Rock, rock ja rock

Tietofinlandia-raadilta jäi tänä syksynä tyystin huomaamatta, miten suurta osaa suomalaisesta kulttuurihistoriasta kirjoitettiin nyt ensi kertaa pieteetillä ja perusteellisesti. Kaikki kunnia Vesa Sirenin tuhatsivuiselle kapellimestarimatrikkelille, mutta Tietofinlandia olisi oikeasti kuulunut joko Jukka Lindforsin, Markku Salon ja Raimo Pesosen Tuomari Nurmio -kirjalle "Dumari. Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan" (WSOY) tai sitten John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan perusteelliselle elämäkerralle Albert Järvisestä (Johnny Kniga).
Kotimainen rock-kirjallisuus ei aina ole tasollaan häikäissyt, mutta nyt häikäisee. Molemmat suurmiehet ovat saaneet pieteetillä kirjoitetut, kuvatoimitetut ja tyylikkäät kirjat. Niiden ainoa ongelma on se, että järkälemäisinä opuksina niitä ei uskalla lukea illalla snängyssä, sillä jos sattuu nukahtamaan kirjan kanssa, nenä saattaa murtua opuksen kaatuessa kasvoille.
Mainiota taustatukea kirjakaksikolle antaa YLE Teeman dokumenttisarja Rock-Suomi, joka on aivan loistava omassa lajissaan. Se tarjoaa paitsi puhuvia päitä ja musiikkinäytteitä, myös fiksuja näkökulmia siihen, miksi suomalaisesta rockista tuli niin oma leimaista kuin se on.
Näistä kolmesta kulttuuriteosta sydämellinen kiitos ja niin syvä kumarrus kuin keski-ikäiseltä irtoaa.

Ei sittenkään niin vaikeaa

Harva uutinen saa yhtä iloiseksi, kun maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan ilmoitus, että pienteurastamoiden toimintaa pyritään helpottamaan tukemalla rahallisesti lainmukaista tarkastustoimintaa. Mitä helpommaksi pienteurastamoiden toiminta tulee, sitä todennäköisemmin saamme lihaa läheltä. Muut kuin lihansyöjätkin saavat tästä ilahtua, sillä tämä on toivottavasti vasta ensiaskel lähiruoan todellisessa tulemisessa.
Jos syksyn saapumisessa on jotain ilon aihetta, se nimittäin aineellistuu keittiössä: on sadonkorjuun aika. Ainakin kaltaiseni ruokaharrastajan se saa tohkeisiinsa. Ystäväperhe oli taannoin tulossa käymään ja päätimme isissä kokata kerrankin oikeaa lähiruokaa. Onneksi kantamarketti oli juonessa mukana ja kauppasi lavoittain kotimaisia juureksia ja muuta hyvää.
Teimme mustajuurisosekeittoa ja kantarellileipäsiä. Paistoimme muikkuja ja teimme sen kaveriksi loistomuusin (voissa sen salaisuus). Jälkiruoaksi teimme klassisen ranskalaisen omenapiiraan tarte tatinin naapurilta kerjätyistä omenoista. Tulos oli loistava, koska kotimaiset omenat ovat juuri sopivan happamia uunissa kypsytettäviksi.
Ei tullut kalliiksi tämä ateria – paitsi kantarellit, jotka ostin kaupasta, mutta se johtui vain ja ainoastaan omasta laiskuudesta.
Sunnuntaina sitten lohkoin sipulia, lanttua, porkkanoita, punajuuria ja perunoita uunipannulle, lorottelin päälle öljyä ja rosmariinia sekä paloiteltua ja pannulla ruskistettua uuniporsasta. Ei ollut huonoa sekään. Valmistamiseen meni reilu vartti työaikaa ja pari tuntia lehdenlukua kypsymistä odotellessa.

Hurjuuksien rovio

Sebastian Faulksin edellinen suomennos Engleby oli hieno psykologinen romaani, mutta uusin Viikko joulukuussa (Gummerus) jättää hämmentyneen olon. Siinä on yhtä aikaa briljanssia ja vaivaannuttavaa kömpelyyttä, satiiriksi sitä kutsutaan, mutta oma huumorintajuni ei sitä sellaiseksi miellä. Kirjasta tulee oitis mieleen Tom Wolfen Turhuuksien rovio, joka oli samanlainen aikalaiskuvaus edellisestä nousukaudesta ja maailman valtiaista eli rahamiehistä. Wolfen romaani on yhä komea, vaikka siitä tehty leffa olikin silkkaa sontaa.
Faulksin romaanissa toisiaan sivuuttavat ehkä liiankin painavat topiikit: kansantalouksia heiluttavat pankkiirit, vieraantuneet BB-nuoret ja terroristit. Tyyliveikkona pidetty Faulks myös kirjoittaa ihmetyttävän kliseisesti (olisikohan tämä sitä satiiria?).
Vielä kömpelömpi on Englebystä puhtain paperein selvinneen Raimo Salmisen suomennos, joka pakotti kesken kaiken siirtymään alkukieliseen teokseen. Tosin rahamaailman sanaston kääntäminen suomeksi ei ole kadehdittava sarka, mutta silti suomennos olisi kaivannut raakaa toimitustyötä.
Faulksin lailla islamistiterroristien iskujen jälkeen moni on ryhtynyt aikalaisromaanille, mutta mikähän näistä jää eloon? Yksi kandidaatti vielä lukematon Jonathan Franzenin Freedom.

