Toisin ajatellen

Muistan edelleen kirkkaasti hetken, kun törmäsin Milan Kunderan Kuolemattomuus-kirjassa ajatukseen, jonka jälkeen en enää osannut katsella maailmaa kuin ennen. Sanatarkasti aatosta en muista, mutta sisällön kyllä: eleet eivät ole ihmisen omaisuutta vaan ihminen eleiden.

Tämä vaatinee hieman selittämistä. Tehdään se esimerkillä. Kun vilkutat jollekulle ihmiselle, Kundera väittää, että ele ei ole sinun keksimäsi tai omasi, vaan vilkuttamalla asetut tähän eleeseen, joka on ollut sinua ennen ja joka jälkeesi jää. Minua tämä hätkähdytti.

Ja sen kautta tajusin, että esimerkiksi pukeutumisella ihminen ei puhtaasti ja suorasti ilmaise itseään vaan asettuu pukeutumalla tiettyyn persoonaan tai rooliin. Kukaan ei ole oma itsensä vaan joku muu, johon haluaa samastua. Meistä aika monelle voi perustellusti huutaa, että ”hei, tyyppi!”

Oivalluksen seurauksena intouduin ajattelemaan vaatteita ja pukeutumista toisin.

Johtuu varmastikin tästä armottomasta ilmastosta, että ainakin minä olen ajatellut pukeutumista tarkenemisen näkökulmasta. Alusvaatteet lämmittävät ihmistä. Pitkät kalsarit on miehen laitettava pakkasella siksi, etteivät sukukalleudet huurru.

Sitten ajattelin tarkemmin: miten pitkät alushousut suojaavat arkoja paikkoja paremmin kuin reiteen ulottuvat bokserimalliset kalsongit? Eivät mitenkään! Pitkikset lämmittävät reisiä, polvia ja pohkeita, mitkä osat eivät ole niitä vilunarimpia.

Ja miksi sitten lännenleffoissa äijillä on yllä yksiosainen potkupukutyylinen aluspuku, kun hikoillaan Arizonan autiomaassa ja raahataan kuolleesta hevosesta irrotettua satulaa? Luulisi tarkenevan muutenkin!

Kun alusvaatteita alkaa pohtia tarkemmin, tajuaa niiden merkityksen – ainakin alkujaan – olleen päällysvaatteiden suojaaminen. Alusvaatteet peittävät ihmisessä nimenomaan paikat, joista ihminen erittää, ja nämä eritteet likaavat päällysvaatteita, jotka ovat vaatteista kalliimpia.

Alushousujen ansiosta ja niitä taajaan vaihtamalla yksiä ja samoja päällyshousuja voi käyttää päiväkausia, aluspaitaan sonnustautuminen pidentää kauluspaidan käyttökertaa, kauluspaidan kaulus taas suojaa takinkaulusta niskalimalta (saman asian ajoivat ennen paitojen irtokaulukset) ja mansettien pitää näkyä siksi hihansuista, ettei takki tahriinnu. Kun käyttää kesällä sukkia tennareissa, tennareista ei tule pikavauhtia ongelmajätettä.

Keltuaisravioli ja tavallista parempia tavallisia ravioleja

Copyright © Juha Virkki

Rakastan kokkaamisessa yksinkertaisuutta, ja mitä yksinkertaisempi resepti, sitä innokkaampi olen kokeilemaan. Voitte siis kuvitella, miten tohkeissani olin, kun törmäsi raviolireseptejä etsiessäni ravioliin (tai oikeammin ravioloon), jossa taikinakuoreen oli kätketty vain munankeltuainen. Siispä testaamaan ja siinä sivussa lapsia ajatellen myös tavanomaisempia ravioleja (oikeammin siis ravioloja).

Tarvitaan pastataikinaa, joka syntyy tästä:

4 dl durumvehnäjauhoja
1 tl suolaa
4 munaa
4 rkl oliiviöljyä

Laita jauhot ja suola sekaisin isoon kulhoon, tee monttu keskelle. Riko siihen munat ja kaada oliiviöljy. Sekoita munaöljy haarukalla jauhoihin nappaamalla aina lisää mukaan jauhoja. Jatka käsin ja vaivaa taikinaa, kunnes se irtoaa hyvin käsistä. Kääri tuorekelmuun ja laita jääkaappiin.

Lapset ensin eli tee tavan raviolit ensiksi ja lopuksi aikuisille keltuaisraviolit.

copyright © Juha Virkki

Täytettä normiraviolille:

1 prk ricottajuustoa
2 dl raastettua parmesaania
1 muna
suolaa ja pippuria

Pinaattia tai villirucolaa
1 rkl oliiviöljyä

Sekoita juustot ja muna hyvin kulhossa. Mausta. Lusikoi täytteestä puolet toiseen kulhoon.
Kuumenna öljy pannulla ja freesaa siinä nopeasti (30 sekuntia) vihreät. Hienonna ja sekoita toisen täytekulhon aineksiin.

Jaa taikina tennispallon kokoisiin paloihin ja tee pastakoneella tai käsin kaulimella siitä ohuita pastalevyjä.
Painele taikinasta vaikkapa teemukilla ympyröitä parillinen määrä. Laita joka toiselle kiekolle reilu teelusikallinen jompaa kumpaa täytettä.

