hyllyiltä ja lihatiskeiltä ne eläimen osat, jotka ovat maukkaita: "halvat ruhonosat".

Mistä pääsemmekin päivän epistolaan: se möhnä, jota meille lihana kaupassa tarjotaan, on suhteettoman kallista.

Meillä ei juuri kokolihaa syödä, kun naisväki ei siitä tykkää. Jauheliha tietysti uppoaa nuorempaan sukupolveen. Broileri on siten kompromissi, joka käy useimmille. Tehotuotettua, vailla makua, helppo valmistaa ja sen sellaista.

Ellei halua kaluta broilerin kulkuvälineitä (joilla se ei ehdi kuin seisahtaa lyhyen elämänsä aikana), tarjonta on järkyttävää. Lips'n'assholes-suikaleita ja erilaisia leikkeitä ja fileitä. Niiden hinta lähentelee viittätoista euroa kilolta, ellei suostu valmismarinadiin. Minä en.

Kävin perjantaina tekemässä viikonlopun ruokaostokset. Lauantaina syötiin villejä muikkuja, tänään sunnuntaina kompromissibroileria. Kaksi muovikassillista tavaraa eli maitojen, leipien ja jogurttien lisäksi juureksia ja kasviksia. Kassan jälkeen ryhdyin laskemaan, paljonko nuo broilerin rintafileet (hienostelevasti ilmaistu) muodostivat viikonlopun ruokalaskusta: noin viidenneksen.

Muikku, 3,99/kg, kaupan päälle mäti.

Juurekset ja kasvikset ovat juuri nyt suht halpoja, muikuista maksoin neljä euroa kilo. Broiskun hinta 14 euroa kilolta. Sen maksaisin mielelläni, jos a) liha maistuisi joltain, b) eläimet kasvatettaisiin olosuhteissa, jotka kestävät päivänvaloa.

Lihansyönnin hylkäämiselle löytyy siis muitakin kuin eettisiä periaatteita: raha. Maapallon kannalta tämä on tietysti hyvä asia, sillä raskaimmin ympäristöä kuormittavien ainesten pitääkin olla kalliita.

PS. Syysmuikuista löytyi vielä mukavasti mätiä, mikä on ylellisyysherkku.

Haja-ajatuksia Blues Brothersista

Katsoin eilen varmaankin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen John Landisin The Blues Brothersin. Muutama asia jäi siitä mieleen askarruttamaan.

Näyttelijä-muusikkous
John Belushi ja Dan Aykroyd eivät ehkä olleet oikeita laulajia, mutta silmään pisti erityisesti se, kuinka onnettomia näyttelijöitä bändin äijät olivat (ja Arethakin). Jos ei ollut kitaraa tai torvea kourassa, meno oli jäykkää kuin koulunäytelmässä. Noilla valmiuksilla videoblogin pitäminen ei olisi onnistunut, toisin kuin niillä tuhansilla verrattomasti lahjattomammilla soittajilla, jotka nykyään tekevät Youtube-klippejä nuorempien opiksi ja ojennukseksi.

Ikä
Cab Calloway edustaa leffassa senioriteettia ja vetää mainiosti Minnie the Moocherin. Esitys on täynnä vanhan herran charmia. Mutta hetkinen, leffaa tehtäessä Calloway oli 72-vuotias! Mick Jagger täytti vastikään 70, ja edustaa aivan toista ikäkäsitystä, äärimmilleen venytettyä "nuoruutta". Mitä on tapahtunut arvokkaalle vanhenemiselle vuoden 1980 jälkeen?

Tuhovoima
Kari Salminen muistaakseni joskus kirjoitti, miten  toimintaelokuvista voi päätellä, mikä on kulttuurille arvokasta: se, mitä siinä päättömästi tuhotaan. The Blues Brothersin loppukohtauksessa tuhottiin 60 poliisiautoa, ja sitä ennen ainakin yksi ostokeskus (jatko-osassa autoja meni vielä enemmän). Teoreetikon aivoni ovat jo niin ruosteessa, että jatkakaa tee ajatusta tästä.

Kulttielokuva? Varmaankin, mutta The Blues Brothersin tärkein merkitys lienee siinä, että ilman sitä maailmassa olisi r&b:tä renkuttavia tribuuttibändejä paljon vähemmän.