Kahden kerroksen väkeä

Kesän kirjakeskustelu eli brändäämisen ja kirjailijan henkilökohtaisen kiinnostavuuden ympärillä. Esillä olivat taas kerran tutut kirjailijanimet, jotka ovat brändejä jo nytkin.
Yksi sivujuonne kuitenkin unohtui. Miten persoona- eikä kirjakeskeisessä kustannusmaailmassa pärjäävät ne kirjailijat, jotka eivät vielä ole ehtineet kasvaa mediaseksikkäiksi? Ajattelen nyt tässä esikoiskirjailijoita ja niitä, jotka kirjoittavat sen kaiken, mikä jää kustantajien kärkikirjojen taa (ja joista osa saattaa olla ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen, jos heitä vain tulevaisuudessakin kustannetaan).
Kun kirjoja myydään kirjailijapersoonien kautta, heitä mahtuu julkisuuteen yhä vähemmän. Vai lukisiko kukaan yksipalstaisia kirjailijaprofiileja kuten yksipalstaisia kirja-arvioita? Myynnin helppoutta ajatellen "less is more" eli tutut naamat näkyvät aina ja joka paikassa.
Kirjailijapersoona-ajattelu on aika hassu siksikin, että kirjailijoista moni viihtyy paremmin kirjoittamassa kuin julkisuudessa poseeraamassa. Kuten joku irvileuka totesi Britannian Hay-on-Wye -kirjafestareilta: "On aika outoa, että ihmiset haluavat maksaa nähdäkseen ihmisen, joka mieluummin istuu yhdeksän kuukautta yksikseen tietokoneen ääressä kuin puhuu toisten edessä."

Hyvään tarkoitukseen

Viikon mediauutinen kantautuu Yhdysvalloista ja se on, että maineikas viikkolehti Newsweek on siirtynyt uudelle omistajalle.
Washington Post kyllästyi tappiolliseen julkaisuun ja myi sen herralle nimeltä Sidney Harman. Uusi omistaja on vetreä 91-vuotias ja tehnyt omaisuutensa mm. minun kustannuksellani. Hän on näet hifivalmistaja Harman Kardonin perustaja, ja minunkin olohuoneessani nököttää kyseisen firman kotiteatterivahvistin.
Kauppa osoittaa, että rahalla ei pelkästään tarvitse tehdä rahaa, vaan ansaittua rahaa voi käyttää johonkin ylevään, kuten perinteikkään aikakauslehden pitämiseen hengissä. Newsweekille oli muitakin ostajatarjokkaita, mutta Harman perheineen oli niistä ainut joka uskalsi taata sillä yhtä kunniakkaan tulevaisuuden kuin menneisyyskin on.
Iso käsi veteraanikapitalistille!

Afrikka myös elää

Ruotsalaisdekkaristi Henning Mankell sanoi Guardian-lehden haastattelussa, että "kaikki me tiedämme, miten afrikkalaiset kuolevat, mutta ani harva tietää, miten he elävät".
Se oli naulan kantaan, ja siksi jalkapallon MM-kisojen onnistuminen Etelä-Afrikassa oli erityisen hieno asia. Etukäteen puhuttiin pääasiassa rikollisuudesta, townshipeistä ja aidsista sekä tietysti terrorismista. Muista "riippumattoman" NEFA-instituutin ennustaneen, että terroristit iskevät EA:n MM-kisoihin 80 prosentin varmuudella. Taustalla tällaisissa lausunnoissa on silkka rasismi.
Kisoissa oli reipas meininki, ennustettuja ongelmia ei ollut ja vuvuzelat tulivat jäädäkseen (toivottavaa?). Kisojen loputtua jäljelle jäi kosolti uutta infrastruktuuria ja kohonnut itsetunto, josta riittää jakaa koko Afrikalle.
Somaliterroristiryhmän isku Ugandassa loppuottelun aikaan antoi vielä yhden mahdollisuuden asiantuntijoille todistaa olleensa oikeassa: terrorismianalyytikon mukaan se saattoi hyvinkin olla terroristien "varasuunnitelma", kun iskuja Etelä-Afrikkaan ei saatu aikaiseksi.
Senkin uutisoinnissa nähtiin jälleen, miten afrikkalaiset kuolevat, eivät miten he elävät.

Tahtoo lukea lehdestä

Tuore juttu The Guardianin verkkolehdestä (ilmainen yhä) kertoi taas, miten vaikea sanomalehtien on lyödä rahoiksi maksullisella verkkoversiolla. Times muuttui viikko sitten maksulliseksi ja poistui saman tien kirjanmerkeistäni. Muut brittilehdet riittävät minulle, vaikka Timesin lukuoikeus maksaisi vain punnan kuussa.
Ipsoksen toteuttaman tutkimuksen mukaan 77 prosenttia kyselyyn vastanneista briteistä ei halunnut millään muotoa maksaa verkkosisällöstä. Lehtikustantajien kannalta vielä huonompia uutisia oli se, mistä ihmiset lukevat verkkouutisensa: viiden luetuimman joukossa ei ollut yhtään sanomalehden verkkosivustoa.
Toisessa tutkimuksessa 60 prosenttia vastaajista piti paperisesta sanomalehdestä maksamista kohtuullisena. 83 prosenttia taas ei halunnut maksaa verkkosisällöstä lainkaan.
Haasteita riittää, sanoisin jos olisin verkkolehden taloudesta vastaava.