Tarvitset nyt liimaksi mukiin rikotun kananmunan, johon on sekoitettu pari ruokalusikallista vettä.

Voitele pullasudilla raviolin alaosan reunat, laita kannet päälle ja painele sormilla reunat hyvin kiinni.

(Säästä muutama taikinakiekko keltuaisraviolia varten.)

Kiehauta isossa kattilassa reilusti (ainakin 2 litraa) vettä ja mausta se suolalla. Laske lastalla tai reikäkauhalla raviolit kiehuvaan veteen ja keitä niitä noin kolme minuuttia. Nosta reikäkauhalla ja valuta ylimääräinen vesi pois. Tarjoa hyvän tomaattikastikkeen (marinara, ei ketsuppi) kanssa.

Ja sitten aikuisille. Ota yksi luomumuna per ravioli, riko muna ja valuta sormien läpi valkuainen pois kuppiin. Nosta keltuainen varovasti taikinakiekon päälle, kostuta sen reunat muna-vesiseoksella ja laita varoen kansi päälle sulkien hyvin reunat.

Copyright © Juha Virkki

Nosta varovasti kiehuvaan veteen ja keitä noin kaksi minuuttia, jolloin keltuainen ei vielä ole hyytynyt. Nosta lautaselle, mausta ruokalusikallisella hyvää oliiviöljyä, mustapippurilla ja sormisuolalla.

Tunnustan, että kaikesta hienostelusta huolimatta keltuaisravioli oli pieni pettymys. Odotin veitsestä leviävästä keltuaisesta orgastista nautintoa, mutta sitä ei tullut. Ehkä munat eivät olleet tarpeeksi laadukkaita tai tuoreita? Lasten raviolit sen sijana olivat todella hyviä kaikkien mielestä.

Mario Battalin munaraviolissa keltuainen on ricottapedillä seuranaan valkotryffeliä, jota yllättäen en löytänyt Siwasta.

Intialaista voikanaa (Butter Chicken, Murg Makhani)

© Juha Virkki

Intialaisesta voikanasta on varmaan satoja erilaisia reseptejä, mutta kaikissa perusideana on mausteiseksi marinoidun kanan, hapokkaan tomaatin ja lempeän kerman (tai tässä kokeilussa jogurtin) liitto. Useimmat ohjeista ovat mutkikkaita ja vaativat intialaisen perusmaustevalikoiman (minulla aina parasta ennen -päivä on vähintään puoli vuosikymmentä sitten), mutta tässä olen oikonut siltä osin kuin en ole arvioinut sen vaikuttavan lopputulokseen. (Puolet jogurtista voi laittaa jo marinadiin, jos näin sen haluaa.)

Nimestä huolimatta tähän tulee vain nimeksi voita (ellei viimeistä voitelua lasketa, monissa resepteissä sitä ei edes tehdä).

½ kg broileria suikaleina 

1 limetin mehu

1 rkl raastettua inkivääriä (tai inkivääritahnaa)

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna

½ tl suolaa

kuivattua chiliä hiutaleina tai jauheena maun mukaan

Laita ainekset pakastepussiin, puristele mausteet tasaisesti broilerin sekaan ja laita vähintään kolmeksi tunniksi jääkaappiin maustumaan.

Kahden tunnin ja vartin jälkeen kastikkeen kimppuun:

1 sipuli hienonnettuna

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna

2 rkl voita ja 2 rkl öljyä

2 tl garam masalaa

2 tl jeeraa

1 tl kurkumaa

1 tl inkivääriä

1 tölkki paseerattua tomaattia

1 tl sokeria

2 dl partajogurttia (tai kermaa)

suolaa ja pippuria

50 g sulatettua voita

Hienonna sipulit ja kuullota ne voi-öljyseoksesssa pannulla. Lisää mausteet ja hauduta sekoitellen viitisen minuuttia.

Kaiva kanat marinadissa jääkaapista, lisää pannulle ja ruskista sekoittaen.

Lisää pannulle paseerattu tomaatti ja lusikallinen sokeria, sekoita ja keitä reilusti kokoon (vartin verran).

Sekoita joukkoon jogurtti ja mausta maistellen suolalla ja pippurilla.

Sulata voi mikrossa kupissa ja kaada varovasti kastikkeen päälle niin, että sakka jää kupin pohjalle.

Tarjoa riisin tai naanin kanssa.

Rummuttamisen ytimessä

Rumpujen soittamiseen pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin elämässä: vain olennainen on tärkeää. 

Maailma on täynnä näyttämisen halua ruumiillistavia rumpaleita, jotka eivät oikeasti haluaisi istua siellä takarivissä paukuttamassa tahtia vaan ketkuttaa lantiota eturivissä. Kaikki eivät ole yhtä nerokkaita kuin Ringo Starr, joka maksimoi oman näkyvyytensä vaatimalla korokkeen ja soittamalla mahdollisimman pientä settiä. He riehuvat itsensä hikeen soittamalla mahdollisimman paljon ja isoin elkein. Surkein esimerkki tästä on Keith Moon, varmaankin erinomainen rumpali muttei lainkaan minun makuuni. 