Planeetan yksinäisyydestä

Olen sitä länsimaista sukupolvea, jolle ensimmäisenä avautuivat kaukomaat yhteiskuntaluokasta riippumatta. 90-luvun alussa kaukomaat tarkoittivat meistä monelle Intiaa, johon matkattiin halvalla Intia-Keskuksen lennolla (yleensä Aeroflot) ja rinkka selässä. Eloonjäämispakkaus oli rinkassa pehmeissä kansissa: se oli Lonely Planetin Intian opaskirja. Vaihtoehtoja ei ollut muita kuin mitä painosta kukin piti parhaana.

Joku individualisti yritti matkata ilman kyseistä opusta, mutta joutui hankkimaan sen paikan päältä. Kirjasta löytyivät majapaikat, kulkuvälineet, ravintolat ja nähtävyydet. Ne oli joku kirjan toimittajista käynyt tarkastamassa ja siksi niihin tavattiin luottaa. Tuurilla saattoi löytää jotain parempaa, mutta usein tuuria ei ollut.

Pari viikkoa sitten opaskirjan kustantaja (ensin sarjan kustannusoikeudet osti BBC, joka myi ne alkuvuodesta amerikkalaiselle NC2 Medialle) ilmoitti isoista irtisanomisista ja strategian muuttamisesta. TripAdvisorin kaltaiset ilmaiset palvelut ovat syöneet markkinaa niin, että LP:kin siirtää painopistettä verkkoon ja sosiaaliseen mediaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että matkaajat ryhtyvät itse tuottamaan sisältöä opaskirjaan palkattujen kirjoittajien sijaan. Tiivistettynä: Lonely Planet savolaistuu eli vastuu siirtyy nyt lukijalle. Sen voi tarkastaa TripAdvisorin kaltaisista palveluista, johon kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa mistä tahansa.

Lonely Planetilla oli isompi merkitys kuin pelkkä opaskirja. Sen avulla tapasi samanhenkisiä ihmisiä, koska kaikki lukijat kävivät samoissa paikoissa. Lonely Planet oli sukupolvikokemus.

Kustantaja torppaa lopettamishuhut, mutta eihän kysymys ole kuin milloin se tapahtuu. Ilmaisen informaation maailmassa kukaan ei halua maksaa tiedosta. Lonely Planet ei ollut täydellinen, mutta verrattomasti arvokkaampi kuin ”käyttäjäkokemukset”, jotka tapaavat yhdessä ja samassa paikassa vaihdella täysin paskasta loistavaan.

Lonely Planetin perustivat Melbournessa matkakirjoittajat Maureen ja Tony Wheeler vuonna 1972, mistä olen heille hyvin kiitollinen.

Tallenna tämä!

Olen vasta kypsässä keski-iässä kunnolla innostunut rockia käsittelevän kirjallisuuden lukemisesta,vaikka itse olen aiemmin yhden kääntänytkin (http://www.atenakustannus.fi/kirjailijat/kirja/343). Tämä liittyy samaan asiaan kuin kaikki muukin elämässä: nuorena on vastaus kaikkeen, mutta vanhempana sitä yrittää miettiä, mikä kysymys olikaan? Musiikki ja soittaminen muuttuvat minulle yhä suuremmiksi mysteereiksi, mitä tutummiksi ne tulevat.

"Mie lyön, sie tallennat!"

Rokkikirjojen ongelma on, että niitä on periaatteessa kahta lajia, ja omat mieltymykseni putoavat siihen väliin. Minua eivät kiinnosta rokkielämäkerrat: kuka pani ketä ja kuinka isoja kokkelivuoria hotellihuoneiden pöydiltä imuroitiin. Toisaalta en taas ymmärrä teoriaa ja tekniikkaa niin paljon, että pitäisin niitä kiinnostavina (ne ovat pelkkä väline). Miten-kysymykseen päässäni liittyy aina kysymys miksi.

Led Zeppelinin Hammer of the Gods (on kai suomeksikin) oli oikein viihdyttävä rokkikirja bändistä, josta olen aina digannut mutta jonka suuruuden olen vasta nyt täysin tajunnut. Siinä on tuota sensaatiopuolta kuitenkin enemmän kuin riittämiin. Siksi Brad Tolinskin Jimmy Page – yksinoikeudella (Minerva, http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=897) vaikutti kiinnostavalta, onhan kirjoittaja Guitar World Magazine -lehden päätoimittaja: nyt keskitytään musiikkiin eikä panojuttuihin!

Kirjassa on puutteensa – toistoa ja joutavaa mystiikkajorinaa – mutta se avaa hyvin Pagen merkitystä rock-kitaristeista kenties suurimpana. Esikuvat, ideat, soittotekniikka ja soundiajattelu aukeavat hienosti.