Saman sukupolven John Bonham ja Ginger Baker eivät hekään olleet syrjäänvetäytyviä persoonallisuuksia. Kummankaan rumpusooloja en jaksa kuunnella, mutta molemmat soittivat niin uskomattomia komppeja, että housut puttoo. 

60- ja 70-luvun kovimmille rumpaleille (edellä mainittujen lisäksi vaikkapa Bill Ward ja Mitch Mitchell) yhteistä on jazztausta. Se on verraton resurssi: jazzrumpalista voi tulla ihan käsittämätön rockrumpali, mutta yleensä rockrumpalin ei kannata yrittää mitään liian monimutkaista. Jazzrumpalit ymmärtävät yleensä myös pelkistämisen tärkeyden.

Seuraavaan olen listannut niitä biisejä rumpaleineen, joissa on päästy lähimmäs sitä, mitä pidän hyvänä rumpalointina. Jokaiseen olen liittänyt perustelut. (Koko soittolista on lopussa ja siellä vielä bonusbiisikin.)

Emmylou Harris: Where Will I Be (rummuissa Brian Blade)

https://play.spotify.com/track/4KqZE4kH2FhY4Rf1RacVxy

Daniel Lanoisin (yli)tuottamalla levyllä kaikissa muissa biiseissä rumpuja soittaa U2:n Larry Mullen Jr. Ei mitään tavallisia komppeja, mutta kontrasti on huima jazzrumpali Brian Bladen äärimmäisen kiteytyneeseen ja mikrorytmiikaltaan uskomattoman tarkkaan virvelikomppiin tässä avausbiisissä. Näin rumpuja soitetaan, kun palvellaan biisiä ja rudimentsit on opittu jossain highschool-bändissä.

Maarit: Siivet saan (rummuissa Tapani ”Nappi” Ikonen)

https://play.spotify.com/track/5SvH3a9B8SU98D6aeeWksX
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen alkanut arvostaa studioäijiä. Tapani "Nappi" Ikosen näin lapsena varmaan kymmeniä kertoja soittamassa Toivotaan, toivotaan -ohjelmassa tajuamatta miehen neroutta (soittanut liki 5000 levytetyllä biisillä, muuten). Tätä Maaritin biisiä olen kuunnellut kymmeniä kertoja vain rumpuihin keskittyen. Napin soitto on äärimmäisen musikaalista, hän soittaa paljon, irtonaisesti ja klassisen tyylikkäästi. Svengaa kuin hirvi!

Dire Straits: Tunnel of Love (rummuissa Pick Withers)

https://play.spotify.com/track/6EGcNXGJALgLsmi5pDoOHP

Dire Straits menetti minusta keskeisen osan viehätysvoimaansa, kun Pick Withers lähti bändistä keskittyäkseen – yllätys yllätys – jazzhommiin. Pick edustaa samaa näkemystä rumpuihin kuin Nappi yllä. Musikaalista soittoa kuin mikä, suhteellisen runsaskätistä mutta aina biisi edellä. Fillit, aksentit ja kaikki muu kohdallaan: Withers osaa selvästi kuunnella musiikkia, ja soittaa sen mukaan. Iso ego ei tällaiseen nerouteen kuulu.

Rod Stewart: You Keep Me Hangin' On (rummuissa Carmine Appice)

https://play.spotify.com/track/0GBSjKbufzRtA0WspeiZes

Carmine Appice on lähes kaikissa liemissä keitetty veteraani, raskaan rockrummutuksen isiä ja myös opettaja (mulla on Appicen rumpukoulu, mutta mitään siitä oppinut ole). Rod Stewartin taustalla äijä esittää, miten iso ego pannaan palvelemaan biisiä. Rumpaloinnissa on tässä biisissä aika paljon elvistelyä, mutta näin isoksi kasvatettu melodraama sen kestää. Itse asiassa tämä biisi käy kokonaisesta rumpukoulusta, siitä löytyy aika paljon olennaista rumpujen soittamisesta.

Led Zeppelin: Black Dog (rummuissa John Bonham)

https://play.spotify.com/track/0NSeXLBOh16zjbENkAu0P6

Bonzo on ehkä kaikkien aikojen suurin rumpali, joka löi paljon ja kovaa. Itse en jaksaa innostua pitkistä rumpusooloista, ne ovat minusta yhtä tyhmiä kuin bassosoolot, kumpikaan kun ei ole solistinen soitin. Tämän biisin kääntökomppi on nerokas! Se ei ollut bändillekään voitaleipää, sillä ottoja vaadittiin aika paljon ennen kuin jälki oli tätä. Mutta kyllä tämä on rytmistä nerokkuutta. Sen mikrorytmiikkaan liittyvät vivahteet paljastuvat vasta verrattaessa versiota äijien yhdessä Bonzon pojan Jasonin kanssa vetämään vuoden 2007 liveversioon, joka on aika kömpelöä isukkiin verrattuna.

Lucinda Williams: Real Love (rummuissa Butch Norton)

https://play.spotify.com/track/0o6cdopTLeEVZFJa1bZ11g

Sitten hetkeksi puhtaan mieltymyksen alueelle. Reilu vuosi sitten näin Lucinda Williamsin keikalla Helsingissä, ja niin hieno kuin keikka olikin, suuri pettymys oli rumpali Butch Nortonin poissaolo. Butch soitti jo Eelsissa (esimerkiksi hienolla Novocaine for the Soulilla) ja on roots-rumpaleista suosikkini. Lavalla Butch on aina liekeissä, soittaa letkeästi ja vähän, mutta kaiken olennaisen. Sympaattista on sekin, että hän uskaltaa myös mokailla. Lucindan levyjä parempia Butch-vetoja löytyy Youtubesta (ks. esim. Lu David Letterman Showssa), mutta tämä olkoon esimerkki.

Ben Harper: Faded (rummuissa Dean Butterworth)

https://play.spotify.com/track/3Bt5vZFjstranJlqhwpuZz

Näin joskus telkusta tämän biisin liveversion, jossa 26-tuumaisen basarin takana oli 130-kiloinen musta mies. Groove oli ihan hillitön, ja olen sittemmin soittanut tätä biisiä kavereille mallina siitä, miten Syvän Etelän juomavedessä on jotain, mikä tekee tällaisia rumpaleita. Kunnes minulle selvisi, että levyllä soittaakin pesunkestävä britti, Morrisseynkin kanssa rummuttanut Dean Butterworth. Hieman noloa, mutta onneksi se ei heikennä groovea! Ja aivan helvetin upeat rumpusoundit, erityisesti virveli. Biisi on aika paska, eikä tuossa akustisessa väliosassa ole mitään järkeä, mutta kyllä kulkee komppi!

Alice Cooper: Billion Dollar Babies (rummuissa Neal Smith)

https://play.spotify.com/track/6FOGRNfOgaubrZNc9MW19K

Joskus kun osaisi soittaa tuollaiset kompit ja vielä rennosti! Kuulostaisi suoralla kompilla aika erilaiselta tämä biisi.

Thin Lizzy: Bad Reputation (rummuissa Brian Downey)

https://play.spotify.com/track/5a7oZ4stokkbCuG8i8Yvso

Erityisesti raskaammassa rockissa pitää noin joka kymmenennelle albumille rakentaa rumpalille yksi menopeli, jossa hän pääsee pätemään. Brian Downeyn soittoa kohtaan minulla on aina ollut kaksijakoiset tuntemukset: taiminki heittelee ja hieman kevytkätinen, mutta tässä biisissä pääsee rumputtamaan sydämensä kyllyydestä. Ja tätä kuuntelee erityisesti siksi, että biisi on pirun hyvä.

Jackson Browne: Running on Empty (rummuissa Russ Kunkel)

https://play.spotify.com/track/4MZEZz8MqVgvIMXU6AVP22

Amerikan meininkiä. Russ Kunkel ja Jamie Oldaker ovat olleet minulle tärkeitä rumpaleita, joilla on aina äärimmäistä tyylitajua. He osaavat viedä biisiä, soittaa paljon kun on tarvis ja vähemmän kun ei pidä. Kunkel mättää tässä hienosti.

Queens of the Stone Age: No One Knows (rummuissa Dave Grohl)

https://play.spotify.com/track/5VVuxxuQIJD0pjjFls1DKL

Dave Grohl soitti Nirvanassa hienosti ja niin tässäkin. En kuitenkaan pidä häntä minään rumpujen merkkimiehenä kuin siltä osin, miltä rumpujen soittaminen näyttää. Tukkaa heiluu, hiki roiskuu, hampaat välkkyvät, lyödään kovaa ja pellit on viritetty korkealle. Foo Fightersin Taylor Hawkins edustaa samaa koulukuntaa: hammashoito on maksettu!

Green On Red: Rock'n'roll Disease (rummuissa Jim Dickinson)

https://www.youtube.com/watch?v=rEgGOJptsoE

Green On Redin näin vuonna 1989 Edinburghissa, eivätkä olleet enää hyvässä tikissä. Mutta tällä biisillä ovat ja tuottajanakin toiminut Jim Dickinson soittaa rumpuosuuden kuin itse perkele. Ei ole monimutkaista tämä komppi, mutta siinä on rockrumpaloinnin ydinmehu tiivistettynä. Ja taatusti on tullut hiki! (Ja minäkin osaan tälleen soittaa!)

https://play.spotify.com/user/johnsmiling/playlist/3ZMrYoGRbDkmibKnSkDhoR

Etäparsakeitto

© Juha Virkki

Etätyöpäivän lounasaikaan avasin jääkaapin oven ja mietin, mitä söisin. Viikon puoliväli on hetkistä julmin, kun viikonlopun jäämingit on syöty eikä kaappia ole vielä ladattu uudelleen. Vihanneslaatikoista kuitenkin löytyy yleensä jotain.
Tällä kertaa se oli puntti parsaa, joka oli jäänyt yli viikonlopulta ja yhä melko ryhdikästä (Unkarista, ei Meksikosta, kuten aivan alkukeväästä).
Parsakeittoreseptejä löytyy netistä kosolti, mutta ennen niistä kokkaamista on mietittävä, mikä parsakeitossa on olennaista. Raaka-aineen maun on säilyttävä, keiton oltava kermaista, mutta kermaisuudelle pitäisi löytää vastavoimaa jostain hapokkaasta ja jotain pureskeltavaa pitäisi olla. Siispä seuraavin ohjein eteenpäin.