Yksi asia kirjassa kuitenkin nousee esiin, ja se on minulle kirjan tärkein anti: Jimmy Page tuottajana. Esimerkiksi kirjassa haastatelty Jack White väittää pokerina, että niin merkittävä kitaristi kuin Page onkin, hänen suurin antinsa rockille saattaa olla se, miten hän tallensi Bonzon Bonhamin hihat-soundin. Pagen merkityksen tajuaa vasta kun miettii, miltä rummut kuulostavat levyllä ennen Zeppeliniä: hipsuttelua taustalla. Page oivalsi, että rummut ovat akustinen intrumentti ja ne on tallennnettava tilassa. Siis mikit kauas pannuista ja ääni talteen tilassa, ei suoraan rummuista. Toki muskeli-Bonhamin kovalyöntisyys ja -äänisyys vaikuttivat nekin, mutta Pagen piikkiin menee oivallus, jonka ansiosta kaikki raskaampi rock kuulostaa nykyisin siltä kuin se kuulostaa – rytmimusiikilta, joka potkii.

Suomen surkein ruokapaikka

Jyväskylä on asukaslukuunsa suhteutettuna Suomen huonoin ravintolakaupunki. 

Meillä on yksi laadukas mutta hieman tylsä, fiini ja tyyris ravintola, yksi ihan hyvä ruoka/viiniravintola, jonka ansiot ovat kuitenkin enemmän viinipuolella, ja sitten meillä on osuuskauppa ketjuineen. Käsittämätöntä tämän kokoiselle yliopistokaupungille on, että Jyväskylässä ei ole yhtään kokkivetoista, lähiruokaan panostavaa persoonallista kuppilaa, jota saattaisi kehua ulkopaikkakuntalaiselle herkkusuulle.

Mitä meillä on? Ennen meillä oli halpapitserioita (niitä riittää vieläkin mutta hinnat ovat nousseet, taso ei), sitten meillä on ”texmex-ravintoloita” (Sakke ja Mato -tyyliin), muutama lämpöallas-thaipaikka (joissa jostain kumman syystä on lounaalla aina myös epämääräistä ”sushia”) ja sitten näitä ”rentoja” hampurilais- jne. paikkoja, joissa mustiin pikeepaitoihin pukeutuneet nuoret tarjoilevat ”rennosti” puolivalmisteita. 

Ja sitten intialaisia kaksin kappalein, identtisin ruokalistoin ja yhtä ikävissä rakennuksissa, toinen vähän toista parempi. Kaupungin laadukkain italialainen on Rosso (ei Kirkkopuiston, meillä on näitä kaksin kappalein, tai sitten se fiinimpi osuuskaupan paikka Lutakon hotellin aulassa). On meillä myös Kissanviikset, jonka ruokalista on pysynyt ennallaan sitten ensivierailuni, joka tapahtui vuonna 1986 (perinteissä ei sinänsä mitään pahaa ole).

Jyväskylässä ravintoloitsija tarkoittaa oluthanaa vääntävää ja katteet laskevaa isäntää, joka pakosta joutuu tarjoamaan syötävää.

Toisaalta meillä ei ole kauppahalliakaan, mikä lienee ainutlaatuista tällaisessa maakuntakeskuksessa, eikä kukaan tiedä mitään keskisuomalaisesta lähiruoasta, vaikka sitä tuotetaankin. Tämä ei ole ihme, sillä ravintolat jos ketkä brändäävät paikallista tuotantoa tuomalla sitä omille listoilleen. Osuuskaupan kuppiloissa sitä jo on, mutta se ei vielä tee ketjupaikoista persoonallisia.

Tämän katkeran tilityksen siivitti kaupunkilehden uutinen, jonka mukaan Jyväskylän ravintolamaailma on saanut piristysruiskeen ”autenttisesta dinerista”, joka tulee, mistäpäs muualta kuin Syvästä Etelästä eli Tampereelta. Elviksen ja Marilynin kuvia ja isot annokset! Tärkeintähän tällaisissa ketjuravintolassa on henkilökunnan hygieniapassi, muu tulee pakkasesta ja einestehtaista.

Kuopiossa ja Joensuussa, niitä kaipaamiani on, vaikka ovatkin pienempiä maalaiskaupunkeja. Hyviä ravintoloita, joissa mennään raaka-aineet ja keittäminen edellä. Yksinkertaista mutta ajateltua ruokaa, jonkun tuottamaa, toisen tekemää ja jonkun kolmannen asiakkaalle viihtyisään pöytään tarjoilemaa. Ei se niin mahdotonta Jyväskylässäkään voi olla. Minä ainakin lupaan käydä kahdesti kuussa.