500 g vihreää parsaa
1 keltasipuli
2 rkl voita
5 dl kasvislientä
lasillinen hapokasta valko- tai kuohuviiniä (pullonpohja käy)
2 dl kuohukermaa
1 rkl maizenaa tai perunajauhoja
suolaa ja pippuria

Hienonna sipuli ja huuhtele parsat, napsauttele niistä tyven kovat osat pois ja paloittele sitten varrret, ota nuput sivuun.
Kuumenna voi kattilassa ja hauduta siinä viitisen minuuttia sipulia ja parsanvarsia. Kaada viini ja kasvisliemi sekaan ja keitä kymmenisen minuuttia.
Kun parsanvarret ovat pehmenneet, soseuta sauva- tai tehosekoittimella sileäksi.
Sekoita jauhot desiin kermaa ja sitten suurus huolellisesti keittoon. Mausta maistellen (kiitos, Santeri) suolalla ja pippurilla. Heitä sekaan parsannuput ja anna keiton hautua miedolla lämmöllä vielä viitisen minuuttia, että nuput lämpenevät.
Jos haluat silmäkarkkia, vatkaa jäljelle jäänyt desi kuohukermaa vaahdoksi.
Nostele keitosta muutama parsannuppu erikseen, annostele keitto lautasille, laita keskelle nokare kermavaahtoa (millähän sen voisi maustaa?) ja sen päälle pari nuppua kellumaan.

Asioita, jotka ahdistavat juuri nyt

Tulevaisuus
Sekä suomalaisen yhteiskunnan että yksilöiden. Pääseekö kukaan koskaan enää kunniallisesti eläkkeelle työstä, jota osaa tehdä? Ovatko lapseni ensimmäinen sukupolvi, jolla elämä on aineellisesti niukempaa ja mahdollisuuksiltaan kapeampaa kuin vanhemmillaan? Onko kymmenen vuoden päästä mahdollista tehdä sisällöllisesti mielekästä työtä ja elää sillä? Oliko Nokia sittenkin kirous?

Politiikka
Miksi porvari ei nuku persujen takia huonosti vaan vasemmisto? Miksi minua vituttaa, kun persuja demonisoidaan, vaikka olenkin liki kaikessa heidän kanssaan eri mieltä eikä heistä ole politiikassa mihinkään? Miksi meillä on huono hallitus, ja jos hallitus olisi parempi, olisiko meillä kaikilla asiat huonommin?

Politiikka (kansainvälinen)
Putin, saatana sentään.

Media (perinteinen)
Miksi televisio on yhä tyhmempi? Miten viihdeohjelmista tuli "uutisaiheita"? Klikkijournalismi. Lähdekritiikin puute. Yleissivistyksen puute. Älykkyyden puute.

Internet
Miksi mikään sosiaalisen median väittely ei täytä keskustelun tunnusmerkkejä? Miksi älykkäätkin ihmiset sortuvat jatkuvasti äärimielipiteisiin? Lähdekritiikki. Erilaisten kantojen pohtiminen ja kuuro apinameininki.

Kirjallisuus
Jaksanko lukea Knausgårdit loppuun? Onko Ian Rankinin uusi pettymys? Miten ehtisin lukea klassikoita? Muista palauttaa kirjastokortti kuukauden päästä, kun lähikirjastomme suljetaan.

Liikunta
Oliko uusi juoksupuku turha hankinta? Kannattaako juosta näin paskoilla polvilla? Miksi en osaa hyväksyä, että mailapelit ja futis ovat ehkä osaltani pelattu?

Musiikki
Miten ehdin kuunnella kaikkea uutta ja kiinnostavaa musiikkia? Näenkö koskaan Tom Waitsia livenä? Kuinka paska rumpali olen?

Elämä
Kuinka pitkä? Milloin on kivaa?

Äänellään laulaa

Musiikin suhteen kun yritän olla utelias, ryhdyin äsken kuuntelemaan kovasti kehuttua Pietarin Spektaakkelia. Tulin heti perimmäisen kysymyksen äärelle: miksi suomalaiset mieslaulajat eivät osaa laulaa? Kenellä heistä on hieno ääni (Matti Johannes Koivua lukuun ottamatta)? Hevivinkujia ja sumusireeneitä ei lasketa.

Otetaanpa omia ikiaikaisia suosikkejani: Kauko Röyhkä, Tuomari Nurmio, Kari Peitsamo – ei todellakaan. Muita: J. Karjalainen, Ismo Alanko, Hector, Juice Leskinen herra paratkoon, Martti Syrjä. Räppääjää pikemminkin muistuttava Samuli Putro, Neumann, Juha Tapio luoja soikoon. Jokaista saattaa kutsua korkeintaan persoonalliseksi, mikä on oikeasti eufemismi.

Ketään näistä herroista en kuuntele äänen soinnin vuoksi, kuten vaikkapa Bonoa, John Murrya, Jason Isbelliä tai Nick Cavea. Eikä tämä voi johtua yksin suomalaisuudesta, sillä suomalaisilla naislaulajille on upeita ääniä.

Onko tämä hinta, jota maksamme suomirockin kirjallisesta perinteestä? Missä ovat hienot suomalaiset miesLAULAJAT? Täytyy heitä olla, mutten vain muista. Muistuttakaa minua. Samuli Edelmann ei riitä vastaukseksi.

Pietarin Spektaakkelia en pysty kuuntelemaan, koska se kuulostaa hipsteriversiolta Faarao Pirttikankaalta.

Okei, Tapio Rautavaara, Olavi Virta ja Reijo Frank, mutta nämä eivät ole ihan tuoreita eivätkä rockia. Hei, Pave Maijasella on hieno ääni.

Erään ruokalajin anatomia

Ruokaa voi tehdä monella tavalla ja astialla, mutta nerokkaimmin aterian yhteen kokoavia keksintöjä ovat brittiläiset piet. Suomeksi niitä kutsutaan piiraiksi tai paistoksiksi tilanteen mukaan. Ideana on, että normaalisti lautaselle erikseen valmistettavat raaka-aineet syntyvät yhdessä, ja makujen liittoutuessa jo valmistusvaiheessa syntyy jotain enemmän kuin osiensa summa.

Piet ovat perinteistä pubi- ja lohturuokaa ja useimmiten aivan mielettömän herkullisia. Muisto eräästä kyyhkypiiraasta lontoolaisessa 33 Great Queen Street -gastropubissa saa edelleen tipan linssiin ja kielelle. Kun hyvän pien tekeminen ei varsinaisesti ole mitään korkeampaa tiedettä, se taipuu hyvin jopa ketjukuppilaruoaksi. Olen syönyt Oxfordissa Pieminister-kuppilassa aivan verratonta steak & kidney pieta muusin ja mahtavan gravyn kera. Ei ollut kallista, mutta oli totta vie hyvää. Niin hyvää, että minulla on jopa kyseisen ketjuravintolan keittokirja (ei, se ei todellakaan ole mikään Rosso-tyylinen ketju).

Jamie Oliverin varhaisesta keittokirjasta löytyy mainio kalapiirakkaresepti (olisin itse kääntänyt sen paistokseksi). Sen kautta voi ymmärtää pien anatomian kaikessa nerokkuudessaan.

Kun reseptin dekonstruoi, siinä on neljä elementtiä: 1) proteiini (tässä tapauksessa kala ja koviksi keitetyt kananmunat, itse lisäsin kuvan annokseen katkarapuja), 2) kasvikset (tässä tapauksessa pinaattia), 3) kastike (tässä kermapohjainen, johon sitruuna ja sinappi antavat terävyyttä, itse korvasin osan kermasta turkkilaisella jogurtilla happaman jengan saamiseksi) ja 4) hiilarikansi (tässä tapauksessa tehty perunamuusista, muusiperunana puikula). Nämä kaikki voisi tietysti tarjoilla myös erikseen, mutta silloin kyseessä ei olisi pie, ja yhdessä uunissa kypsyneinä osaset vaikuttavat hienosti toisiinsa. Silti kyse ei ole möhnästä.

Kala ja munat laitetaan uunivuokaan pohjalle ja pinaatti sekoitetaan niihin. Sen jälkeen kaadetaan päälle kastike, joka tietysti sekoittuu kalaan, muniin ja pinaattiin. Päälle lusikoidaan kanneksi muusi, joka on maustettu oliiviöljyllä, suolalla, pippurilla ja muskottipähkinällä. Itse lorottelen kannen päälle vielä lisää öljyä, lisärapeus taattu. Uunissa puoli tuntia muhiessaan kastike imeytyy myös muusikanteen antaen sille makujaan, mutta kannen rapeus säilyy.

Lautaselle kauhottaessa aineosat tietysti sekoittuvat hieman, mutta jokaisella on oma rakenteensa ja ominaismakunsa. Kun ne yhdistää haarukallisessa, yhteisvaikutus on taivaallinen. Brittikeittiölle naureskelu loppuu tähän paikkaan.

Meillä tähän kuuluvat lisäkkeenä herneet.

Resepti löytyy mm. täältä:
http://drizzleanddip.com/2011/08/10/jamie-olivers-fantastic-fish-pie

33 Great Queen Street
http://www.squaremeal.co.uk/restaurants/london/view/84550/Great_Queen_Street

Pieminister
http://www.pieminister.co.uk/

Hanska

Minulla on sellainen työväenluokkaisesta syntyperästäni johtuva periaate, että mieluummin ostan halvan brändin parhaan tuotteen kuin kalliin brändin halvimman tuotteen. Ajattelen, että näin minua huijataan vähiten. Huijatuksi tulemiseltä ei voi säästyä, mutta sen voi minimoida. Bossin halvinkin puku maksaa paljon mutta on taatusti paskempaa kangasta ja työtä kuin erään norjalaisomisteisen miestenvaatehtimoketjun paras puku, joka ainakin väittää olevansa sataprosenttista italialaista kampavillaa ja joka jopa istuu silloinkin, kun en itse seiso. Näyttää taatusti paremmalta, kun ei heiluttele helmoja niin, että lipuke näkyisi.