Pasta huuleen ja herne nenään (eli savulohi-hernepasta)

Savulohipastan, joka on mainio pikaruoka melkein minä vuodenaikana hyvänsä, perusongelma on raskaus. Savulohi itsessään on jo tuhdin makuista ja rasvaista ja vielä päälle kun lorauttaa kermaa, suu huutaa hapokkuutta vastapainoksi. Sitruunahappo juoksettaa kerman, joten apua kannattaa lähteä etsimään toisaalta. Hapokas valkoviini on yksi vastaus, ja creme fraichessa on terävyyttä siinäkin.

Tässä reseptissä savulohen kaveriksi laitetaan herneitä, parhaaseen aikaan vuodesta tuoreita mutta muulloin pakasteherneetkin käyvät. Ja yrttejä kans.

300 g kuivapastaa (penneä, tagliatellea tms.)

2 dl hapolasta valkoviiniä (soave, pinot grigio)

2 dl creme fraichea

300 g lämminsavulohta haarukalla riivittynä

ruohosipulia, silopersiljaa, timjamia

suolaa ja pippuria

Kaada viini kattilaan ja keitä sitä kokoon kymmenisen minuuttia. Nosta levyltä ja sekoita joukkoon creme fraiche.

Keitä sillä väliin pasta ja lisää keittoajan lopussa sekaan herneet (tuoreet 2 minuuttia ennen oletettua valmistumisaikaa, pakasteherneet 5 minuuttia ennen). Kun pasta on al dente, siivilöi keitinvesi pois ja palauta pasta kattilaan.

Sekoita joukkoon valkkari-creme fraiche, sitten yrtit ja sen jälkeen savulohi. Mausta suolalla ja pippurilla ja tarjoile.

Kaihoisan kantribiisin selitys

Minulla usein niin sanotusti hirttää levy päälle, aivan konkreettisesti. Viime viikot olen käytännössä kuunnellut vain Lucinda Williamsia, amerikkalaista lauluntekijää. Hän on tehnyt kymmeniä aivan loistavia lauluja kaipuusta, pakkomielteisestä rakkaudesta ja hylätyksi tulemisesta. Puhutaan biiseissä myös huumeista ja kuolemasta.

Tämä pakkomielteinen soittolista on saanut minut pohtimaan, mistä tuo kaikki kumpuaa. Luulen keksineeni sen, vaikka kyseessä onkin kehäpäätelmä. Ihmisestä voi tulla ehta muusikko vain, jos hän on luonteeltaan levoton (”Toiset on tehty kulkemaan” vai miten se Wanderin’ Starin suomennos nyt menikään?). Kun levoton ihminen kiertää maata laulamassa ja soittamassa, hänellä on pääasiassa joutoaikaa kuljetusvälineessä tai vieraassa kaupungissa keikkaa odottaessa (soundcheck ja keikka vievät päivästä yhteensä noin 3 tuntia). Levoton mieli ja joutoaika on yhdistelmä, joka vaatii stimulantteja. Tällaisia ovat useimmin erilaiset päihteet ja satunnaissuhteet, joilla on paha taipumus tuhota nekin inhimilliset siteet, joita levottomalla sielulla on.

Sitten kun on morkkis ja vituttaa, ne tunteet voi kääntää lauluiksi kaipuusta, pakkomielteisestä rakkaudesta ja hylätyksi tulemisesta. Ja tietysti huumeista ja kuolemasta.

En ole koskaan ollut keikkamuusikko, mutta harrastajana jo tiedän, mikä on kupletin juoni: istua äijäköörissä autossa tuntikaupalla, sitten pystyttää kamat ja tehdä soundcheck, minkä jälkeen odotetaan tuntikausia soittamaan pääsemistä. Keikan jälkeen yöllä on vaikea saada pulssia laskemaan, joten uni ei tule heti. Ja baari on yhä auki. Aamulla pitää soittaa rahisevalla poikasopraanolla kotiin, jossa haluaisi olla (muttei oikeasti pysty).

Valitettavasti minusta ei ole biisintekijäksi, kun osaisin samaistua niin hyvin tuohon tunteeseen. Äsken leikatessani ruohoa ja kuunnellessani samalla (yllätys pyllätys) Lucinda Williamsia, kuulin erään biisin kertsin väärin, mutta sain siitä idean hienoon kantribiisiin. Sen nimi on ”I love you over-time” eli rakastan sinua ylitöinä.