Olin hukannut hansikkaan ja minulla oli täysi pari vain sellaisia halvan brändin halpoja. Paksut ja huonosti istuvat, jopa silloin kun koukistin sormeni.

Alennusmyynti, ja astelin maineeltaan halvan brändin miestenvaatehtimoliikkeeseen. Aleseinällä oli oikein mukavan näköiset, ruskeat hansikkaat: sopiva koko, ohut nahka ja hyvin ommeltu vuori. Alennusprosentti ei ilmennyt plakaatista, toisen puolen tumput olivat miinus 50, ja myyjäneitonen kertoi olevansa ensimmäistä päivää kyseisessä myymälässä. ”Ale tarkoittaa tuossa varmaan, että toisen parin saa puoleen hintaan”, neitokainen arveli.

Työväenluokkaisen syntyperäni ja keskiluokkaisen asemani/habitukseni diskrepanssista johtuen esiinnyin tilanteessa maailmanmiehenä, jolle moisella ei ollut väliä, koska yhdet hanskat tarvitsin, ja menin kassalle. Silloin paljastui, että kyseiset, maineeltaan halvan miestenvaatehtimoliikkeen premium-hansikkaat maksoivat 50 euroa. Diskrepanssin pimeä puoli ilmeni siinä, etten kehdannut ryhtyä nikottelemaan hinnasta, joka oli selvästi yli – olin vuotta aiemmin ostanut huomattavasti laadukkaammat, kotimaiset hirvennahkahanskat Stockmannilta samaan hintaan, ja toiset vielä isäukolle joululahjaksi – vaan maksoin. Tunnustan, että tunsin itseni huijatuksi ja vaikka yritin selitellä itselleni, että minulla on varaa näihin ja nämähän ovat ihan hyvät, tuli vähän paha mieli.

Ehdin neljä päivää totutella ja opetalla tyytyväiseksi ylihinnoiteltuihin, halvan brändin premium-hanskoihin, kunnes hukkasin niistä toisen. Se katosi jossain päiväkodin ja kodin välisellä matkalla, rajatulla alueella, johon materia ei periaatteessa voi hävitä. Ei löytynyt päiväkodin kurahanskojen löytölootasta eikä autosta, vaikka kuinka toivoin. Ihme, kuinka paljon saatoinkin toivoa ja rukoilla, että löytäisin tuon hanskan. Ehkä siksi, että tunsin olevani huijattu ja kulturelli maailmanmiehisyyteeni paljastui sen myötä pintakiilloksi, joka murenee yhden hanskan hukkaamisen myötä. Koska hansikkaat olivat ylihinnoitellut, ne olivat tulleet minulle arvokkaiksi.

Kiroillen palasin synnyinjuurilleni ja ostin kympin hanskat marketista. Mustat mutta pehmeää nahkaa, vuorit ei niin hyvin ommeltu. Paleleminen loppui siihen, mutta yhä toivoin hartaasti löytäväni sen kadonneen hanskan. Ajattelin, että sen löytyminen olisi käypä merkki jumalallisesta väliintulosta.

Kolme päivää myöhemmin vaimoni löysi hansikkaan pihaltamme, kuraisena mutta silti. Oli auton pimeällä puolella parkkipaikalla. Olin kävellyt sen yli usemman kerran, niin läheltä mutta sokeana tolvanana.

Tunsin itseni siunatuksi. Harras toiveeni oli juuri täyttynyt. Elämässä oli sittenkin toivoa, kun riittävän kovasti vain jaksoi uskoa. Laitoin hansikkaan kuivumaan ilmalämpöpumpun alle ja hieroin siitä sitten kuivuneen mudan pois ja hellästi nahan pehmeäksi.

Nyt en millään löydä kaapista sen paria, jota en hukannut.

Musta ja valkoiset

Hesarin kuukausiliitteen luokkakysely on herättänyt runsaasti kommentteja virtuaalisessa ystäväpiirissäni. Okei, algoritmi oli alkeellinen ja lopputuleman osasi arvata heti alkuun. Silti minun ei ole vaikea tunnustaa, että kuulun ylempään keskiluokkaan ja kulutustottumuksiltani eliittiin. Tämä siitä huolimatta, että olin sukuni ensimmäinen ylioppilas ja harrastan rumpujen soittamista. Olen nousukas, yrittäjä (vaikken sillä koskaan rikastu) ja ylpeä sivistykseni pintakiillosta. Kuka muu tunnustaa reilusti väriä?

Yhteiskuntatieteellisen koulutuksen saaneena olen sitä mieltä, että Suomi on luokkayhteiskunta. Uskon, että siitä on tullut sellainen kuitenkin vasta sen jälkeen, kun teollisuus-Suomi lakkasi olemasta eli käytännössä 2000-luvulla. Käsitys ei perustu tutkimukseen tai muuhun kuin mutuun, mutta Suomesta tuli luokkayhteiskunta siinä vaiheessa, kun vasemmisto lakkasi olemasta vastavoima oikeistolle ja pääomalle. Demarit ovat olleet menetetty voima jo pitkään, mutta viimeinen nitkahdus tapahtui, kun vasemmistoliitosta tuli hipsteripuolue ja persuista alaluokan ainoa äänitorvi. Ay-liike vaikuttaa nykyään kaiken mahdollisen jarrulta, joka on henkisesti jäänyt johonkin viime vuosituhannelle.

Kun vasemmisto oli vielä oikeasti olemassa, sen ajatteluun oli sisäänrakennettu lupaus sosiaalisesta kohoamisesta. Duunarien lapsille, kuten minulle, avautui mahdollisuus koulutuksen kautta päästä eteenpäin ja nousta keskiluokkaan, jopa eliittiin. Jos oli tosi kova demari, jonkun työväen akatemian kautta pääsi puolueputkeen ja vaikka ministeriksi asti. Vasemmiston johtajat olivat koulutettuja (vaikkeivät Hankenissa) ja edustivat oman puolensa eliittiä. Vaikka vasemmisto oli vankasti eri mieltä oikeiston ja pääoman kanssa, he puhuivat yhteistä kieltä: ylös- ja eteenpäin.

Persujen nousun kanssa käsi kädessä 2000-luvulla Suomeen on syntynyt alaluokka, joka ei elättele toivoa sosiaalisesta noususta tai paremmasta tulevaisuudesta koulutuksen ja aktiivisuuden kautta. Sen viesti valtiovallalle ja hallitukselle on: mieluummin en.

Ei ole kova montaa asiaa, josta olen persujen kanssa samaa mieltä, mutta ymmärrän, mihin kysymykseen puolue on vastaus. Meille koulutetuille, keskiluokkaisille, rationaalisuuteen ja työteliäisyyteen uskoville ja kulttuurisesti eliittiin kuuluville persut ovat mahdoton pähkinä. Kun me haluaisimme haastaa heidät, he sanovat: mieluummin en. Persut eivät halua pelata samaa peliä kuin vasemmisto ennen.

Tämän vuoksi meille eliittiin kuuluville on kovin helppo määritellä persut ja heidän kannattajansa idiooteiksi, joiden kanssa ei edes kannata yrittää puhua. He ovat meille valkoisille pelkkää mustaa. Me, siis demarit, koksut, vihreät, svenskit ja kepulaiset, pitäisikö sanoa vanha valta, yritämme keksiä konsteja parantaa, kehittää ja kasvattaa, kun tuo hieman pulska, huppariin pukeutunut peräkylän poika ryyppää halpacolaa puolentoista litran pullosta ja sanoo: emmie.

Sitä meidän on vaikea hyväksyä.

Vuoden kulinaarinen elämys 2013

Rüdesheim Reinin rannalla, aikakapseli jossa asenne kohdallaan. © Juha Virkki

On aika valita vuoden 2013 kulinaarinen elämys. Ennen, kun söin työkseni ja kirjoitin siitä elääkseni, valinta oli sekä helpompi että vaikeampi: nyt kun syö omaan piikkiin ja usein nälkään, tajunnan räjäyttäviä kokemuksia tulee harvoin. Olen syönyt tänä vuonna hyvin Tampereella, Turussa, Helsingissä ja Lontoossa, mutta valinta osuu nyt Saksaan ja Rüdesheimiin, Rheingaun upealle valkoviinialueelle.

Valintaperuste ei nyt ole yksin maku tai tekniikka vaan omistautuminen.

Kyseinen elämys osui Frankfurtin kirjamessujen jälkeiseen viikonloppuun, jonka ystäväni ja kollegani Juha Mannisen kanssa päätimme omistaa seitinohuille iltapäiväkänneille loistavien rieslingien ja spätburgunderien avulla. Ruoan suhteen kyseinen viinialue on aikamoisen konservatiivista, itse asiassa aikakapseli jostain 90-luvulta. Mutta niin ovat turistitkin, keski-ikä viikonloppuna oli varmaan yli 70.

Ravintolan nimeä en muista, se oli siinä joenrannassa (tosin oli pimeää), ruoka oli hyvin valmistettua mutta vanhanaikaista: perunaa, possua, forellia, kaikki runsaassa kastikkeessa. Viini oli hyvää ja halpaa kuitenkin.

Niin, se kulinaarinen elämys. Tilasin annoksen kevennykseksi ihan vain vihreää salaattia. Raaka-aineiltaan se oli tuoretta perustavaraa, mutta yksi asia löi minut häpnadilla: hyvä vinegretti oli huolellisesti ja varmaankin ihan paljain käsin sekoitettu salaattiin. Tajusin, että tämä on poikkeuksellista. Kastike on tavallisesti päälle roiskaistua. Asiakas saa itse käännellä sen haarukalla salaatin sekaan eikä se sittenkään vielä ole tasaisesti levittynyt. Tai sitten vetäisee kirpeän kastikkeen ensimmäisillä suupaloilla sieraimiin ja rouskuttaa lopun salaatista kuivana.

Tässä kyseisessä ravintolassa joku keittiössä oli nähnyt olennaiseksi käännellä salaatin huolella kastikkeen kanssa. Se on vuoden kulinaarisen elämyksen arvoinen teko, välittämistä ruoasta ja asiakkaasta, paneutumista siihen mikä merkitsee.

Lisää tällaista, pientä mutta tärkeää.